maanantai 26. lokakuuta 2015

Haaveissa vain

Puoli viideltä aamulla jälkikasvu heräsi riitelemään siitä, kumman vuoro on käydä ensin vessassa. Meillä ei käydä koskaan yöllä vessassa (ei siksi, että se olisi kiellettyä, sitä ei vain tapahdu), mutta jälkeläiseni eivät siedä ajan mielivaltaista siirtelyä. Haaveilen kellottomasta elämästä.

Aamulla ei tullut lämmintä vettä. Olin ajatellut tiskata. Harkitsin hetken veden keittämistä tiskiä varten, mutta keitin kuitenkin vain kaakaota ja teetä varten. Teen tosin jätin juomatta, kaakaon esikko luultavasti joi.

Sain palapelin valmiiksi, eikä minulla ole uutta. Elämänhallintani rakoilee. Palapeliä kootessani voin kuvitella, että pihamaata ei ole revitty auki putkiremonttia varten, että auto ei ihan vielä hajoa eikä minulle olla sälyttämässä lisätöitä kun en entisistäkään säällisessä ajassa selviydy. Kun lakkaan siirtelemästä niitä pieniä, aina takuuvarmasti johonkin sopivia palasia, tipahdan todellisuuteen, jossa mikään ei sovi mihinkään. Ei ole kyse siitä, ettenkö pitäisi elämästäni. Pidän siitä hyvin paljon, en vain ehdi elää sitä.

Törmäsin uudestaan vanhaan treffikumppaniini. Ensisanoikseen hän totesi, että taisit tulla hiljattain vastaan. Kauhistuin, hän oli siis sittenkin nähnyt tyylittömän ja lapsellisen hyllyntaaksevetäytymiseni. Mietin kuumeisesti, mitä selitän, etten vaikuttaisi täysin urpolta, mutta siihen on (näemmä onneksi) hirveän vaikea löytää selitystä. Nimittäin hän jatkoi, että olit varmaan töistä tulossa, siellä sillalla. Huokaisin ääneen. Hän olikin nähnyt minut autossa, ei siis mitään hätää, kovin urpoihin suorituksiin en minäkään autossa pysty.

Tällä kertaa olin täydessä meikissä, tukka niin vimpan päälle kuin se minulla koskaan on, eikä päätäkään särkenyt. Kaksi lasta minulla kyllä riippui käsivarsissa, mutta lapsukaiset eivät tulleet hänelle yllätyksenä, heidän ripustautumisensa aste saattoi tietysti tullakin. Toinen heistä tuntui olevan sitä mieltä, että vieraiden miesten kanssa keskustelu on pahin rike, johon äiti-ihminen voi syyllistyä ja osoitti sen kaikin keinoin. Keinovalikoima hänellä on hämmästyttävän laaja ja yhä laajenemaan päin. Pakenin siis taaskin melko nopeasti paikalta, mutta ehdin kutsua hänet kahville. Jos on juuri täpärästi välttynyt täydelliseltä urpoudelta, en oikeastaan ymmärrä, miksi pitää oikein kerjätä tilaisuutta muuttaa tilannetta. Hän ei muistaakseni edes juo kahvia ja vaikka joisikin, olen varma, että hänellä on siihen puuhaan muitakin paikkoja. En kuullut, mitä hän vastasi, koska esikolle tuli hirveä kiire sinne, missä meidän piti olla jo, mutta mihin hän ei viittä minuuttia aikaisemmin suostunut lähtemään.

Juuri nyt on vaikea saada kiinni siitä tunteesta, että minusta voisi tulla äiti, kumppani, yhteiskuntaan sen luonnollisena osasena kuuluva henkilö. Joskus olin siitä kaikesta niin varma.

2 kommenttia: