tiistai 27. lokakuuta 2015

Intohimon tarpeessa

Päätin lopettaa itsesäälissä rypemisen. Siinähän voi aikansa rypeä, mutta lopulta siihen hukkuu. Nyt ei oikein ehtisi hukkua. Joskus se vaan on niin, että moni asia menee vituiksi, mutta sehän on vain elämää. En erityisemmin pidä kiroilusta, mutta olen alkanut taas harrastaa sitä, erityisesti työpaikalla. Se on merkki siitä, että hidastaminen olisi ollut tarpeen. Minua ympäröivä todellisuus on kuitenkin sitä mieltä, että hiiteen hidastaminen, lyödään pökköä vaan pesään, kun sinne kerran mahtuu.

En ole vielä ihan varma, kuinka käytännössä löydän valoisamman puolen tästä kaikesta. Sellainen on, sen tiedän. Onhan täysin mahdollista, että putkiremonttievakossa veneen alla koen täydellisen valaistumisen ja ymmärrän viimein, mitä hemmettiä täällä oikein räpiköin ja mihin voisin räpiköidä seuraavaksi. Se on nimittäin hiukan epäselvää.

Yhdestä asiasta olen kuitenkin melko varma (ihan varma en ole nykyisin mistään). Tarvitsen elämääni intohimoa. Ihan sama, mitä kohtaan, kunhan jotakin. Muistan vielä sen kirjoittamisen palon, kun lasten nukkuessa hakkasin läppäriä sormet verillä (liioittelen tietenkin, siis verisiä sormia, paloa en). Sittemmin se palo on laantunut. Jokunen intohimoinen rakkaussuhde on sen jälkeen (ja sitä ennen) tullut vastaan, mutta se ei ole nyt realistinen vaihtoehto. Reiki sai jonkinlaiset sävärit aikaiseksi, mutta sekin on hiukan jäänyt taka-alalle. Sitä tosin voisi hiukan lämmitellä. Raakaruuastakin innostuin hetkellisesti, mutta en riittävästi.

Innostusta, paloa, intohimoa. Näitä lisää. Ihan tuntuu siltä, että tätä olen hokenut ennenkin. Voi olla, että olenkin. Toteutus on vain jäänyt uupumaan. Nyt panen toimeksi. Heti kun keksin, missä asiassa. 

PS. Vilkaisin vanhoja tekstejäni. Taidan tarvita jotain ihan muuta kuin innostusta. Olisiko ehkä rauhoittavia?

maanantai 26. lokakuuta 2015

Haaveissa vain

Puoli viideltä aamulla jälkikasvu heräsi riitelemään siitä, kumman vuoro on käydä ensin vessassa. Meillä ei käydä koskaan yöllä vessassa (ei siksi, että se olisi kiellettyä, sitä ei vain tapahdu), mutta jälkeläiseni eivät siedä ajan mielivaltaista siirtelyä. Haaveilen kellottomasta elämästä.

Aamulla ei tullut lämmintä vettä. Olin ajatellut tiskata. Harkitsin hetken veden keittämistä tiskiä varten, mutta keitin kuitenkin vain kaakaota ja teetä varten. Teen tosin jätin juomatta, kaakaon esikko luultavasti joi.

Sain palapelin valmiiksi, eikä minulla ole uutta. Elämänhallintani rakoilee. Palapeliä kootessani voin kuvitella, että pihamaata ei ole revitty auki putkiremonttia varten, että auto ei ihan vielä hajoa eikä minulle olla sälyttämässä lisätöitä kun en entisistäkään säällisessä ajassa selviydy. Kun lakkaan siirtelemästä niitä pieniä, aina takuuvarmasti johonkin sopivia palasia, tipahdan todellisuuteen, jossa mikään ei sovi mihinkään. Ei ole kyse siitä, ettenkö pitäisi elämästäni. Pidän siitä hyvin paljon, en vain ehdi elää sitä.

Törmäsin uudestaan vanhaan treffikumppaniini. Ensisanoikseen hän totesi, että taisit tulla hiljattain vastaan. Kauhistuin, hän oli siis sittenkin nähnyt tyylittömän ja lapsellisen hyllyntaaksevetäytymiseni. Mietin kuumeisesti, mitä selitän, etten vaikuttaisi täysin urpolta, mutta siihen on (näemmä onneksi) hirveän vaikea löytää selitystä. Nimittäin hän jatkoi, että olit varmaan töistä tulossa, siellä sillalla. Huokaisin ääneen. Hän olikin nähnyt minut autossa, ei siis mitään hätää, kovin urpoihin suorituksiin en minäkään autossa pysty.

Tällä kertaa olin täydessä meikissä, tukka niin vimpan päälle kuin se minulla koskaan on, eikä päätäkään särkenyt. Kaksi lasta minulla kyllä riippui käsivarsissa, mutta lapsukaiset eivät tulleet hänelle yllätyksenä, heidän ripustautumisensa aste saattoi tietysti tullakin. Toinen heistä tuntui olevan sitä mieltä, että vieraiden miesten kanssa keskustelu on pahin rike, johon äiti-ihminen voi syyllistyä ja osoitti sen kaikin keinoin. Keinovalikoima hänellä on hämmästyttävän laaja ja yhä laajenemaan päin. Pakenin siis taaskin melko nopeasti paikalta, mutta ehdin kutsua hänet kahville. Jos on juuri täpärästi välttynyt täydelliseltä urpoudelta, en oikeastaan ymmärrä, miksi pitää oikein kerjätä tilaisuutta muuttaa tilannetta. Hän ei muistaakseni edes juo kahvia ja vaikka joisikin, olen varma, että hänellä on siihen puuhaan muitakin paikkoja. En kuullut, mitä hän vastasi, koska esikolle tuli hirveä kiire sinne, missä meidän piti olla jo, mutta mihin hän ei viittä minuuttia aikaisemmin suostunut lähtemään.

Juuri nyt on vaikea saada kiinni siitä tunteesta, että minusta voisi tulla äiti, kumppani, yhteiskuntaan sen luonnollisena osasena kuuluva henkilö. Joskus olin siitä kaikesta niin varma.

torstai 22. lokakuuta 2015

Laskeutuvat rinnat

Tissit on tarkastettu. Eiväthän nuo puhtain paperein selvinneet, mutta en sitä olettanutkaan. Laskeutuvasta rintatyypistä johtuen alimmat haavat ovat eri paikassa kuin olisi toivottavaa. En ole ihan varma, onko sillä varsinaisesti mitään  merkitystä, ainakaan siitä ei näytä olevan minulle mitään haittaa. Kirurgia kuitenkin harmitti. Lisäksi arvet ovat ikäänsä nähden melko ärhäkän punaiset ja niissä on liikakasvua. Onneksi ei sentään juurikasvua. Sain neuvoksi käyttää silikoniteippiä. Saan vilunväreitä kuullessani sanan teippi, koska haavateipit olivat ihan hirvittävät. Sitä kutinaa ja kirvelyä en halua takaisin, vaikka sitten arvet kasvaisivat naamaan asti.

Ennen kontrollia ehdin jo käyttää silikonigeeliä, jota ihoni ei kestänyt lainkaan. Lopetin sen käytön lyhyeen. Suhtauduin näihin teippeihinkin suurella epäluulolla, mutta näyttää siltä (muutaman päivän perusteella), että iho kestää. Arvista en oikein osaa sanoa juuta enkä jaata, ehkä ovat hiukan vähemmän ärhäkät jo nyt. Teippien kanssa elelyä sitten jatketaan, mutta haitanneeko tuo mitään.

Kaikkinensa olen kuitenkin oikein tyytyväinen. Päänsäryt ovat vähentyneet huomattavasti. Ennen en voinut käyttää urheiluliivejä saamatta kolmen päivän päänsärkyä. Samoin mistä tahansa kävelyä reippaammasta liikunnasta seurasi päänsärky. Nyt käytän urheiluliivejä koko ajan, en vielä muita pystykään käyttämään, eikä mitään ongelmaa ole. Liikkua voin ihan huoletta, eikä liikunnan aikana, tai sen jälkeen, tarvitse miettiä rintoja lainkaan. Onhan ihanaa.

Teinitisseistä ei tosin ole enää tietoakaan. Se on hyväkin, koska vielä reilu kuukausi leikkauksen jälkeen meinasi naurattaa, kun näki itsensä kokovartalopeilistä. Kyllä ne leuan alla jököttäneet tissit näyttivät hassuilta, kun muu kroppa on kuitenkin jo parhaat päivänsä nähnyt (aikaa sitten). Naurua ei tosin ole elämässä nykyisin liikaa, joten siinä mielessä olisivathan nuo voineet siihen jäädä. Ovat kuitenkin laskeutuneet siinä määrin, että näyttävät omasta mielestäni sopivan varsin hyvin tähän loppuihmiseen. Vaikka laskeutuminen ei ehkä lääketieteellisessä mielessä kovin toivottava ominaisuus ollutkaan, se sopii minulle varsin mainiosti. Tietysti jos jatkavat laskeutumistaan samalla vauhdilla, niin kohtahan nuo ovat taas siellä navassa. Mutta tämän massan saa silti kerättyä liiveihin huomattavan paljon paremmin kuin entiset lollot, joten enköhän kestä senkin. Ulkonäkö ei ole se tärkein asia, vaikka olen muutoksesta erittäin iloinen ollut myös siitä näkökulmasta. Se, että voin liikkua vapaammin eikä koko ajan satu, on se mitä se hain ja sen myös sain. On ollut helppoa olla tyytyväinen.

Tämän piti olla viimeinen käynti näissä asioissa, mutta ei se nyt sitten olekaan. Tissejä seuraillaan vielä, tosin en hoksannut kysyä, että missä mielessä. Jäi kaikki kysymättä, mitä jälkikäteen harmittelin. Jotenkin sitä ei vaan ole ihan terävimmillään, kun toinen siinä samalla puristelee tissejä ja kyselee, onko niissä tuntoa.  Ihan hirveästi ei onneksi ole, olisin voinut muuten olla vieläkin löyhäpäisempi.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Rönttähousut

Huomasin aamulla, että mustat farkkuni ovat rikki. Laitoin ne kuitenkin vielä töihin ja toivoin, että kestävät. Kestivät ne. Kaksi päivää sitten annoin lopullisen tuomion mustille suorille housuille (ainoani), koska ne pysyivät päällä enää hakaneulan avulla ja lisäksi persauksiin oli ilmaantunut taskun repeämisen seurauksena iso reikä. Nätisti niitä ei saanut enää korjattua. Tyttäreni kysyi taannoin, lähdenkö tosiaan noissa rönttähousuissa töihin. Lähdin. Vielä monena aamuna senkin jälkeen.

Huomenna minulla on shoppailupäivä. Kauan odotettu. Kaksi rakasta ystävääni tulee jakamaan tämän riemun minun kanssani ja tietysti heidän tapaamisensa on se suurin asia. Toivottavasti silti löydän jotain vaatettakin, ainakin yhdet koossapysyvät housut. Hiukan olen siirtynyt mekkoihmiseksi, mikä on vähän helpottanut vaatekriisiäni. Pian joudun siirtymään kokonaan mekkoihmiseksi, jos en löydä sopivia housuja. Se ei nimittäin ole ihan yksinkertaista, kun on pyöreähkö ja hyvin lyhyt. Yrittää täytyy silti.

Olen tupakoinut viimeksi yhdeksän vuotta sitten. Viime päivinä olen tuntenut suurta kaipuuta hermolepoon, jota myös tupakkatauoksi kutsutaan. Että olisi hienoa seisoskella hetki auringonpaisteessa ja vetää keuhkoihinsa rauhoittavia, joskin myös tappavia, yhdisteitä (happikin rauhoittaa joskus ja tappaa vähemmän, mutta ei toimi nyt). En sitten kuitenkaan halua aloittaa alusta juuri tämän riippuvuuden kanssa rämpyilyä. Tiedän nimittäin kokemuksesta, että olen koukussa ensimmäisistä henkosista alkaen, joten ei auta pelleillä. En siis tupakoi, yritän keksiä vaihtoehtoisia tapoja rauhoittaa villiintyviä hermojani. Toistaiseksi parhaat konstit ovat olleet puolukalla maustettu vihreä tee ja tuhannen palan palapeli. Yhdessä. Toimii melko hyvin, joskin jokainen työpäivä (ja elämä!) ikävästi katkaisee mielenrauhan tavoittelun. Mutta ei se mitään. En täydellistä elämää, enkä siten myöskään täydellistä mielenrauhaa, koskaan odottanutkaan. Ehkä odotin kuitenkin hiukan, ihan hiukkasen, enemmän.


torstai 15. lokakuuta 2015

Onnekas

Myöhäisellä iltakävelyllä katselin kaihoisasti kahta keski-ikäistä lenkkeilijää, jotka kävelivät käsi kädessä. En ole ollenkaan parisuhdevastainen, vaikka sellaisen käsityksen minusta helposti saa. Välillä kadehdin jopa paikallista juoppopariskuntaa: vaikka kaikki muu näyttää vähän nuupahtaneelta ja kurjalta, on heillä sentään toisensa. Huonoina päivinä, joita ulkopuolisen silmissä näyttäisi olevan usein (ei tietysti välttämättä ole), on aina se olkapää, johon nojata. Paitsi tietysti siinä tapauksessa, että sen olkapään omistaja on ehtinyt sammua. Mutta sittenkin on joku, jonka viereen käpertyä.

Kaikesta kaihosta huolimatta parisuhde on kuitenkin myös jotain sellaista, mitä tässä elämässä eniten pelkään. Pärjään omasta mielestäni melkoisen hyvin, olen saanut rakennettua kehnohkoista palikoista kelpo elämän. Olen kelvollinen äiti, vaikka kaukana siitä mielikuvasta, joka minulla oli itsestäni äitinä. Monilta osin olen aika täyspäinen ja ehjäkin jo nykyisin, mutta rakkautta pelkään vieläkin. Lasten myötä olen päässyt näkemään, että on olemassa toisenlaista rakkautta, turvallista ja tasaista. Rakkautta, joka ei pyri satuttamaan, joka ei pyri lyttäämään toista ihmistä kuoliaaksi asti, tavalla tai toisella. Rakkautta, jota ei käytetä tekosyynä toisen vahingoittamiseen. Minun on vain vieläkin vaikea uskoa sellaiseen rakkauteen.

Tunnistan tuhoavat ihmiset kilometrin päästä, sisäinen tutkani on siinä suhteessa hyvin kehittynyt. En ole ollut yhdessäkään suhteessa, jossa minua olisi varsinaisesti pahoinpidelty tai ylipäänsä kohdeltu normaalia huonommin. Useimmissa suhteissa olen itse käyttäytynyt huonosti. Kumppanini ovat olleet hyviä ihmisiä, enkä huonon ihmisen kelkkaan lähtisikään, koen sen olevani velkaa itselleni ja lapsilleni. Mutta en ole silti varma. En ole varma siitä, ettenkö rakkauden huumassa lähtisi mukaan johonkin typerään, en ole varma siitä, osaisinko suojella itseäni sen paremmin kuin silloin joskus. Vaikka tiedän, että nyt olen aikuinen, nyt on elämässä ihan eri pelimerkit, nyt voin tehdä itse valintoja. Voin milloin tahansa lähteä, voin milloin tahansa sanoa ei. Tiedän, järjellä toki tiedän, ettei useimmissa parisuhteissa tarvitse suojella itseään, vaan päinvastoin, se toinen ihminen suojelee minuakin. Järki ei kuitenkaan aina ole se ääni, joka kovimpana kuuluu.

En koe parisuhteen pelkoa silti mitenkään elämää rajoittavaksi asiaksi. Ihminen voi olla onnellinen yksinkin ja toisekseen en ole juuri koskaan yksin. Niitä satunnaisia yksinäisiä hetkiä harvoin edes haluan jakaa kenenkään kanssa. Hetkittäin tietysti kaipaan toista rinnalleni, mutta tiedän senkin, että jos sellainen toinen olisi, kaipaisin yksinäisyyttä. Ehkä se ajatus muuttuu vielä joskus, välillä toivon, että muuttuu. Mutta ei se mitään, vaikka ei muuttuisikaan.

Rakkaudessa koen itseni silti onnekkaaksi. Kaikista solmuistani huolimatta minua on rakastettu ja minä olen saanut rakastaa. Siitä olen joka päivä onnellinen.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Leijuvat lenkkarit


Jos ihmisen on määrä virkistyä, on kaikki apukeinot otettava käyttöön. Kahvi ja muut kofeiinipitoiset juomat, jotka tosin eivät minulle sovi, mutta siitä viis. Raitis ilma (ihan ehdoton). Kasvispainotteinen ruokavalio, mahdollisimman vähän valkoista jauhoa ja sokeria. Ja mitä vielä. Ai niin, oikeanlaiset välineet, koska elämä kaikkinensa on tietysti lähinnä välineurheilua. Tässä uusin yritykseni kohti virkeämpää minää:


Ajattelin, että kerran elämässä ostan kunnolliset lenkkarit. Ja ostin, millä yllätin itsenikin, useinhan puuhani jäävät ajatuksen tasolle. Paikallisessa urheiluliikkeessä sattui sopivasti olemaan muuttomyynti ja nämä olivat puoleen hintaan (omani eivät tosin osaa leijua). Lähtöhinta 169 euroa, mutta paikallinen liike onkin kallis, siksi en siellä usein käy. Huomasin kyllä, että oli niitä muualla halvemmallakin, mutta nämäkin kelpasivat, kun olivat kerran puoleen hintaan. Ovat enemmän maastojuoksuun tarkoitetut, joten painelin heti metsään niitä kokeilemaan. En tietysti juokse, mutta yritän pikkuhiljaa palailla hölkkäilijäksi, nyt kun tissit taas kestävät.

Ovatpa hyvät, ei voi muuta sanoa. Toimivat nuo asfaltillakin. Neitsytlenkin iloa tosin hiukan himmensi se, että kotiin palattuani huomasin hölkkäilleeni koiranpaskaan. Mutta se on niin tyypillistä, etten jaksanut siitä kovin paljon harmistua.

perjantai 9. lokakuuta 2015

Terveisiä Anonyymille

Sain Anonyymiltä kommentin, että hän on lukenut blogini lopusta alkuun. Vai olikohan se toisinpäin? Joka tapauksessa kommentti ei jostain syystä blogissa näy, vaikka pitäisi, enkä tiedä mistä se johtuu. Anonyymille kuitenkin terveisiä, että kommentin olen nähnyt ja nostan hattua blogin kahlaamisesta. Siinä on tovi varmaan vierähtänyt. Välillä itsekin mietin, pitäisikö joskus lukaista kaikki tekstit läpi, mutta en ole siihen uskaltanut ryhtyä. Pelkään pahoin, että omien ajatustensa liiallinen tarkastelu saattaa johtaa psykoosiin, tai ainakin hiukan lievempiin mielenterveyden häiriöihin, enkä nykyisten häiriöideni lisäksi kaipaa uusia.

Kävin työterveyshoitajalla. Olen terve kuin pukki. Siis jos päänsisältöä ei lasketa, eikä sitä tässä tapauksessa lasketa, kun en sitä liiemmin levitellyt. Kaikkinensa kuitenkin hiukan harmistutti, koska olisin kovin mieluusti löytänyt jonkun syyn siihen, että nukkuisin koko ajan. Syytä ei ole, joten ei auta muu kuin lisätä liikuntaa, korjata ruokavaliota (todellakin tarvetta) ja toivoa, että se auttaa. Tai sitten vain täytyy hyväksyä se, että minulla on taaperon unirytmi ja sen kanssa on tultava toimeen.

Ihan oikeasti olen tietenkin iloinen siitä, että olen terve. Väsynyt, mutta terve. Voisihan sitä olla väsynyt ja sairas, se vasta kenkkua olisi.

torstai 8. lokakuuta 2015

Tollon töitä

Lounastauolla yksi mies vilkaisi minua. Ihan tuntematon tyyppi ja luonnollisesti hiukan outo. Kauhistuin. En sitä, että joku outo tyyppi katsoo vaan että ylipäätään joku katsoo. Olen jo niin tottunut siihen, ettei paljon katsota tai jos katsotaan, en sitä huomaa. Nyt kävin nopeasti läpi koko tulevan elämäni kauheuden: kohta se pyytää kahville ja puhelinnumeron, jota en uskalla olla antamatta, koska tuo voi olla elämäni viimeinen tyyppi, joka sitä pyytää ja sitten kohta seurustellaan, ja kun olen saanut työpäivän kunnialla pulkkaan, kysellyt lasten kuulumiset, tarkistanut läksyt, ruokkinut, ulkoiluttanut, siivonnut, lukenut iltasadun, pitäisi vielä jaksaa nousta ylös sängystä ja viettää aikaa sen oudon tyypin kanssa, kysyä mitä sille kuuluu, onko kaikki ok, katsoa formuloita, harrastaa seksiä ja jäädä ikuiseen univajeeseen. Toivon todella, ettei kukaan enää koskaan katso minuun päinkään.

