torstai 15. lokakuuta 2015

Onnekas

Myöhäisellä iltakävelyllä katselin kaihoisasti kahta keski-ikäistä lenkkeilijää, jotka kävelivät käsi kädessä. En ole ollenkaan parisuhdevastainen, vaikka sellaisen käsityksen minusta helposti saa. Välillä kadehdin jopa paikallista juoppopariskuntaa: vaikka kaikki muu näyttää vähän nuupahtaneelta ja kurjalta, on heillä sentään toisensa. Huonoina päivinä, joita ulkopuolisen silmissä näyttäisi olevan usein (ei tietysti välttämättä ole), on aina se olkapää, johon nojata. Paitsi tietysti siinä tapauksessa, että sen olkapään omistaja on ehtinyt sammua. Mutta sittenkin on joku, jonka viereen käpertyä.

Kaikesta kaihosta huolimatta parisuhde on kuitenkin myös jotain sellaista, mitä tässä elämässä eniten pelkään. Pärjään omasta mielestäni melkoisen hyvin, olen saanut rakennettua kehnohkoista palikoista kelpo elämän. Olen kelvollinen äiti, vaikka kaukana siitä mielikuvasta, joka minulla oli itsestäni äitinä. Monilta osin olen aika täyspäinen ja ehjäkin jo nykyisin, mutta rakkautta pelkään vieläkin. Lasten myötä olen päässyt näkemään, että on olemassa toisenlaista rakkautta, turvallista ja tasaista. Rakkautta, joka ei pyri satuttamaan, joka ei pyri lyttäämään toista ihmistä kuoliaaksi asti, tavalla tai toisella. Rakkautta, jota ei käytetä tekosyynä toisen vahingoittamiseen. Minun on vain vieläkin vaikea uskoa sellaiseen rakkauteen.

Tunnistan tuhoavat ihmiset kilometrin päästä, sisäinen tutkani on siinä suhteessa hyvin kehittynyt. En ole ollut yhdessäkään suhteessa, jossa minua olisi varsinaisesti pahoinpidelty tai ylipäänsä kohdeltu normaalia huonommin. Useimmissa suhteissa olen itse käyttäytynyt huonosti. Kumppanini ovat olleet hyviä ihmisiä, enkä huonon ihmisen kelkkaan lähtisikään, koen sen olevani velkaa itselleni ja lapsilleni. Mutta en ole silti varma. En ole varma siitä, ettenkö rakkauden huumassa lähtisi mukaan johonkin typerään, en ole varma siitä, osaisinko suojella itseäni sen paremmin kuin silloin joskus. Vaikka tiedän, että nyt olen aikuinen, nyt on elämässä ihan eri pelimerkit, nyt voin tehdä itse valintoja. Voin milloin tahansa lähteä, voin milloin tahansa sanoa ei. Tiedän, järjellä toki tiedän, ettei useimmissa parisuhteissa tarvitse suojella itseään, vaan päinvastoin, se toinen ihminen suojelee minuakin. Järki ei kuitenkaan aina ole se ääni, joka kovimpana kuuluu.

En koe parisuhteen pelkoa silti mitenkään elämää rajoittavaksi asiaksi. Ihminen voi olla onnellinen yksinkin ja toisekseen en ole juuri koskaan yksin. Niitä satunnaisia yksinäisiä hetkiä harvoin edes haluan jakaa kenenkään kanssa. Hetkittäin tietysti kaipaan toista rinnalleni, mutta tiedän senkin, että jos sellainen toinen olisi, kaipaisin yksinäisyyttä. Ehkä se ajatus muuttuu vielä joskus, välillä toivon, että muuttuu. Mutta ei se mitään, vaikka ei muuttuisikaan.

Rakkaudessa koen itseni silti onnekkaaksi. Kaikista solmuistani huolimatta minua on rakastettu ja minä olen saanut rakastaa. Siitä olen joka päivä onnellinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti