torstai 17. joulukuuta 2015

Irvunakkeja ja ketsuppia

Flunssa paukahti päälle, vaikka kuinka olin toivottanut sen painumaan sinne, missä pippuri kasvaa. Tästä tuli mieleen se ainoa pippuripuu, jonka olen koskaan nähnyt, jossain raunioiden lähellä. En muista, missä ne rauniot olivat, mutta epäilemättä jossain Tunisian liepeillä. Saatan kyllä houraillakin, sen verran doupattu olen. Aion nimittäin pyristellä töissä loppuviikon, etten huku kaaokseen jo heti ensimmäisinä työpäivinä lomani jälkeen. Vaikka en tiedä, onko siitä mainittavaa hyötyä. Saatan hukkua silti.

Joulusuunnitelmista tipahtavat epäilemättä ainakin katkaravut. Luultavasti en tee päiväkausiin mitään ruokaa, syön irvunakkeja ja ketsuppia. Ehkä myös litrakaupalla vihreää teetä, johon olen kehittänyt addiktion. Oikeastaan en edes pidä vihreästä teestä, mutta himoitsen sitä siitä huolimatta. Näinhän saattaa joskus käydä myös ihmisen kanssa, mikä ei ehkä ikinä lakkaa hämmästyttämästä.

En kyllä erityisemmin pidä nakeistakaan. Ehkä vaihdan nakit mustikoihin. Säästyy ketsuppikin lapsille.

Minua sanottiin tänään tyylikkääksi. Masennuin. En oikein tiedä miksi. Jotenkin tuli vanha olo. On punainen nenä ja pää tukossa, sitten joku sanoo tyylikkääksi. Ihmisten välinen kommunikointi on niin perin juurin kummallista, että taidan luopua siitä. Tunne-elämä on toinen kummallinen juttu. Taidan luopua siitäkin.

Ehkä otan huomenna hiukan vähemmän lääkkeitä. Jään peiton alle. Odotan joulua. Sen ohi lipumista.

tiistai 15. joulukuuta 2015

Kevätolo

Hetken on ollut sellainen olo, ettei elämästä ole mitään erityistä sanottavaa (ja se piti nyt tulla sanomaan). Lapset toipuvat flunssasta. Minä olen ehkä sen vasta saamassa, mutta kieltäydyn kunniasta, koska pian on loma. Syön hullun lailla c-vitamiinia. Ja mustikoita. Luultavasti turhaan. Vaikka ei kai mustikoita voi syödä turhaan, olen marjauskovainen, mutta flunssa saattaa silti tulla. Se tuntuisi kuitenkin nyt epäreilulta. Ja juuri sellaista elämä on.

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin enimmäkseen sellainen olo, että keväthän tässä on tulossa. Vaikka joulukaan ei ole vielä ohi. En tiedä, miksi on sellainen fiilis. En ole rakastunut, mitään siihen viittaavaakaan ei ole näköpiirissä. Tosin melkein meinasin päätyä treffeille, mutta en päätynyt, millä uskon olleen tarkoituksensa. En yritä uudestaan. Aamuisin pimeys tuntuu hiukan masentavalta, siltä se tuntuu iltaisinkin. Mutta silti on kevätolo. Ehkä ehdin lomalla analysoida, mistä se johtuu, ellen makaa kuumehoureisena peiton alla. Toisaalta ei ehkä tee pahaa, vaikka joku asia aina silloin tällöin jäisi analysoimatta.

torstai 3. joulukuuta 2015

Joulu saa tulla

Pahin ruuhka on takana. Työ on taas työ, ei loputtoman raskas taakka, josta ei toivu.

Viikonloppuna juhlitaan pojan synttäreitä. Etuajassa, koska tämä valon lapsi on syntynyt niin lähellä joulua, että ihmisillä on jo joulukiireensä. Synttäreiden jälkeen alamme järjestellä kotia uuteen uskoon, lapset saavat vähän enemmän omaa tilaa. Ehkä minäkin.

Joulun vietän yksin. Voisin mennä sinne tai tänne, mutta en halua. Joulu ei ole varsinaisesti joulu silloin, kun lapset ovat isänsä luona. Miksi siis väkisin vääntää, kun ei siltä tunnu. Sitäpaitsi olen väsynyt, en enää täysin uupunut, mutta silti väsynyt. Kaipaan lepoa ja rauhaa, en joulunkelloja ja kilkatusta.

Joulu tuntuu silti hyvältä. Laiskahkoja ajatuksia pyhistä pyörii mielessä. Viltti ja villasukat. Sitrusmarinoidut katkaravut. Yökirkko ja hautausmaan kynttilämeri. Raikas talvinen sää, tai ehkä sateinen. Homejuusto ja lasten leipomat piparit. Lasi punaviiniä tai glögiä. Hiljaisuus.

Ehkä näistä toteutuvat kaikki, ehkä ei yksikään. Mutta se on varmaa, että tämän pitkän, turhan työteliään syksyn jälkeen aion hengittää rauhassa ja syvään. Hengitän toisen kerran ja kolmannen. Ja kun riittävästi olen hengitellyt, käyn unille joulukuusen valojen himmeässä loisteessa. Tietäen, ettei aamulla ole kiire mihinkään.