Viime yönä valvoin, mutta en miehen, enkä kyllä naisenkaan takia. Valvoin kipeän vatsani takia. Näyttää siltä, että epäkelpo elimistöni ei kestä vehnää, sokeria (eikä varsinkaan näitä yhdessä) eikä oikein maitotuotteitakaan. Ei niitä kestä oikein painoindeksikään, mutta minulla on hoikentava peili, joten tilanne on siltä osin tavallaan hallussa (lue: yritän elää valheessa koska se on helpompaa kuin monet muut asiaan vaikuttavat toiminnot). Yritin taas vähän aikaa siistiä ruokavaliota ja olo oli heti parempi, mutta sitten kävi niin kuin kävi. Vasemman korvani takana asustava punertava pikku piru kähisi korvaani, että ota nyt vaan pullaa, sulla on menkat tulossa eikä kukaan rakasta sinua, sua väsyttää ja masentaa ja mä lupaan, että toi pulla auttaa. Tai ota kerralla panini kunnon maitokahvilla ja vielä tollanen ihana puolukkakakku, kato puolukat on terveellisiä, lähiruokaa ja mitä kaikkea, ja sulla on tosi kurja olo. Niinpä söin paninit, kakut ja vielä sipsejäkin kaiken kukkuraksi. Pikkuinen piru käkätti itsensä siniseksi: taas se tollo meni halpaan, muka parempi olo, hahhaa, nyt sen maha on kipeä ja se on sille ihan oikein, kun se on niin tollo.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Töks töks

Ihan äkkiä en muista, koska olisin nauttinut siivoamisesta niin paljon kuin viime viikonloppuna. Ehkä niin ei ole käynyt koskaan. Ajattelin siinä kesken puunaamisen, että tämähän voittaa seksinkin, mutta sitä ei pitäisi ehkä sanoa ääneen. Voi kuulostaa kummalliselta, paitsi ehkä siisteysuskovaisten mielestä, mutta heihin en lukeudu. Yleensä.

Siivouksen lomassa kuuntelin Juha Tapion uusia kappaleita radiosta. Ehkä sekin vaikutti. Tietysti se vaikutti. Välillä piti hetkeksi istahtaa sohvan reunalle, sulkea silmät ja fiilistellä hienoa kappaletta. Että ovat hyviä. Täytynee ostaa uusi levy.

Ehdin myös nauttimaan metsän rauhoittavasta äänimaailmasta, jota kyllä lähes taukoamattomalla pälpätykselläni terrorisoin. Metsässä on hankala voida huonosti. Siellä on kertakaikkiaan niin hienoa. Puolukoitakin tuli.

Tänään on näköjään tällainen lyhyestä virsi kaunis-päivä. Töksäyttelen lauseesta toiseen.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Terveysriski

Edessä on siivousviikonloppu. Olen ansiokkaasti vältellyt kotitöitä niin pitkään, että kotimme muodostaa terveysriskin. Poikani ensimmäiset kumisaappaat, joita säilytän ikkunalaudalla, ovat muodostaneet yhteyden ikkunaan hämähäkinseitin avulla. Seitti on aamuauringossa itse asiassa aika kaunis, joten en ole varma, kannattaako sitä tuhota. Eikö kauneutta tulisi vaalia silloin, kun sitä elämässä on?

Kotitöiden välttely itse asiassa kuulostaa hiukan valheelliselta (mutta elämä on kyllä itse asiassa kaikkinensa hiukan valhetta), koska koko ajan tiskaan, pyykkään, teen ruokaa, siirtelen tavaroita paikasta toiseen (enimmäkseen vääriin paikkoihin toisista vielä hiukan vääremmistä paikoista) sekä yritän saada jälkikasvuni suorittamaan oman osansa edellä mainituista toimenpiteista, joskin huonolla menestyksellä. Mutta se sellainen isompi urakointi, että viedään matot ulos, imuroidaan muualtakin kuin edustustiloista (lue: olohuoneesta), pestään lattiat ja järjestellään tavarat oikeille paikoilleen; se on kyllä jäänyt viime aikoina tekemättä. Ikkunatkin on pesemättä, mutta koska pimeys peittää pian kaiken, en kanna niistä huolta. Sisällä joudumme valitettavasti käyttämään valaistusta, joten jotain on tehtävä.

Puolukoille yritän myös ehtiä. Meillä päin, siis siellä mistä tulin joskus, sanotaan, että mennään puolukkaan tai marjaan tai metsään tai mustikkaan. Täällä mennään puolukoille tai mustikoille. En ensin ymmärtänyt, kun kysyttiin kävinkö mustikoilla? En tunne ketään Mustikoita. En tosin ymmärtänyt sitäkään, että joku asia luonaa tai ei luonaa. En tosin tiedä, kirjoitetaanko sitä noin. Mutta kuitenkin, onnistuu tai ei onnistuu. Tai ehkä luonnistuu tai ei luonnistu. Mikä on vähän luonnoton ilmaus. Siis mieluummin onnistuu. Minä onnistun, sinä onnistut, kaikki onnistuu, jippiaijee. Siivoamaan siis.