lauantai 31. joulukuuta 2016

Tasapainotonta

Meille muutti pieni koira. Siitä on kehkeytymässä varsinainen sylikoira, tai ehkä se on sellainen aina ollutkin. Opettelemme toistemme tapoja, ihmettelemme elämää yhdessä.

Tunnen välillä kauhua. Tällainenkin piti tähän sitten tuoda, tähän kaaokseen ja hässäkkään. Hulluksihan sen täytyy tulla, kun itsekin välillä huojun siinä jyrkänteen reunalla miettien, että tästäkö se nyt syöksy alkaa. Mutta sitten katson niitä pieniä silmiä ja hassuja karvoja naaman ympärillä. Ajattelen: selvitäänhän tästä, me kaikki yhdessä. Oli niin tai näin, lapset rakastavat pientä Aapoa. Minäkin, jopa niinä kauhun hetkinä.

Vaihdan työtä. Taas. Olen väsynyt siihen, olen väsynyt siihen, ettei elämä löydä sellaista uomaa, joka sopisi omiin voimavaroihini. Kun kaikkea on liikaa verrattuna siihen, mihin pystyn ja jaksan. Tai toki minä pystyn, siihen kai minut on luotu, mutta voimavarat ovat loppuneet jo kauan sitten. Ihminen toimii silti yllättävän kauan automaattiohjauksella. Kun on lapsia huolehdittavana ja työ, sitä vain porskuttaa päivästä toiseen, vaikka voimia siihen ei oikeastaan ole. Elämä ei tunnu siltä, että elää. Se tuntuu siltä, että on paljon asioita, jotka pitää ehtiä eikä kaikkea silti ehdi. Ehkä tavoittelenkin liikaa. Mutta on myös paljon asioita, joita ei voi jättää tekemättä. Ja valitettavasti jatkossa olen yhä enemmän yksin niitä tekemässä. Tärkeä ihminen elämästämme on poissa. Mutta sellaista se on. Toiset lähtevät, toiset jäävät.

Toivoton minä en silti ole. Niin moni asia on hyvin. Jossain vaiheessa löytyy tasapaino kaiken välille, uskon niin. Ehkä se tapahtuu vasta, kun lapset kasvavat, eikä minun enää tarvitse huolehtia kaikesta. Ehkä se tapahtuu jollain toisella tavalla. Ehkä repäisen meidät pois tästä elämästä ja muutan lähemmäs lasten toista huoltajaa, vastuutan häntä. Ehkä ja tämä on luultavasti se kaikkein tärkein ehkä, löydän vielä joskus työn, joka sopii tähän elämään.

Mutta nyt lähden hakemaan pullaa. Isä tulee kahville. Hän asuu kaukana eikä käy usein. En minäkään käy hänen luonaan usein. Tänä päivänä olen kuitenkin iloinen siitä, että on isä, joka tulee kahville. Että keitän kahvit, juomme sen ja syömme pullat. Olemme vain, jutustelemme niitä näitä. Ehkä vähän suremme sitä, mitä oli, mitä olisi voinut olla, mitä ei olisi saanut olla. Emme me niistä puhu, menneet ovat unohdettuja ja anteeksiannettuja, tulevista taas ei kukaan tiedä.

perjantai 23. joulukuuta 2016

Kaikenlaista

Kyllästyin pimeydessä piehtarointiin ja lisäsin kierroksia sen verran, ettei väsymään ehdi. Ei oikein nukkumaankaan, mutta jokin hinta pirteydestä on aina maksettava. Pirteys on ehkä yliampuva termi, ei se allekirjoittaneeseen ihan istu, mutta kulukoon käytössä paremman puutteessa. Maanisuus voisi olla oikeampi, mutta pyrin pysymään terveen kirjoissa ja välttelen termejä, joita sairauteenkin helposti sekoitetaan. Terveen ja sairaan raja tosin on häilyvä, kuten ennenkin olen todennut.


Tanssi on lähes kadonnut elämästäni. Kärsin, mutta minkäs teet. Ensisijaisesti olen kuitenkin äiti ja eiköhän se seuraava rooli ole varattu työlle. Sen jälkeen, jos aikaa jää (eikä nyt ole jäänyt) voin vähän tanssiakin. Kesän tanssihuuman jälkeen on ollut vaikea laskeutua arjen vähäisiin tanssimahdollisuuksiin. Mutta kaikkeen tottuu, kurjiinkin asioihin. Tulevan vuoden alussa tanssinen hiukan.


Putkiremontti alkaa olla todellisuutta. Olin jo tuudittautunut siihen, ettei sitä ikinä tapahdu. Pumpulinpehmoiset aivoni kokivat kolauksen, kun isännöitsijä soitti ja sanoi, että loppiaisena sopisi muuttaa muualle. Evakkokoti käytiin eilen katsomassa ja asuuhan siellä, vaikka ankeudessa se vetää vertoja vankilalle. En tosin ole käynyt kuin yhdessä vankilassa ja siellä oli rutkasti viihtyisämpää. Plussaa on tietysti se, että hallussani on avaimet, joilla pääsee sisään ja ulos. Moni vanki maksaisi siitä ilosta. Rakennuksessa hiippailee muutakin porukkaa, ainakin putkimiehet paskalla, mutta en voine siitä valittaa. Käyttävät sentään alakerran vessaa eivätkä meidän tiloissamme olevaa mukavuuslaitosta.


Joulu taitaa olla tulossa, vaikka ei siltä näytä eikä tunnu. Vetäydymme jouluksi kylpylään. Olen sitä odottanut koko pitkän syksyn enkä ole hetkeäkään katunut kaikkia niitä euroja, joita reissuun ole törsännyt. Niillä olisi ostanut monta pussia pastaa, vaikka minkälaista kiekuramallia, mutta olen lomattoman syksyn jälkeen valmis myymään vaikka vaatteet päältäni päästäkseni pariksi vuorokaudeksi vain olemaan. Herkuttelen valmiissa pöydässä ja hukutan lasten kiljunnan porealtaaseen. En tiskaa. En pese pyykkiä. En siivoa. Nukun, uin ja nautin.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Betonia









Pimeys putoaa päälle kuin betoni. Muistelen kesää. Ja muistan, että tämä aika menee ohi. Valo palaa. Villasukat ja kynttilät, suklaa ja glögi, peiton alle kaivautuminen: se kaikki on luvallista ja sallittua, toivottavaakin. Vaikka kuinka elämä on lahja, ei sen tarvitse aina siltä tuntua. On aikoja, joista ei nauti, mutta tulee toisiakin, niitä joista ei koskaan luopuisi.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Parkkipaikkoja

Neljän viikon flunssataival on syönyt tanssin elämästäni. En ole parantumaan päin, joten tanssinen jatkossakin vain unissani. Vaikka en sielläkään tanssi. Näen unia ajoista, jolloin kaikki oli toisin. Aamuisin herään miettimään, onko se kaipuuta, ovatko unet aavistus siitä, että haluaisin sen kaiken takaisin. Eivät ne ole. Siitä olen melko varma, vaikka näinä päivinä en ihan varma ole mistään. Alan tottua siihen, epävarmuuteen ja siihen, että sekin minkä varmaksi luulee on parhaimmillaan sitä samaa epävarmuutta, pahimmillaan harhaa.

Kipeänä on ollut enemmän aikaa lapsille. Kaksi saikkupäivää käytin pyykinpesuun, ja niillä koneellisilla ostin aikaa lasten kanssa. Olisi pitänyt levätä, mutta elämä on valintoja. Jos nyt käy niin, että hankin itselleni pahan jälkitaudin, olen valinnut ehkä hivenen väärin. Jos niin ei käy ja lapset ovat tyytyväisempiä, iloisia äitinsä seurasta, olen ehkä valinnut oikein. Mistä näistä tietää.

Kävin työhaastattelussa. En millään löytänyt parkkipaikkaa. Pysäköin sakkopaikalle suuren puun alle. Ajattelin, ettei ala hyvin ja jos saan sakon, niin huonosti päättyykin. Kuitenkin puissa, jos jossain, on turva, ikiaikainen lupaus rauhasta ja vankkumattomasta uskosta kaiken jatkumiseen. Hetken tunsin itseni turvatuksi.

maanantai 31. lokakuuta 2016

Foksia ja viimeisiä hetkiä

Yksi tanssikurssilaisista oli päässyt foksaamaan juuri sen illan, jonka minä missasin. Hän oli illasta innoissaan enkä ihmettele. En ole vieläkään päässyt täysin yli siitä, että menetin yhdeksän tuntia tanssia. Juuri hänen innostaan on silti myös helppo olla onnellinen, koska muistan keväältä hänen takkuisen alkunsa. Se on jo kaukana takana.

Olen kuvitellut vaihtoehtoisia todellisuuksia, joista joku ehkä joskus voisi olla minun. Ne eivät ole pelkästään hyviä todellisuuksia, eivät kauniita tai helppoja. Toisenlaisia, sitä nyt kuitenkin. Olen valvonut iltaisin lasten tuhistessa jo uniaan, että tämä saattaa olla viimeinen talvi. Ei sillä tavalla lopullisesti viimeinen, siis siten, että ajaisin rekan alla tai söisin lääkekaapin tyhjäksi. Sekin joskus käy mielessä, mutta en ole sen sortin ihmisiä. Mutta sillä tavalla viimeinen, että jotain on muututtava. Pahoin pelkään, että se jotain sisältää myös minut, tai kenties se olen vain minä. En voi väittää, etteikö muutoksen tarvetta olisikin. Nyt vain kaikki tapahtuu vääristä syistä, tai ehkä enemmänkin niin, että elämä on ollut kaiken aikaa väärä enkä ehkä enää saa sitä korjattua. Tai saan. Jos jaksan. Ja ehkä juuri siksi mietin näitä viimeisiä. Jos jaksan. En ole varma jaksanko.

torstai 27. lokakuuta 2016

Siitä puhe mistä puute

Muistelen lämmöllä palautetta, jota sain käydessäni vieraissa. Siis tanssikurssilla, johon en säännöllisesti osallistu. Tanssinopettaja, joka hänkin kertoi jännittävänsä tanssimista vieläkin (kuten minä ehdin tunnustaa tekeväni jossain tilapäisessä puheripulin puuskassani), kehotti minua vakavasti pitämään kiinni uudelleen virinneestä harrastuksestani. Hän sanoi, että joillakin ihmisillä on sisäsyntyinen tanssijan liike, jota toiset ikänsä opettelevat eivätkä koskaan opi. Opettaja sanoi tunteneensa minusta heti, että minulla sellainen on. Siis kun tanssimme yhdessä. Kiemurtelin nolostuksesta, niin kuin aina saadessani kehuja, mutta olin myös ihan älyttömän mielissäni. Välillä nimittäin tuntuu typerältä olla niin  lapsellisen innostunut tanssista, kun en minä siinä niin ylettömän hyvä ole. En edes opi sitä tahtia kuin toivoisin. Mutta kun saa tällaisen kommentin, niin innostus ei tunnukaan niin lapselliselta.


Palauduin maanpinnalle kuitenkin sangen nopeasti. Yksi tanssittajistani oli samaisella tunnilla sitä mieltä, että tanssiasentoni on tangoon liian suora, askeleen pituus ei ole riittävä eikä ote tarpeeksi luja silloin, kun mennään niitä kieputuksia, joiden nimeä en tiedä. Tai tiedän, mutta en muista. Niitä ei tosin harjoiteltukaan, mutta ilmeisesti tanssittajani halusi opettaa minulle tempun jos toisenkin. Mistä pidän yleensä hyvinkin paljon, mutta tällä kertaa ei vissiin mennyt ihan putkeen. Samoin kävi tässä taannoin tanssilattialla, kun eräs iäkkäämpi herrasmies sanoi kieputtavansa minua vaikka kymmeneen asti, että oppisin tietyn käännöksen. Olin vähällä huomauttaa, että kymmenen on mennyt jo enkä erityisesti tätä nyt halua oppia. Tanssilattialla opettaminen on hiukan kyseenalaista. Otan oppia ilolla vastaan silloin, kun se tehdään hyvässä hengessä, mutta kiukuttelu oppimattomuudesta on yksinkertaisesti mautonta. Onneksi samana iltana kohdalle sattui myös ihastuttava tanssija, joka yritti opettaa minulle cha cha chaata. En oikein oppinut sitäkään, mutta oli hauskaa. Mentiin sitten jatkoksi parit foksitkin, mikä sujui vallan mainiosti. Ja vähän buggia (tai buggaa, en vieläkään tiedä, kuinka se taivutetaan). Vasta kotona tajusin, että hän saattoi yrittää myös lähempää tuttavuutta, mutta en sitä silloin hoksannut. En yleensäkään hoksaa. Eipä ihme, että olen sinkku.


Olen tanssinpuutteessa. Siksi minä näitä vanhoja muistelen.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Pimeydessä

Ennen aamuseitsemää jäisiä autonikkunoita raapiessa väkisinkin miettii, mitä järkeä tässä kaikessa on. Pimeydessä, kylmyydessä, puutteessa (valon, lämmön, läheisyyden) ja kaikissa niissä tuhansissa toistuvissa yksityiskohdissa, joista nämä loputtomat päivät koostuvat. Turhalta se kaikki tuntuu. Turhalta ja typerältä.


Ja sitten kuitenkin muistaa. On hetki, jolloin pimeys taittuu, väistyy ja kaikki on taas toisin. On kevään hitaasti hiipivä odotus, kesäpäivien yön yli viipyvä lämpö. Toisen ihmisen ihon hehku omaasi vasten. Valo.



perjantai 21. lokakuuta 2016

Lämpöistä ja pehmeää

Kuume laski, lakkasin runoilemasta ja palasin töihin. Minua hymyilyttää tätä kirjoittaessani. Kuulostaa ihan oman elämäni käsikirjoitukselta. Paluu arkeen. Vaikka kai sairastaminenkin arkista on, mutta runoilu antaa kyllä siihen sellaisen romanttisen vivahteen, jota räkäpäisyys ei ehkä muuten ansaitsisi. Vieläkin hiukan hehkun. Että se onkin minussa vielä, vaikka luulin sen jo vallan menettäneeni. Runous siis. Kuulostan vähän dramaattiselta. Muuten olen kyllä jo ihan terve.


Lasten loma on ohi. Minullakin on tavallaan ollut lomaa, tai ainakin sen verran aikaa huokaista, että huomaan kaipaavani elämääni tyhjiä hetkiä. Sellaisia, että voisi vaikka tuijottaa takapihan pihlajaa ja hengittää. Niitä saadakseni laitoin taas parit työhakemukset menemään, kun kerran lähistölle putkahti pari hyvältä vaikuttavaa työpaikkaa. Ja sitten vähän itkin. En pidä kaikista asioista nykyisessä työssäni, mutta pidän monesta. Se on harvinaista. Siksi hiukan toivon, etten saisi uutta työtä, mutta jos saan, niin toki lähden. Lähes kaksi tuntia aikaa lapsille (ja itselle) jokaiseen päivään, eihän sitä miettiä tarvitse. Ihan mihin tahansa en enää kuitenkaan lähde itseäni rikkomaan. Tällä alalla näyttää olevan sellaisiakin töitä, joita tehdessään ei tarvitse koko ajan pelätä voimien loppumista. Se on suoraan sanottuna ollut minulle yllätys. Jatkan tätä ihan mielelläni, jos niin käy, mutta ihanteellista tämäkään ei perheen kannalta ole. Ruuhkavuosien murheita. Onni silti, että on lapset ja on työ, vaikka kaikki niiden yhdistelemiseen liittyvät ristiriidat ja syyllisyyden tunteet ajavat minut hulluuden partaalle.


Auringonlaskut ovat olleet viime aikoina henkeäsalpaavia. Jokin pilvissä saa toivomaan, että elämäkin olisi lämpöistä ja pehmeää, turvallista.



sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Kaipuu, kaipuu, kaipuu

Torstaina tohotin työhötulotarkastuksessa, etten sairasta juuri koskaan. Mietin sieltä lähtiessäni, pitääkö se oikeastaan paikkansa vai enkö ehkä vain muista sairastavani. Joka tapauksessa, seuraavana aamuna heräsin kurkku kipeänä, kuinkas muutenkaan. Taisin sen jo mainitakin. Nyt on sitten päällä kunnon räkätauti.

Tunnen kuristavaa kaipuuta. Kaikki se tanssi, ihan kädenulottuvilla, mutta kuitenkin kaukana. Ajattelin ensin, että foksiin silti menen (kuinka itsekästä, mennä nyt tartuttamaan puoli paikkakuntaa samaan tautiin), mutta näyttää siltä, etten todellakaan mene. Sängystä ylös nouseminen tuntuu painajaiselta, mutta ei peiton alle lepäily sen autuaammalta. Tanssit on toistaiseksi tanssittu, ja nyt tuntuu, että koko elämäksi. Tietenkään ei ole, mutta houreisessa päässä se siltä tuntuu.

Houreista puheen olleen, aloin eilen illalla suoltaa runoja ja heräsin kirjoittamaan niitä vielä lasten nukahdettuakin. Aamupalaa jälkikasvulle kootessani raahustin vihko kädessäni jatkon pulpahdellessa hallitsemattomasti. Minulla on ehkä kuumetta. Varmaksi en tiedä, koska kuopus puraisi mittarin rikki. Älkää kysykö, miten se tapahtui. Hänestä kasvaa epäilemättä jotain erikoista. Runot eivät vaikuta minun runoiltani, paitsi viimeinen hiukan. Ehkä kuume laskee jo, ja palaan omaksi itsekseni. En tiedä haluanko sitä. Olen kaivannut kirjoittamisen olotilaa. Terveenä en sitä ehkä toisi julki.

perjantai 14. lokakuuta 2016

Levon hetki lyö

Hiukan on tuntunut siltä, että olen levon tarpeessa. Lepäämisen sijasta taivun manian puolelle, mitä ei tietysti passaa töissä tuoda esiin. Saisin vielä diagnoosin. Olen voinut saada jo.


Lapset lähtevät sunnuntaina isänsä luokse lomailemaan. Sunnuntai-iltana menen tanssikurssille, sille tavalliselle viikkotunnilleni. Maanantai-iltana foksaan kolme tuntia. Tiistaina käyn tansseissa. Torstaina olisi vuorossa bugg ja fusku. Siinä välissä pitäisi tehdä töissä lisätunteja joulua varten ja huollattaa auto. Siivota kirppispöytää. Kotiakin, mutta luultavasti jätän sen suosiolla väliin. Perjantaina lapset tulevat takaisin ja singahdamme uimakouluun. Lepoakin ajattelin ohjelmoida viikkoon, sen aika lienee keskiviikkona työpäivän ja autonrenkaiden roudaamisen jälkeen. Pakkohan ei olisi tanssia. Vaikka toisaalta on. Jos tilaisuus on, niin onhan se käytettävä. Monikin kun menee ohi, tilaisuus ja mahdollisuus.


Saattaa tosin olla, että jumalat pääsevät taas naureskelemaan suunnitelmilleni. Kurkku on kipeä. Se melkein ottaa päähän, mutta yritän torjua harmistuksen, koska tavallaan ajattelen, ettei mitään ole tapahtumassa, jos en kerran harmistukaan.

lauantai 8. lokakuuta 2016

Nukkuvan lapsen paino sylissäni

Heikki Veikko Harman iltaa ihmetellessä kuopus nukahti syliini. Varhemmin valmistunut yksilö lepäili hänkin kainalossani, hereillä tosin, ja minä ajattelin, etten mitään muuta tarvitse. Nuuhkin vielä aavistuksen kloorintuoksuisia hiuksia ja halusin jäädä siihen ikuisiksi ajoiksi. Sitä on jo unohtanut ne kamalat ensimmäiset hetket, sen kivun ja tuskan, jonka lopettaakseen on valmis tappamaan. Esimerkiksi sen typeriä kommentteja laukovan kätilön, tai hengittämisestä höpisevän puolison. Muistaa kuitenkin läsnäolon, ihmeen tunnun, armon. Onko tässä maailmassa mitään niin täydellistä kuin vastasyntynyt lapsi? Toki se täydellisyyden illuusio karisee viimeistään ensimmäisen uhmaiän koittaessa, mutta ensimmäisissä hetkissä sitä ei epäile. Vauva-ajoista on jo aikaa enkä niitä takaisin kaipaa, mutta vieläkin tunnen vahvasti, ettei ole mitään niin täyttä ja totta kuin nukkuvan lapsen paino sylissäni.

Tangoa kannatti odottaa. Meni aikaa ennen kuin tajusin, mitä opettaja tarkoitti käskiessään pysyä lattiassa. "Te olette kaikki ilmassa!", huudahtelut siivittivät askelia, kunnes jossain kohtaa lähes jokainen meistä hiffasi. Toden totta, olimme ilmassa. Sen jälkeen ehkä hiukan vähemmän, tai ainakin vaihtelevasti. Minulla on onni päästä toisellekin tangotunnille, sitten joudun luovuttamaan sen kurssin suhteen. Syyslomalla (lapset lomailevat, minä en) pääsen kuitenkin yhdeksi illaksi foksin pariin. Ensimmäinen tunti on aloittelijoille, seuraava jatkotasoisille tanssijoille, kolmas on jo vaativa. En tiedä uskaltaudunko jäämään kolmannelle tunnille. Bugg-kurssillä kävi kesällä niin, että viimeisellä tunnilla halusin lähinnä itkeä. Onneksi kuitenkin päädyin nauramaan.

Ehkä, ja todellakin nyt vain ehkä, päädyn lomalla (jolla en siis edelleenkään lomaile) myös tansseihin, mikäli en tunne itseäni liian vanhaksi ja väsyneeksi tanssimaan arki-iltana. Täytyy yrittää levätä etukäteen.

Minun ei pitänyt kirjoittaa tanssista. Se pirulainen vain tunkeutuu kaikkeen. Tänäänkin etsiskelin uutta paitaa töihin, mutta huomasin jokaisen paidan kohdalla miettiväni, sopisiko se tanssiin. Joustaisiko se tarpeeksi, olisiko sopivan mittainen ja mahdollisimman vähän hiostava? Toki samat ominaisuudet ovat eduksi töissäkin, eivät pelkästään tanssilattialla. Päädyin ostamaan kaksi paitaa, joita voi pitää molemmissa. Ehkä huomenna testaan toisen tangon askelin.


lauantai 1. lokakuuta 2016

Kypsyttelyä

Parin kuukauden sukellukseni psykiatrian maailmaan on ollut täynnä eriskummallisia sattumuksia. Se kuulunee psykiatriaan, näin ainakin annan itseni ymmärtää. Harhoja olen erityisesti miettinyt, kaikenlaisia ääniä, joita ihmiset kuulevat, hahmoja ja henkilöitä, joita ei kenties ole olemassakaan. Sanon kenties, koska yhä useammin mietin sitä, mitä me lopulta tästä maailmasta tiedämme? Tai toisistamme, toistemme todellisuudesta tai edes siitä omasta? Onko kaikki se, mitä minä näen, olemassa toisille? En ole siitä ollenkaan vakuuttunut. Päivä päivältä yhä vähemmän.


Matka on ollut mielenkiintoinen, mutta myös ahdistava. Sanoin ylilääkärille, että joskus ihmiselle tekee hyvää hypätä pois tutusta ja turvallisesta. Saatoin olla väärässä. Tuttu ja turvallinen tuntuu nyt hyvin houkuttelevalta, siitäkin huolimatta, ettei se ole mielenterveydelleni mahdollinen vaihtoehto. Oman paikan ja roolin etsiminen, epävarmuus ja tietämättömyys eivät ole ihan helppoja rasteja tässä kohtaa työuraa, kun kaikenlaista pitäisi jo tietää ja osata. Ei minulta kukaan enempää vaadi, mutta minä nyt tuppaan vaatimaan itseltäni paljon ja mielellään vielä hiukan enemmän. Erityisesti tilanteissa, joissa en ole mukavuusalueellani. Tämä maailma ei ole minulle tuttu, tai toki on, mutta eri näkökulmasta. Henkilökohtaisesta ja omaisen. Työntekijänä moni asia näyttää toiselta.


Omiin odotuksiini ja paineisiin olen viime aikoina törmännyt tämän tästä. Vaadin itseltäni mahdottomia. Pitäisi sitä ja tätä ja tuota. Pitäisi tehdä, osata, ehtiä. Ajattelen itselleni elämää, jota ei ole olemassa tai jota ei ainakaan tarvitsisi olla olemassa. Hellin ajatuksia, jotka ovat minulle tuhoisia, jotka keikuttavat venettä, joka ei oikeasti keiku. Ei minun enää tarvitse todistaa kenellekään mitään, ei tarvitse yrittää etsiä oikeutusta olla olemassa, ei taipua toisten ajatuksiin minusta. Silti teen niin. Niin syvällä selkäytimessä oma arvottomuus on, ettei se sieltä ihan vähällä lähde. Mutta nyt sentään tiedän sen olevan siellä. Tässä on vielä hyvällä tuurilla puoli elämää aikaa kaivaa se ulos. Eiköhän se riitä. Ja riittää mihin riittää. Ei tässä valmiiksi tulla, kypsäksi vain tai ainakin vähän kypsemmäksi. Ja lopulta sitten ihan mullaksi.


Näissä maallisissa mietteissä on hyvä kaivaa tanssikengät taas kaapista. Sunnuntaina minulla on onni tanssia tavallisen tunnin sijasta kaksi ja puoli. Tangoa, valssia ja humppaa. Erityisesti tangoa odotan.

perjantai 30. syyskuuta 2016

Maailmaan mahtuu

Ikkuna on korjattu, mutta huonosti meillä on nukuttu. Palasimme vuoden takaiseen, eli nukkumaan kaikki samaan huoneeseen. Esikko on ollut levoton, puhunut ja puhissut pitkin yötä. Kuopus on herännyt hätääntyneenä viideltä herätyskelloni soittoon, mikä on vienyt minulta päivän ainoan mahdollisuuden käydä lenkillä. Unen, raittiin ilman ja liikunnan puute on tehnyt minusta sekopäisen. Olin jo ihan unohtanut, miten väsynyt ihminen voi olla.


Eilen sanoin seitsemältä, että nyt on minun päästävä pitkäkseni. Yllättäen molemmat kömpivät petiin jo heti perässä ja iltasadun jälkeen valot sammuivat kahdeksalta. Melko varmasti viisi yli olimme kaikki umpiunessa eikä kukaan sählännyt mitään ylimääräistä koko yönä. Ja katsos vain, herätyskellooni ei herännyt kukaan (en edes minä, koska olin jo sammuttanut sen) ja kaikki olivat aamulla virkeitä. Esikko totesi aamulla, että siirtyy ensi viikolla takaisin omaan huoneeseensa. Ehkä pääsemme pian jo normaaliin päiväjärjestykseen.


Tekisi mieli sanoa puuha-petterille, että toivottavasti ikkunan rikkomisesta tuli tosi, tosi hyvä mieli, että se edes jostain näkökulmasta olisi kannattanut. Kaikessa on silti aina jotain positiivista.  Tästä väsymyksestä muistin, millaista on olla todella väsynyt. Ja huomasin, etten enää ole. Tämä on nyt poikkeus, kun se vielä viime keväänä oli itsestäänselvyys. Ihan huikean hienoa. Huikean hienoa on sekin, että lapset uskaltavat sanoa, jos heitä pelottaa. En sitä oikeastaan epäillytkään, mutta muistan itse lapsuudestani, että hammasta purren kielsin pelkääväni vaikka tukka nousi kauhusta pystyyn. En halua lasteni joutuvan pelkäämään yksin. Pelottavia asioita ei voi täysin välttää eikä heitä kaikelta suojella. Mutta voin olla heille silloin turva ja näyttää omalla esimerkilläni, ettei pelottavien asioiden vuoksi elämää tarvitse jättää elämättä. Elämään kun kuuluu kaikenlaista ja maailmaan mahtuu joka sorttia.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Suosiolliset jumalat

Pitäisi ehkä lopettaa tämä blogi ja perustaa tanssiblogi. Koska en oikein ajattele mitään muuta. Tai no, ajattelen tietysti ja varsinkin teen: käyn töissä, huolehdin lasten asioista, luen iltasatuja, lenkkeilen, pesen pyykkiä ja kaikkea sitä muuta sälää, mitä arkeen kuuluu. Mutta tanssihetket ovat jotenkin hiukan sykkivämpiä kuin tämä muu elämä, joten vähän ne nyt pinnalle nousevat. Blogi kyllä muutenkin näyttää protestoivan hylkäämistään vaihtelemalla kappaleiden rivivälejä oman makunsa mukaan. Meillä ei ole selvästikään sama maku.

Perjantaina oli Häijään tanssikrouvin avajaiset, tanssittajana Saija Tuupanen. En ole pariin kuukauteen tansseissa käynyt ja edellinen kerta oli melko epäonnekas. Odotukset eivät olleet nyt korkealla, mutta lähdin kun pikkusisko pyysi mukaan. Ennen lähtöä totesin, että sitten viime kerran en ole mitään oppinut, joten omilla taidoilla tässä ei voi briljeerata. Ottaisin illan seuraamisharjoituksena, koska siinä minulla todella on oppimista. Ja voi kuinka suosiollisia tanssitaivaan jumalat minulle olivatkaan. Törmäsin muun muassa hyvin erikoiseen vasempaan käännökseen. Ensimmäiset pari valssia pysyin mukana vaihtelevasti, mutta kolmas peli (tango) saman viejän kanssa viimein loksautti käännöksen kohdalleen minunkin päässäni. Viimeinen tango meni jo varsin mallikkaasti. Olin riemuissani. Tätä käännöstä en ehkä tule tarvitsemaan enää koskaan, mutta siinä ei ollutkaan mielestäni opetuksen pointti. Osasin seurata käännöksen ja tanssista tuli paljon sujuvampaa. Tanssi-ilta oli muutenkin selkeästi erilainen siksi, etten yrittänytkään osata vaan yritin vain kuunnella. Tai siis aistia. Tuntea. Tai jotain.

Rumballe en ole koskaan uskaltautunut riviin, vaikka tanssijat näyttävät sitä monenlaisilla askelilla menevän. Nyt menin enkä joutunut katumaan. Voi että. Rumbassa on sitä jotain, ihan huolimatta siitä, osaako askelia vai ei.

Nyt alan jo tunnistaa tanssiväestä joitakin ihmisiä. Mikä on hienoa, koska tanssitutut helpottavat tanssiin pääsyä. Pariskunta samalta tanssikurssilta pyörähteli myös lattialla ja pääsin pari kertaa tanssimaan sellaisen henkilön kanssa, jonka kanssa olen ennenkin tanssinut. Edistystä siis tapahtuu, hitaasti mutta varmasti. Bleyerini näyttävät kärsineiltä, mutta niiden kuuluukin tanssissa kulua.

Seuraava aamu palautti sitten alas tanssin pyörteistä. Tyttären makuuhuoneen ikkuna rysäytettiin rikki seitsemältä aamulla. Sisempi lasi pysyi ehjänä, joten pahoilta vahingoilta vältyttiin. Tuollainen ilkivalta tuntuu älyttömältä. Onneksi se kuitenkin näyttää olleen satunnaista ilkivaltaa, eikä jonkun vittuuntuneen entisen asiakkaan tekosia. Turvallisuuden tunnetta se järkyttää silti. Toivotaan, että asia kuitenkin unohtuu pian ja rauha palaa kotiin. Lapset eivät ole vielä pitkiä aikoja kahdestaan kotona, mutta haluan, että nekin ajat tuntuvat heistä mukavilta ja turvallisilta. Muuten en voisi itsekään keskittyä töissä. Mutta eiköhän tämäkin tästä lutviudu niin kuin kaikki aina. Soitellaan vaikka muutama päivä vähän tiiviimmin, työnantaja joustakoon sen verran.

Pinnallisuuteni paljastui tässä episodissa taas pirullisesti. Lauantaiaamun hässäkässä ärsytti eniten se, että koti oli kuin sikolätti. Piti sitten huoltomiehen, ikkunakaverin ja poliisienkin nähdä se kamala kaaos. Se ei tietenkään kiinnostanut ketään, mutta olisi nyt kuitenkin ollut mukavampi esitellä siistiä kotia (vaikka toki he lähinnä katsoivat ikkunaa). Meilläkin on joskus siistiä. Ilkivallan tekijän on tosin oltava melko tarkka, että osuu juuri sellaiseen hetkeen.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Ääntäsi tuntisi en mutta tuntisin veresi juoksun

Kaksi sunnuntaita olen harjoitellut foksin alkeita. Nyt tuntuu vähän siltä, että olen ikuisesti jämähtänyt alkeistasolle. Lapsena tietysti ehdin jo hiukan pidemmällekin, mutta muun elämän tanssi on ollut niin satunnaista herkkua, että olen päätynyt aina aloittamaan uudelleen alkeista. Ei se varmastikaan pahaa tee. Ehkä jossain kohtaa pääsen jatkokurssillekin. Tällä hetkellä lähistöllä olevat jatkokurssit ovat sellaiseen aikaan, etteivät yh-elämään sovi. Tämäkin on huima parannus, tämä yksi tanssitunti viikossa lasten kanssa. Eikös multitasking ole muutenkin nykyisin aika ehdotonta, harjoittelen sitä sitten tanssin lomassa. Välillä vähän uusia askelia, välillä lasten kaitsemista, välillä rupattelyrityksiä varpailletalsimisen lomassa.




Tanssi on vienyt elämäni ihan uudelle tasolle. Tiesin tietysti, että kaipaan sitä, mutta en tiennyt, miten paljon siitä voisin ihan oikeasti nauttia. Olen siitä nauttinut ennenkin, silloin joskus, kun aikaa ja energiaa sille oli. Muistan takavuosista joitakin ihan mahtavia tanssi-iltoja, niitä hetkiä, kun tanssii jotain jota ei tiennyt osaavansa tai jota ei ehkä ihan varsinaisesti ole olemassakaan. Kaiken sen olen muistanut ja sitä kaivannut. Mutta nyt, vähän vanhempana, tanssiin on tullut uutta rentoutta, läsnäoloa tai jotain. En ihan tarkkaan osaa sanoa mitä. Jännitän vieläkin jonkin verran, mutta en niin paljon, että sen takia jättäisin tanssimatta. Olen tullut rohkeammaksi kokeilemaan, heittäytymään musiikkiin ja hetkeen.


Menneenä kesänä olen kokeillut lavoilla west coast swingiä, bluesia (en edes tiennyt että sitä tanssitaan) sekä erilaisia versioita hitaita, joista mitään en varsinaisesti osaa. Toki niitäkin on menty, jotka jotenkin osaan. Hitaasta valssista ajattelin ennen, että se on vähän teennäistä hissutusta, jotenkin kökköä. Kesällä tulin tanssineeksi hitaan valssin, joka ei ehkä ollut ihan tästä maailmasta. Rakastuinkin siihen, siis hitaaseen valssiin. Kädenalitanssit eivät näyttäneet vielä keväällä yhtään houkuttelevilta, mutta hinku oppia niitäkin lähti sieltä samaiselta lavalta.


Se flow, mikä tanssissa parhaimmillaan on, on jotain ihan merkillistä. Tavallaan ympäröivä maailma katoaa. On vain se musiikki, minun tulkintani musiikista ja sen toisen tulkinta musiikista. Eletään yhdessä sitä hetkeä, musiikkia, liikettä eikä mitään muuta ole. Sillä ei ole väliä, kuka se toinen on, onko se kiva tai onko edes hyvä tanssija. Silläkään ei ole väliä, osaako itse kyseistä tanssia. Joskus vain kaikki loksahtaa kohdalleen ja tapahtuu jotain käsittämätöntä. Jälkikäteen ei välttämättä muista, kenen kanssa tanssi, mutta sen tanssin ihmeen muistaa aina. Yhdessä laulussa lauletaan, että ääntäsi tuntisi en mutta tuntisin veresi juoksun. Siinä tavoitetaan jotain tästä kokemuksesta. Että ollaan jollakin tavalla yhtä, samaa energiaa, samaa sykettä. Eikä silti välttämättä koskaan tanssita enää yhdessä tai edes nähdä.


Saattaa kuulostaa henkimaailman hommilta, mutta paremminkaan en osaa sitä selittää. Enkä kaipaa sille selityksiä. Mutta siksi tanssin.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Haipakkaa

Eilen oli ensimmäinen tunti lavatanssin alkeet-kurssista, jolle olen tyttäreni kanssa ilmoittautunut. Hiukan jännitin, kuinka tällainen koko perheen harrastus onnistuu, varsinkin kun kurssi nyt ei varsinaisesti ole lapsille tarkoitettu. Sain opettajalta kuitenkin luvan tulla sinne esikon kanssa ja kuopuskin tietysti tunnilla mukana pyörii, joskin pelailemass nurkassa. Kuopuksen osalta meni häiriöttömästi, mutta esikon kanssa piti hiukan neuvotella välillä. Hän ei oikein vielä tiennyt, katselisiko sivusta vai tanssisiko itsekin, mutta suurin osa tunnista meni sitten siltä väliltä. Välillä hän tuli minun mukaani harjoittelemaan ja kaikki parittomat hetket tanssin hänen kanssaan. Onneksi naisia oli reilusti miehiin nähden, joten parittomia hetkiä jäi juuri sopivasti, jotta tyttärellä pysyi mielenkiinto yllä. Hänellä on hyvä rytmitaju, hän oppii tanssit hetkessä, jos vain innostuu. Katsotaan nyt. Lapset saavat tietysti pyöriä mukana ihan omilla ehdoillaan, mutta hienoa, että tällainenkin joka tapauksessa onnistuu. Minulle on iso asia, että saan ujutettua hiukan tanssia omaan arkeeni. Saan siitä valtavasti virtaa.

Ja virtaa tarvitaan. Tämä syksy on täynnä harrastuksia ja paljon muuta. Enimmäkseen kuitenkin paljon kaikkea kivaa. Viime keväänä huomasin, ettei se varsinainen lepäily juuri voimia tuo, vaikka niin olen luullut. Parhaiten näytän kuitenkin jaksavan silloin, kun elämä on melko täynnä mielekästä tekemistä. Toki niitä lepohetkiäkin hyvä on johonkin väliin jäädä. Ehkä ihminen muuttuu myös tässä asiassa. Se, mikä on toiminut joskus, ei välttämättä toimikaan enää.

Vapaina hetkinä olemme suunnitelleet tulevia lomia. Vein työpaikallekin kiven kesäreissulta. Välillä otan sen käteeni ja muistutan itselleni, että elämä on paljon muutakin kuin työtä. Jouluksi suunnittelemme reissua ja ensi kesääkin hiukan jo hahmottelimme. Näissä suunnitelmissa ja haaveissa on kuitenkin parasta se, että vielä voi mieltänsä muuttaa monta kertaa. Voi vertailla erilaisia mökkejä, hiekkarantoja tai fiilistellä mitä sitä ehkä seuraavaksi haluaisi kokea. Ehkä jotain vallan muuta kuin mökkejä ja hiekkarantoja. On ihana suunnitella. On ihana haaveilla.


perjantai 19. elokuuta 2016

Kuplintaa

Unohdin ihan pitäväni blogia. Niin sitä voi elämäänsä uppoutua. Paljon on ollut kaikkea uutta ja ihmeellistä.


Kolme viikkoa uudessa työssä on jo hurahtanut ohi. Nimenomaan hurahtanut. Pitkästä, pitkästä, pitkästä aikaa palan intoa oppia uutta. En muista, koska olisin tällaista tuntenut, siis töissä. Olen ilmoittautunut koulutuksiin, opiskellut ihan omin nokkineni ja ollut ihan lapsellisen innostunut. Taas tulee väkisinkin mieleen se sanonta: Ihmiset suunnittelevat, jumalat nauravat. Niin sitä minäkin suunnittelin yhtä sun toista, mutta en enää lähtisi niihin suunnitelmiin, vaikka voisinkin. Onneksi ne eivät toteutuneet.


Viime aikoina olen miettinyt paljon intuitiota. Olen siinä mielessä herkkä, että vaistoan helposti erilaisista asioista ne, joita kohti tulisi pyrkiä ja toisaalta ne, joita olisi syytä karttaa. Toisinaan esimerkiksi tapaan ihmisen, josta tiedän heti, että tämä ihminen tulee olemaan olennainen osa elämääni tavalla tai toisella. Ja niin käy aina. Tai että jostain ihmisestä on syytä pysyä niin kaukana kuin mahdollista. Samoin kotien kanssa: tiedän uutta kotia etsiessäni heti sisään astuessani, onko se tämä vai ei. Töidenkin suhteen niin on käynyt. Silti monta kertaa pakerran kaikin voimin intuitiotani vastaan. En tiedä miksi. Kai ajattelen, että järjellä asiat on päätettävä. Jatkossa yritän kuitenkin kulkea enemmän vaiston varassa, koska niin kaikki kuitenkin suttaantuu paremmin.


Elämään kuuluu muitakin ihania asioita kuin uusi työ. Tanssikurssi alkaa pian. Lapset löysivät kivoja, uusia harrastuksia. Lomasuunnitelmia seuraavaa lomaa varten on tehty. Elämässä on hyvä flow, parempi kuin pitkään aikaan. Sellaista kivaa kuplintaa, keväistä kohinaa. Sitä voi näemmä tuntea näin syksylläkin.



perjantai 8. heinäkuuta 2016

Perunoita ja perhosia

Lomailussa on omat huonot puolensa. Kun seiniä katselee riittävän kauan, alkaa tuntua siltä, että niille pitäisi tehdä jotain. Ylipäänsä koko kodille pitäisi tehdä jotain. En ole mikään sisustaja. Koti saa enimmäkseen olla niin kuin peräpukama, parhaimmillaan silloin, kun sitä ei tarvitse ajatella. Ja huomaahan sen, etten paljon ajattele.

Ihan ensimmäiseksi täällä pitäisi siivota. Ensi viikolla minulla on hyvin poikkeuksellisesti lomaa sekä töistä että lapsista (sitä tapahtuu harvoin), joten siivoan perusteellisesti. Oikeastaan ei huvita, mutta koska nyt kuitenkin on todennäköistä, että seuraava kunnollinen loma siintää kahden vuoden päässä, on ehkä pakko huvittaa. Sen jälkeen (jos nyt tosiaan saan siivottua) tartun pensseliin. Jokunen paikka kaipaisi maalia. Myös minä, mutta se on jo toinen juttu.

Tänään meinasin viedä remonttimiehelle vastapaistettuja pikkuleipiä ihan vain siksi, että saisin jutella jonkun aikuisen kanssa. En tosin ole varma, kykenenkö enää sellaiseen kommunikointiin, jota aikuiset tapaavat harrastaa. Söin pikkuleivät siis itse, tai lapsetkin tietysti osansa. Eivät erityisemmin pitäneet niistä, mitä en nyt tällä kertaa jaksanut pitää sen suurempana epäonnistumisena.

Eilen illalla poikani kysyi, mikä meidän makuuhuoneemme katossa on. Vastasin, että perhonen. Uppouduin takaisin kirjaani ja poika jonnekin muualla. Hetken päästä peiton alta kuului: "Äiti, miksi meidän katossa on peruna?"

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Kuplia

Elelen parhaillaan loputtoman loman kuplassa, joka tietenkin on pelkkää harhaa, mutta mukavaa silti. Periaatteessa olen kyllä jo ensi kuussa töissä, mutta en ole ollenkaan menossa. En oikein osaa selittää, miksi minulla on sellainen tunne. On vain. Sellainen tunne, etten tule koskaan olemaan töissä siellä, minne olen menossa. Ehkä jään auton alle ennen sitä. En tiedä. Enkä sitä tietenkään toivo. On kuitenkin sellainen olo, että menköön miten menee, en juuri välitä.

Vanheneminen ei ole pelkästään kurjaa. Moni asia siinä harmittaa, mutta ei kaikki. Olen vasta nyt, ehkä viimeisten parin vuoden aikana oppinut sen, että tunne ei ole sama asia kuin totuus. Tunne on vain tunne. Sen ei tarvitse aiheuttaa mitään. Otetaan nyt vaikka ihastuminen. Nuorempana ajattelin, että jos ihastuu johonkuhun, täytyy se ihminen ilman muuta saada "omakseen", edes hetkeksi jos ei muuta. Jos kerran ihastuu, niin onhan sillä oltava joku tarkoitus. Vaan ei aina ole. Voi olla ihastunut sen aikaa kun on ja sitten antaa tunteen hiipua. Kaikilla tunteilla ei ole sen kummempaa tarkoitusta. Aina en tosin osaa erottaa sitä, mille tunteelle kannattaisi antaa tilaa ja mikä päästää menemään ilman sen suurempaa tarkastelua.

Alan pikkuhiljaa päästä ylös väsymyksestäni. Olen vaihteeksi nukkunut hyvin. Vielä lomareissulla Gotlannissa olin väsynyt ja ärtynyt, mutta nyt jo enemmän oma itseni. Reissussa olin silti kiitollinen; ajattelin, että tämäkin on ihme. Että olemme täällä, että pystyn tarjoamaan lapsille tällaisia elämyksiä. Monille se lienee itsestäänselvää, ehkä jopa lapsilleni. Minulle ei. Vaikka kuinka paljon aikaa kuluisi, en unohda sitä, kuinka pitkällä olen siitä mistä lähdin. Toivon, että loppuun asti osaan olla siitä kiitollinen.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Uusia kuvioita

Joskus kyllästyn tähän vuoristorataan, jota tunne-elämäksikin kutsutaan. Toisinaan jonkinlainen tasaava lääkitys voisi olla ihan paikallaan, mutta enimmäkseen kuitenkin nautin elämästä eniten juuri raakana. Vaikka raskasta välillä onkin.

Kehnohko tanssi-ilta palautti minut taas tasapainoon. Kehnohkolla tarkoitan sitä, että pääsin huonosti tanssimaan. Väkeä oli paljon ja erityisen paljon juuri aktiivitanssijoita, mikä tietää aloittelijalle istumista. Osa aktiiviharrastajista ei hae lainkaan aloittelijoita, mutta onneksi jokunen heistäkin silloin tällöin kohdalle osuu. Uusia kuvioita on aina yhtä mukava harjoitella osaavan ihmisen mukana, vaikka välillä kyydistä tipahteleekin. Toki ymmärrän, että vuosikausia omaa tanssiaan hioneelle ei kaikkein nautinnollisinta ole tanssia noviisin kanssa, kun suuri osa omista taidoista on jätettävä hyödyntämättä. Sen olen tosin huomannut, että sitä tanssikemiaa tanssijoiden välillä voi olla, vaikka taidot eivät täysin kohtaisikaan. Ja kun huumorilla suhtautuu, niin ainakin naurua niistäkin tansseista voi saada aikaiseksi jos ei oikein muuta. Tähänkin iltaan kuului joka tapauksessa muutama oikein ihana tanssi ja useampi varsin hyvä, mutta silti istuin turhan paljon. 

Sisuunnuin. Päätin, että minusta tulee tässä hommassa niin hyvä, etten ehdi penkillä notkumaan. Se ei hetkessä tapahdu, ei kahdessakaan, mutta ensi kesänä olen jo kaukana tästä tasosta. Seuraavana kesänä vielä pidemmällä. Sama pätee muuhunkin. Jos on valittavana vain huonoja vaihtoehtoja, valitsen jonkun niistä ja etsin parempaa. Mikäänhän ei pysyvää tässä elämässä ole. Perhe on elätettävä, se on varma asia, mutta se miten sen teen, on ihan toisarvoista.

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Mä putoan

Tässä huonojen uutisten virrassa ei luulisi paljon painavan, että toivomani työpaikka meni sivu suun. Painaa se silti. Olen parin päivän aikana itkenyt vuoden edestä, mutta enää en jaksa. Jos jokin asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, eipä se yleensä olekaan. Missähän välissä olen päässyt unohtamaan sen? Yritän muistaa sen jatkossa.

Nyt en oikein tiedä, mitä tekisin. Minulla on työpaikka, jonne en halua. Työnä sekin varmasti ihan hyvä, mutta mutkistaa perhe-elämää niin paljon, etten kovin pitkään siitä varmasti selviäisi. Tai selviän kai, jos pakko on, ainahan sitä jollain tavalla on selvitty. Nyt on vain puhti niin loppu, etten jaksaisi edes yrittää. Niin mielelläni tekisin työtä ja hoitaisin perhe-elämäni, mutta jaksamiseni rajoissa. Nyt olen ylittänyt ne rajat jo liian pitkään. Kovasti tekisi mieli luovuttaa. Mutta eihän niin voi tehdä. Onhan niitä vaihtoehtoja muitakin, huonoja kaikki, mutta joku niistä on piakkoin valittava. Yritän ensin löytää kadonneen optimismini, tällä mielellä ei päätöksiä kannata tehdä.

Onneksi on tanssi. Eilen istuin hautausmaalla katselemassa pilvistä taivasta ja hautakiviä, harmittelin, että tuli juhannustanssit luvattua. Onneksi olen niitä ihmisiä, jotka pitävät lupauksensa. Viisi tuntia pelkkää musiikkia ja liikettä, täysin vailla huolia ja murheita. Ne muistuivat kyllä mieleen minuutti tanssien jälkeen. Niistä huolettomista tunneista olen silti kiitollinen.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Tansseja ja tyhjän tuijottamista

Kävin lavatansseissa. Ja sitten toisen kerran. Ja kolmannen. Näiden kertojen perusteella voisin tehdä johtopäätöksiä, mutta en tee. Yritän olla vielä avoimin mielin. Kokemukset ovat vahvistaneet sitä, että tanssin on tavalla tai toisella kuuluttava elämääni jatkossa, se kun tekee hyvää aivotoiminnalleni. Mutta tanssilavalla tai -ravintoloissa pyöriminen ei ehkä kuitenkaan ole se minun juttuni. Ne toki ovat ainoita paikkoja, joissa oikein toden teolla pääsee tanssimaan. Kursseja kiertäisin mieluusti vaikka ympäri kaunista Suomea ja ne varmasti täyttäisivät tanssitarpeeni, mutta näissä olosuhteissa se on mahdottomuus. Joskin näyttää siltä, että syksyllä on tulossa yksi kurssi, johon osallistuminen voisi onnistua. Katsotaan.

Olen ollut tolkuttoman väsynyt. Viimeiset työviikot olivat aikamoista väsytystaistelua, josta en erityisen hyvin selvinnyt. Se on kuitenkin nyt ohi. Sitten oli vuorossa synttärivalmisteluja ja kaikenlaista rästiin jäänyttä asiainhoitoa. Olen käynyt sen verran kovilla kierroksilla, ettei nukkumisesta tahdo tulla mitään.

Väsymys on siitä pirullinen vaiva, että se tahmoo kaiken harmaaksi, läpinäkymättömäksi massaksi. Vaikka pirteänä hetkenään rakastaisi elämäänsä, niin yön pitkinä, unituhinan täyteisinä tunteina sitä miettii toisenlaisia asioita. Silloin vastuu painaa liian raskaana, eikä millään keksi, mistä löytäisi ne voimavarat, joilla pyörittää kaiken tämän vielä vuosia eteenpäin.

(Valoisan ajan) tosiasia on kuitenkin se, että pyöritän kaiken melko kelvollisesti. Minulla on hyvät eväät pärjätä elämässä ja pirusti sisua. Turvaverkkoni tosin on hatara ja yhä hapristumaan päin, ja se kai minua välillä pelottaakin. Silläkään ei kuitenkaan ole liiemmälti merkitystä niin kauan, kuin itse porskutan täysillä eteenpäin.

Pian on juhannus. Minulla pitäisi olla aikaa jalkakylpyihin, tyhjän tuijottamiseen, tarkoituksettomaan oleiluun. Hengittämiseen. Tanssitkin häilyvät ajatuksena jossain taustalla, mutta en tiedä, onko ihmisten seura ja sosiaalisuus nyt erityisen hyvä ajatus. Sen näkee sitten.

perjantai 3. kesäkuuta 2016

Jotain olen oppinut

Olen oppinut. Välillä tuntui siltä, etten opi enää mitään. Nyt olen oppinut ainakin yhden tärkeän läksyn. Maa ei nielaise minua, vaikka ajattelisinkin hetken pelkästään omia tarpeitani. Jätin irtisanoutumisilmoituksen ennen varmuutta uudesta työstä. Pari kertaa heräsin keskellä yötä kauhusta hikisenä ja mietin, mitä hittoa olen mennyt tekemään. Mutta sitten sanoin itselleni: ei mitään hätää, uutta työtä löytyy ja jos ei löydykään, niin ei sekään kuolemaksi ole. Selvisin hermojeni kanssa lopulta aika hyvin, vaikka elämäni suurin kauhu onkin se, että jäisin tyhjän päälle enkä pärjäisikään omin voimin. En jäänyt, pärjäsin ja nyt minulla on jo uusi työ. Tai ainakin yksi uusi, tämä ei kuitenkaan ole se ensisijainen uusi työ. Se antaa vielä odotella itseään.


On opittava siihen, että elämä kantaa, vaikka välillä tekisi päätöksiä puhtaasti itsekkäistä syistä. Omaa jaksamistaan, omia voimavarojaan ajatellen. Joka alalla ei varmasti kannata heittäytyä tuulen vietäväksi, mutta sosiaalipuolella tekijöistä on kova pula. Että sinänsä pelkoni on aivan turha. Sehän ei pelkoa silti poista, vaikka sen kuinka turhaksi tietäisi. Mutta luulen, että seuraavalla kerralla olen rohkeampi. Tiedän jo, että pelon kanssa pärjää menemällä sitä päin.


Toisen pelon aion voittaa ihan pian. Ensimmäiset lavatanssit on jo katsottuna. Ensi viikolla on takuulla sellainen olo, että kaikkeen sitä ihmisen pitääkin itsensä sotkea. Mutta ihan varmasti nautin, kun vauhtiin pääsen. Siis jos pääsen, voi tietenkin käydä niinkin, että en pääse yhdellekään tanssille. Mutta kaunis musiikki ja kesäilta, ei se nyt pahalta kuulosta, vaikka tanssitta jäisinkin.

maanantai 30. toukokuuta 2016

Pientä puuhaa

Kevätjuhlavaatteiden etsintää. Tyttären ensimmäiset korkokengät (sievät, hyvin pienellä korolla). Kirpparipöydän siistimistä, uusien löytöjen tekemistä. Irtisanoutuminen, esimiehen kanssa riita lomista. Epävarmuus ja helpotus. Työhaastattelu. Harrastusten päättäjäiset. Tanssikurssi, jolla tanssin jalkani tohjoksi, mutta josta nautin niin paljon, etten osaa edes sanoa. Haikeutta. Kesäiltojen kauneutta. Lomasuunnitelmia. Ärsyyntymistä. Putkiremontin odottelua.


Kaikkea tätä ja paljon muuta. Kirjoittamaan en ole ehtinyt, siivouksen ja tiskien kanssa on myös vähän niin ja näin. Täyttä on ollut, vähän raskasta mutta mukavaa. Olisin kovin jo jäämässä lomalle, mutta ei se nyt vielä onnistu. Toivottavasti kuitenkin pian.


maanantai 16. toukokuuta 2016

Pökkelö

Kävelen kuin puupökkelö. Eilen menin täyttämään yllättävää ylimääräistä vapaa-aikaa askelkyykyillä, mikä ei tätä aamua ajatellen ollut maailman paras idea. Lohduttaudun sillä, että jonkinlaisia lihaksia minulla jaloissa täytyy olla, kun kerran kipeät ovat.


Viime yö oli hyvin vilkasuninen. Heräsin tämän tästä kummallisiin uniin, hyvä etten hekotellut itsekseni yön pimeydessä. Ei sillä, että kukaan sitäkään kummeksuisi. Sitä ei nimittäin kukaan kuule. Lapsille ei ole mitään tietoa siitä, mitä minä puuhailen silloin, kun he nukkuvat. Pääsääntöisesti tietysti nukun.


Yhdessä unessa peittelin lattiallani nukkuvaa hevosta matolla, kun en muutakaan sopivaa peittoa löytänyt. Kävin itse yöpuulle siihen viereen. Heräsinkin hepan rinnalta, joka siinä välissä oli muuttunut entiseksi miesystäväkseni. Hän kertoi, että yhdeksän onnellisen vuoden jälkeen tuli ero (ei minusta vaan minua seuranneesta kandidaatista). En tiedä, mihin se liittyi ja miksi hän siihen minun viereeni oli päätynyt, mutta eihän sitä unessa mitään ihmettele. Hevosen katoamista pohdin vasta oikeasti herätessäni. Tai lähinnä sitä, ettei hevosen vieressä nukkuminen ihan turvallista ole. Jos polle päättää kääntää kylkeä, niin siellähän olet kuin jauhelihapihvi lattianraossa.


Eilisen tervehenkisen kyykkyilyn vastapainoksi tein mustikkapiirakkaa. Siinä on leivonnainen, joka ei voi olla lohduttamatta. Vaikka tällä kertaa en lohdutusta kaivannut. Hyvää oli silti.



sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Tähän aamuun oli kiva herätä

Lukijamääräni näyttää vaihtelevan. Joku ei ole varma, lukisiko vai eikö lukisi. Sehän on ihan luvallista, poistua ja tulla takaisin.

Minulla oli eilen mielessä hyvä juttuaihe, mutta unohdin sen jo. Jossain vaiheessa laitoin ylös aiheita silloin, kun niitä mieleen tuli. Lakkasin tekemästä sitä ja siinäpä ne jututkin sitten ovat hiipuneet. Eivät ne aina tässä koneen äärelle tule mieleen.

Elämässä on ollut yhtä ja toista, kaikenlaista puuhaa. Lasten harrastusten kevätnäytöksessä olin ylpeä äiti. Sitten on ollut Hevisaurusta, teatteria, jalkapalloa, kyläilyä ja kaikkea muuta mukavaa. Pyykinpesun ajoittamista joutuu oikein suunnittelemaan, mutta muuten olen nauttinut. Hirveän kiva tehdä asioita, joista nauttii. Ja välillä niitäkin, joista ei usko nauttivansa, mutta jotka yllättävät myönteisesti.

Viime aikoina olen pannut merkille, että on jotenkin kotoinen olo. Kotona tietysti, mutta koko tässä kylässäkin. Olen ajatellut, etten ole täällä kauan (tai no, toki lasten kouluaikaa tässä vielä on runsaasti jäljellä), mutta en ole enää varma siitä. On oikeastaan aika hienoa, että tietää mistä löytää nauloja tai mihin autonsa vie katsastukseen. Sekin on ihan kivaa, että menipä minne vaan, niin aina joku tuttu tulee vastaan. Sitä erityisesti olen luullut inhoavani, mutta en taidakaan inhota. On ihan mukavaa tuntea kuuluvansa joukkoon, olla osa yhteisöä. Vaikka kaikki melkein ovatkin jollain tavoin lasten kautta tuttuja, mutta se siinä ehkä onkin parasta. Juttuseuraa löytyy, jos siltä tuntuu, mutta ei olla kuitenkaan niin läheisiä, että aina joku olisi kahvilla. Kun on tämä erakkopuolikin tässä vaalittavana.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Onneksi en tiennyt

Jos olisin kaiken tiennyt ennalta, en olisi koskaan uskaltanut toivoa yhtäkään lasta. En tarkoita sitä, etten olisi heitä halunnut. Minä halusin. Mitään en ole koskaan enemmän halunnut. Mutta jos olisin tiennyt, kuinka omien traumojeni vanki vieläkin olen, en olisi lähtenyt kokeilemaan. Jos olisin tiennyt, kuinka pitkän matkan tulen äitinä tekemään ollakseni edes kelvollinen, en olisi yrittänyt.

Olen silti onnellinen, että lapset ovat olemassa. He eivät ole päässeet helpolla, enkä minä. Mutta kun näen heidät leikkimässä nauru silmissään, uskon siihen, että kaikesta huolimatta he selviävät. Että heistä tulee onnellisempia ja vapaampia kuin minusta koskaan.

En ole onnistunut aina. Olen huutanut, raivonnut, mitätöinyt, uhkaillut. Käyttäytynyt uhmaikäisen tavoin. Sen sijaan, että olisin ollut heille turvallinen syli, olen odottanut, että joku olisi sellainen minulle. Olen tehnyt paljon virheitä.

On myös virheitä, jotka olen välttänyt. En ole koskaan lyönyt. En ole koskaan ollut humalassa heidän nähtensä. En ole koskaan päästänyt elämäämme ihmisiä, joiden tietäisin heitä vahingoittavan. En ole koskaan käyttänyt heitä hyväkseni, millään tasolla. En ole koskaan hylännyt heitä.

Lasteni elämässä on monia hyviä ihmisiä. Uskon, että muut paikkaavat sen, mitä minusta uupuu. Olen kiitollinen jokaisesta heistä. Olen onnellinen siitä, että elämässämme on ihmisiä, jotka omalla esimerkillään näyttävät, että elämä voi olla myös iloa. Ettei elämä ole pelkästään loppumattoman kivikkoisen pellon kyntämistä.

En toivo lapsilleni maallista menestystä, hienoja titteleitä, kartanoita. Jos he niitä haluavat tavoitella, tuen siinäkin. Mutta toivon, että he oppivat arkisen aherruksen lisäksi nauttimaan elämästä. Että he oppivat olevansa arvokkaita, tulee eteen mitä tahansa. Että he oppivat luottamaan toisiin, nojaamaan toisen olkapäähän silloin, kun eivät itse jaksa. Että olemme täällä toisiamme varten. Niitä minä heille toivon. En tasaista tietä, en pelkkää onnea ja autuutta. Niin ei kuitenkaan koskaan käy. Mutta että he huonollakin hetkellä luottaisivat siihen, että elämä kantaa. Että ihmiset eivät näyttäisi heille rumimpia kasvojaan koskaan.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Vedet silmissä

Juoksin eilen rappusia ihan vain siitä ilosta, että pystyin. Hengästyin, tietenkin, tällä kunnolla, mutta pystyin. Viikkokausien sairastamisen jälkeen köpöttelin kuin raihnainen mummo ensimmäisellä lenkillä sen jälkeen, kun henki alkoi hiukan kulkea. Mikä onni ja autuus olla jaloillaan hikoilematta pelkästään siksi, että on jaloillaan. Olo on ollut riemukas, ikään kuin olisi saanut takaisin jotain menetettyä. Niin kuin tavallaan onkin, vaikka toki tiesin, etten kuntoani nyt ihan täysin menetä, vaikka kuinka sairastaisin. Tämän kuin muistaisi aina. Miten hienoa on olla terve.


Eilen kävimme retkeilemässä melko kivikkoisessa maastossa, jonne tulin houkutelleeksi (äitini ja lasteni lisäksi) myös 84-vuotiaan mummoni. En muistanut reitin haasteita ja olin hetkittäin kauhuissani siitä, että tuleva lonkkavika tulee olemaan täysin minun syytäni. Mutta ei, mummo paineli koko reitin hitaasti mutta varmasti. Oli nimittäin hienoa. Nauroin paljon. Tyttäreni sanoi, että nauruni kuulostaa kummalliselta. Ajattelin, mutta en sanonut ääneen, että eipä ole tyttörukka aikoihin kuullut äitinsä nauravan vedet silmissä.


Pursuilen hiukan. Vaatteistani, niin kuin aina. Talvella sitä ei huomaa, nyt huomaa. Mutta en välitä. Pursuilen muutenkin. En ihan tiedä, mitä kaikkea on taas muuttunut. Jotain on.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Pingispallo

Sain vatsataudin ja flunssan peräkkäin. Olen silti ihmeen pirteä. Jotenkin toiveikas. Ei se pelkästään työstä johdu. Ehkä. En ole varma. Joka tapauksessa joka aamu herään siihen ajatukseen, että nämä ovat viimeisiä päiviä tässä työssä. Eiväthän ne ihan tarkkaan ottaen ole, edessä on vielä parhaimmassakin tapauksessa viikkoja. Ja kaikki voi mennä ihan pieleenkin. Silti se on koko ajan mielessä. Kun vastaan puhelimeen, ajattelen, että sinunkaan kanssasi en puhu ehkä enää koskaan. Kun vastaan sähköpostiin palaveriajasta, ajattelen, että tämän ehdin nippanappa hoitaa. Kun usein piipahtava vanha pappa tulee moikkaamaan, ajattelen, että sinua jään kaipaamaan.


Flunssasta huolimatta lähden viettämään naistenviikonloppua Raumalle. Ystäviä olen kaivannutkin ja nyt saan heitä kerralla seurakseni oikein kaksin kappalein. Ei valittamista siis. Paljon muutakin kivaa on tulossa: vappubrunssia, kyläilyä, tanssikurssia, ehkä vielä kevään kuluessa yhdet treffitkin. Se tuntuu mukavalta. Joskus se tuntuu ahdistavalta, jos on paljon kaikkea. Nyt se tuntuu pelkästään mukavalta. Olen hyvin, hyvin valmis nauttimaan elämästä. Vertailen niitä harmaan eri sävyjä sitten taas toisella kertaa. Epäilemättä sekin vaihe taas tulee, olen sellainen tyyppi. Sellainen, joka välillä velloo vähän mudassa, mutta kimpoaa sieltä aina kuitenkin takaisin kuin pingispallo. Ehkä en yhtä riemukkaasti, mutta yhtä varmasti.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Yllätyksiä

On hienoa huomata edistystä. Ennen oksennustautien aikaan pyykkiin on mennyt monet petivaatteet, tyynyt ja peitotkin. Lopputaudin olemme nukkuneet ties millaisten vilttien alla, mitä nyt on sattunut löytymään. Tällä kertaa pyykkisaldoa on yksi lakana, yksi käsipyyhe ja yksi paita. Aika vähän.

Huomenna pitäisi suunnata auton nokka kohti Nilsiää. Eipä taida käydä niin. Ellei ihmeparantumista tapahdu. Voi tapahtuakin. Lapset ovat ihmeellisiä otuksia.

Joskus hyviäkin asioita tapahtuu pyytämättä ja yllättäen. Tarjottiin työpaikkaa. Juuri sellaista, joista olen aina puhunut, ettei niitä vapaudu. Ihmiset eivät halua niistä pois. Elokuun alusta paikka olisi vapaana. Suostuin ilomielin. Nimiä ei ole toistaiseksi papereissa, joten pettymykseen on vielä mahdollisuus. Mutta juuri nyt olen iloinen. Jos kaikki menee hyvin, ja yritän luottaa siihen, että menee, saan irtisanoutua juuri kesälomaa vasten. Epäilemättä se tuntuu hyvin, hyvin vapauttavalta.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Äijäjoogaa

Ajoin tässä eräänä aamuna töihin läpi valon. Sumun läpi väreilevä auringonnousu sai kaiken näyttämään utuisalta ja valoisalta. Peurojen havaitsemiseen huono ajokeli, mutta muuten ei voisi kauniimpaa pyytää. Ajattelin, että tämän lähemmäs valaistumista en ehkä koskaan pääse.

Aloitin joogan. Se on minua aina kiinnostanut, mutta olen jäykkä kuin lyhtypylväs. Lainasin kirjastosta Äijäjoogan (muuta ei ollut), ja se olikin hyvä valinta. Liikkeet olivat niin helppoja, että pystyin ne melko lailla venymään. Nyt minulla on menossa Kylli Kukk ja siihen en veny yhtä hyvin. Aavistelen kuitenkin jo, että tämä on minulle tarpeen. Tuntuu siltä, että kävelen jo ryhdikkäämmin, vaikka tuskin tässä ajassa kovin suuria vaikutuksia on voinut tulla.

Jooga on osa kaipuutani rauhaan. Minulla on taipumus piiskata itseäni myös liikunnassa. Heti, kun vähän enemmänkin revin itseäni, saan flunssan. Olen todennut, että se on kehon tapa kehottaa pysähtymään. Stressaantunut elimistö ei jaksa enää yhtään enempää kuormitusta. Liikettä se kuitenkin kaipaa. Uinti on ollut hyvä ja toivon, että jooga olisi toinen yhtä hyvä. Huomaan, että liikkeet olisivat helpompia, jos vatsa olisi hiukan pienempi. Ehkä innostun tekemään asialle jotain. Ehkä en. Onnistuu tämä näinkin.

Jumppamattoja on ostettava lisää. Minulla on joka kerta ollut innokas pikkujoogaaja mukana, joskus kaksikin. Tytär sanoi eilen, että voitaisiin joogata joka ilta. Miksikäs ei, ainakin hetken verran.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Harmahtavaa

Silmätulehdus, flunssa ja korvatulehdus ovat saaneet mieleni hieman harmaantumaan, vaikka yhtään näistä taudeista en ole sairastanut itse. Kiitettäviä määriä olen kuitenkin valvonut. Näyttää siltä, että taloudessamme minä olen se, joka eniten valvoo, oli potilas kuka tahansa. Näin sen tietysti kuuluukin mennä. Univelka on johtanut huonohkoon syömiseen, joka on johtunut vetämättömyyteen, alakuloisuuteen ja yleiseen väsähdykseen. Pohjavire on silti toisenlainen kuin vielä jokin aika sitten. En usko, että jään tähän. Kun nukun ja syön vähän paremmin, alan voidakin vähän paremmin. Armollisuutta itseäni kohtaan olen löytänyt huonosti, vaikka sitä minun piti löytää. Valvoneena kukaan ei ole parhaimmillaan. Ihan turha silloin sitä itseltään vaatia. Mutta eihän se käy noin vain, että tästä napista nyt painan enkä enää koskaan soimaa itseäni. Ja ehkä hiukan pitääkin itseään joskus soimata. Eihän sitä muuten mihinkään kehittyisi. Tarpeeksi on kuitenkin eri asia kuin älyttömästi.

Kaipaus on kovasti väreillyt viime aikoina tunne-elämän syövereistä kohti pintaa. Päädyin käymään treffeillä, koska ajattelin, että sitä minä kaipasin. Saatoin kaivatakin, sosiaalinen elämäni on ollut viime aikoina niukkaa. Treffien mahdollista jatkumoa en kuitenkaan kaipaa, sen ymmärsin jo parin tapaamisen perusteella. Kaipaan ystäviä. Niitä, joita minulla jo on, mutta kaukana. Kaipaan sitä, että joku kysyy, mitä minulle kuuluu ja kertoo mitä hänelle kuuluu. Oikeasti. Kaipaan sitä, että joku ymmärtää sanoitta. Kaipaan sitä, että joku sanoo, että nyt olet kyllä typerä silloin kun olen typerä. Viime aikoina olen ollut. Kaipaan sitä, että joku toivottaa hyvää työpäivää, hyvää yötä tai edes jotakin.

Ehkä se on vain kevättä. Ehkä se menee ohi.

Horoskooppini sanoi, että kaipaat rakkautta, vaikka sellaisen olet jo löytänyt. Joskus horoskoopit saattavat olla oikeassa. 

Tanssikurssi lähestyy. Ajattelin osallistua. En ole vielä ilmoittautunut. Minulla on monta tekosyytä olla menemättä. Voi tulla oikeakin syy. Lapsille ei löydy hoitajaa. Kurssi onkin täynnä. Onhan näitä. Tiedän kuitenkin, että tekisi hyvää mennä.

torstai 17. maaliskuuta 2016

Voisin

Olen kuunnellut Tapion uusimman aika monta kertaa. Jumpannut sen tahtiin. Venytellyt sen tahtiin. Siivonnut. Tiskannut. Haaveillut. Se lunasti odotukset. Saattoi ylittääkin.

Euforiani on jatkunut. Ehkä hivenen tasaisempana, mutta jatkunut kuitenkin. En pysty oikeastaan selittämään, mitä on tapahtunut. Kaikki on niin kuin ennenkin. Eikä kuitenkaan ole.

Otin jonkinlaisen pohjakosketuksen. Vaikka mitään ei tavallaan tapahtunut, olin täysin valmis luovuttamaan. Kunnes tajusin, etten olekaan. Että on aika monta asiaa, jotka olen ymmärtänyt väärin. Että olen ruoskinut itseäni täysin tarpeettomasti. Että vieläkin kuulen päässäni, mikä mitättömyys olen. On ollut aika, jolloin minut on poljettu niin maanrakoon, etten tohtinut sieltä nousta. Mutta se aika on kaukana takana. Kuka on se, joka nykyisin sanoo, että olen pelkkä luuseripaska? Minä. Minä se olen. Ehkä joskus satunnaisesti joku muukin, mutta enimmäkseen kuitenkin minä itse.

Voisin lopettaa. Voisin sanoa itselleni, että olet muuten selviytynyt aika hyvin. Taputtaa itseäni olalle. Antaa itseni olla se hyvä tyyppi, joka oikeasti olen. Voisin elää hiukan kevyemmin, jättää kantamatta ne taakat, jotka eivät oikeastaan ole minun. Voisin olla saattamatta itseäni tilanteisiin, joissa luovuttaminen on ainoa kuviteltavissa oleva vaihtoehto. Voisin olla itselleni lempeä. Armollinen.

En osaa sallia itselleni hyviä asioita. Aion opetella. Jos en muuta, niin sen taidon aion opetella.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Minun vuoroni loistaa

Sitten sunnuntain en ole itkenyt kertaakaan. Nauranut olen vedet silmissä. Joskus joku pieneltä tuntuva asia voi olla se käännekohta, jonka jälkeen on taas avoin mahdollisuuksille. Ilolle.

Himoitsen verigreippejä. Ajattelen, että kehoni kaipaa tuoreutta, elinvoimaa, räväkkyyttä. Greippi greipiltä herään hiukan enemmän eloon.

Ostin ilossani Juha Tapion uusimman. En ole vielä kuunnellut sitä. Säästän sitä, pitkitän odotusta, joka on usein nautinnoissa se paras osa.

Tänään on minun vuoroni loistaa. Tai jos ei vielä tänään, niin huomenna, jonain päivänä sen jälkeen. Jonain päivänä kuitenkin.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Päivät jotka juoksin iltaan

Lomailin hiukan. En tarpeeksi. Lomapäiviä on kuitenkin rajallinen määrä, eikä niitä itse asiassa tällä hetkellä ole yhtään. Palkka ei siis lomalla juossut, mutta en jaksa välittää. Välitän ehkä hiukan sitten, kun tili ehtii miinukselle ennen seuraavaa palkkapäivää, mutta siihen on vielä aikaa.


Olisin halunnut olla tekemättä mitään, mutta en ollut. Auto piti käyttää huollossa. Se on nyt huollettu, mutta ei kunnossa. Se pitää viedä toiseen liikkeeseen, jossa osaavat tehdä sen, mitä ensimmäisessä eivät osanneet. En ole vielä varma, vienkö. Pikkuvika. Tietokone levisi myös, mikä on harmillista, koska käytän sitä sosiaalisen elämän korvikkeena. Sekin piti sitten käyttää huollossa. Sen lisäksi olin koulutuksessa, jossa lähinnä mietin, mitä helvettiä teen siellä. Toisena päivänä en enää mennyt, kun tosiaan en keksinyt, mitä helvettiä tein siellä. Harjoitin myös oikeaa sosiaalista elämää, useita kertoja.


Nukuin suurimman osan viikonlopusta. Lapset tulivat kotiin, oli jo ikävä. Vietimme rauhallisen ja ihanan päivän, oikein ihmettelin sitä illalla. Ja sitten tajusin. Minä olin nukkunut, levännyt, rauhallinen. Voisiko meillä olla aina näin tai edes vähän sinnepäin, jos olisin nukkunut, levännyt, rauhallinen? Mahdollisuus siihen on tietysti täysin teoreettinen, joten turha sitä on miettiä. Vähän tuli silti itku. Kaikista niistä menetetyistä päivistä. Kaikista niistä tulevista menetetyistä päivistä.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Mallia täti

Takkitilanteeni on hirvittävä. Minulla oli kymmenen ylimääräistä minuuttia, joten kävin vaatekaupassa. Ostin takin mallia täti. Hetken mietin, onko se jo liian täti, mutta sitten totesin, että vaatteeni ovat olleet tätimallia jo kaksikymmentä vuotta. Ehkä eläkkeellä alan pukeutua nuorekkaasti, sitä ennen en todennäköisesti jaksa vaivautua ottamaan selvää, miten ihmiset pukeutuvat. Mummoni tuo minulle vaatteet, joita ei itse tarvinnutkaan. Käytän niitäkin. Helpompaa kuin kaupoissa pyöriskely.

Taivas on ollut välillä uskomattoman kaunis. Kun sitä väriloistoa katsoo, tuntuu maailma ihan täydelliseltä. Olisi hyvä katsella sitä useammin. Poikani sanoi tässä yhtenä päivänä, että haluaisi nähdä auringonlaskun. Aloin miettiä, eikö hän sitä tosiaan ole koskaan nähnyt. Luulisin, että on, mutta jos ei, niin virhe täytyy korjata pikaisesti. Emmehän me uneliaat aatut koskaan valvo pitkään, mutta olemme kai me nyt sentään joskus yli auringonlaskun valvoneet. Talvellahan aurinko hädin tuskin edes nousee, joten onhan hän sen laskevankin nähnyt. Nyt en enää tiedäkään, mitähän hän mahtoi tarkoittaa. Vuorovaikutus ihmisten kanssa on kovin mutkikasta. Sanovat kaikenlaista ja tarkoittavatkin ehkä jotain ihan muuta.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Kyllä tämä tästä

Putkimiekkoset ovat palanneet. Ehdin jo välillä unohtaa, että sellainenkin riesa tässä on näköpiirissä. Eivät ne putkimiehet riesa tietysti ole, varsinkin, kun heitä ei juuri näy. Kyseessä näyttää olevan laji, joka viihtyy kellareissa. Siellähän ne putketkin tietysti ovat. Tai onhan niitä asunnoissakin, meilläkin, mutta sinne eivät nämä haalariasuiset oliot vielä ole päätyneet. Sinänsä epäreilua, että kun meille kerrankin on tulossa miehiä oikein monikossa, on itse jossain hevonkuusessa evakossa. Remontti itsessään tietysti voi olla hiukan riesa. Vaikka muutos on aina mahdollisuus, niinhän sitä ainakin sanotaan. Mutta kyllä ne muutokset useimmiten ovat ihan pelkkä riesa.

Vatsani on päättänyt, että on aika vaihtaa työtä. Pystyn melko pitkään uskottelemaan itselleni, että kyllä tämä tästä vaikka kaikki tosiasiat puhuisivat sen puolesta, että paskanmarjat tämä tästä. Nyt ollaan kuitenkin jo siinä vaiheessa, ettei vessan lähettyviltä juuri voi poistua, mikä aiheuttaa erinäisiä hankaluuksia monissakin tilanteissa. Henkinen kantti kestäisi vielä jonkin aikaa, mutta elimistö tuppaa sippaamaan aina ensin. Yhdessä työhaastattelussa jo kävin. Toiseen odotan kutsua, vaikka eihän sitä välttämättä tule. Jostain kumman syystä alan paikkoihin ei kuitenkaan juuri ole tunkua, joten useimmiten se kutsu tietysti tulee. Sitä odotellessa.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Kiisselissä

Näin unta, että olin Antti Holman kanssa moottoripyöräreissulla. Hän ajoi, mikä on hyvä, koska en osaisi. Unissa voi yhtä ja toista osatakin, puhun esimerkiksi öisin sujuvaa venäjää, päiväsaikaan en osaa oikein muuta kuin vakuuttaa rakkauttani. Siis venäjäksi, suomeksi se on hitusen takkuisempaa. Paitsi, jos kyseessä ovat lapseni, joita kohtaan rakkaus on toisenlaista. Jotenkin helpompaa. Mutta en minä moottoripyörää silti osaisi ajaa. Sitä paitsi takana istuvalla on tiettyjä etuja, joita ajavalla ei ole. Tosin voi olla haittojakin. Jos kuski pieraisee, niin takana istuvan kypärässähän se haju on. Mutta eihän Holma tietysti piere.


Takaisin aiheeseen. Siinä ajellessa tunsin, että selkää pitkin valuu jotain. Mikä on vähän yökköä, paitsi jos se on jotain eroottisperäistä valumista, mitä se ei tässä tapauksessa ollut. Sain Holman pysähtymään ja tarkistin reppuni. Repussa oli pullo, jossa oli jotain kiisselinkaltaista. Tai tietysti nyt kiisselit olivat enimmäkseen pitkin reppua. Ja osittain minun selässäni.


Herätessäni olin hitusen pettynyt. Jos on päässyt moottoripyöräreissulle anttiholma-tyyppisen ihmisen kanssa, niin todellako kiisselin leviäminen on se jännittävin juttu? Ei tuntunut ihan reilulta.


Joskus pystyin ohjailemaan uniani. Olen kadottanut sen taidon. Nyt olisin sitä totisesti tarvinnut.

lauantai 6. helmikuuta 2016

Ääripäitä

Elämässä (tai tässä tapauksessa työssä) on puolensa. Ensin kävin oikein kunnolla haukuttavana ja aloin jo oikein itsekin miettiä, olenko ehkä kuitenkin pahuuden ruumiillistuma, mutta en vain tajua sitä itse. Harvoinhan hullukaan tajuaa itse olevansa hullu. Minulla on melko hyvä kritiikin sietokyky, myös melkoisen hyvä paskapuheen vastaanottamisen kyky, mutta jatkuvaa mihinkään perustumatonta solvaamista en tahdo kestää. Tai kestän, kerran pari. Sitten alkaa mennä käämit. Mutta eipä mitään, ensi viikolla menen uudestaan haukuttavaksi. Yritän valmistautua paremmin.

Haukkujen jälkeisenä päivänä kävin kodissa, jossa oli niin lämmin tunnelma, etten halunnut lainkaan lähteä pois. Toisista välittäminen suorastaan tihkui seinistäkin, valui kuin mahla puun uumenista. Teki mieli käpertyä sohvalle ja sanoa: pitäkää huolta minustakin.

Onneksi on näitä, ääripäitä.

Loppuviikosta myös muistin sen, minkä välillä unohdan. Se on lopulta aika sama, mitä työseinien sisällä tapahtuu. Pomo ei tule haudalle lehtiä lakaisemaan, tuskinpa työkaveritkaan, asiakkaat ei varsinkaan. Se, millä todella on merkitystä, alkaa siitä, kun työpaikan ovi kalahtaa kiinni.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Lehmänhäntä

Koskaan ei pitäisi mainita mitään positiivista vireystilasta, sehän tipahtelee nopeammin kuin lehmänhäntä. Ei auta avokadot eikä pellavaöljyt. Jos ei elätettäviä olisi, en tiedä saisinko motivoitua itseni ylös sängystä. Onneksi heitä on siis siunaantunut.


Töissä on tullut paskaa niskaan ihan urakalla. Irtisanomisilmoitusta jo rustasin, mutta revin sen sitten kuitenkin, taas muistin ne elätettävät. Vähän turhan lyhythän elämä on siihen, että suuren osan ajasta vituttaa, mutta toisaalta mitään ei saa ilmaiseksi. Hiukan kuitenkin lohdutti, kun toisen toimintayksikön työntekijä sanoi, ettei hän ikinä pystyisi samaan työhön kuristamatta silloin tällöin asiakkaitaan. Yhtään en ole vielä kuristanut. Mieli on joskus tehnyt.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Väreilyä

En ole uudistuvaa tyyppiä. Nytkin päälläni on paita, jonka olen ostanut ennen lasten syntymää, sen tarkempaa ajankohtaa en muista. Blogi on myös porskuttanut samanlaisena alusta asti, myös sen ensimmäisen puoli vuotta, jota ei enää ole olemassakaan. Nyt ajattelin laittaa värejä uusiksi. En vielä tiedä, tuleeko muutoksesta pysyvä. Täysin vanhaankaan en tosin voi palata, koska en enää muista, mitä värejä missäkin kohdassa käytin. Mutta kokeillaan nyt hetken aikaa tätä. Tuntuu kyllä siltä kuin vieraissa kävisi. Sehän saattaa virkistääkin, mene ja tiedä. Pian tiedän.

Viime aikoina olen tehnyt kaksi isoa oivallusta ruoka-asioissa. En vielä hehkuta, mutta olen positiivisesti yllättynyt. Pidemmän aikaa olen etsinyt ratkaisua väsymykseen. Olen kaikin puolin terve, untakin saan pääsääntöisesti hyvin, toki välillä lapsiperheessä väkisin valvotaankin. Masentunut en ole, joten katseeni on kääntynyt pikkuhiljaa ruokavalion suuntaan. Nyt olen ottanut tavoitteeksi syödä kuusi kertaa päivässä, välillä tulee seitsemänkin ateriaa päivän aikana. Eli syön jotakuinkin jatkuvasti, melko pieniä aterioita kerrallaan mutta päivän aikana enemmän kuin ennen. Vireystaso on ollut ihan toista kuin vielä viime vuoden puolella. Eväitä saa tietysti pipertää aamut, mutta toistaiseksi piperrys on kannattanut. Huomasin myös, että aamun vireystasoon vaikuttaa oleellisesti iltapala. Yöksikin näköjään tarvitaan kropalle (ja mielelle) rakennusaineita. Tätä en ole aiemmin tajunnut.

Toinen suuri oivallus on ollut rasva. Kuulun rasvanvälttelijöihin, painonvartijamenneisyys on opettanut yhtä sun toista, joista on hyvä pikkuhiljaa opetella pois. Etsin pitkään tietoa hormonitoiminnan tasapainottamisesta, koska joka kuukaudesta yksi viikko on helvetillinen. Luojan lykky, ettei parisuhdetta ole, koska niille viikoille ei tarvita yhtään lisäkärsijää. Lapset kuitenkin on ja heille soisin myös vaikeilla viikoilla vähemmän kireän äidin. Eipä sillä, ei se itsellekään herkkua ole. Hyvät rasvat tulivat esiin niin monessa julkaisussa, että päätin kokeilla, silläkin uhalla, että lihoisin satakiloiseksi. Kilot ovat pieni hinta hyvästä mielestä tai edes paremmasta.

Aikaisemminkin olen silloin tällöin syönyt avokadoa, lisännyt öljyä marjajuomiin yms. Se on kuitenkin ollut hyvin, hyvin satunnaista. Enimmäkseen olen vältellyt (kyllä olenkin fiksu) kaikkea terveellistä rasvaista, mutta syönyt kyllä kaikkea epäterveellistä rasvaista, kuten nyt vaikka suklaata ja leivoksia. Nyt olen säännöllisesti (muutaman viikon ajan) joka aamu holauttanut smoothien sekaan öljyseosta, jossa on avokado-, pellavansiemen- ja oliiviöljyä. Lorauttelen sitä myös salaatteihin ja syön välipaloilla pähkinöitä ja avokadoa, silloinkin kun syön sen leivoksen. Ja niin vain kävi, että tämän vuoden ensimmäinen vaikea viikko lipsahti ohi ihan vahingossa, ilman mielialanlaskua, kireyttä tai kaikinpuolista vittuuntuneisuutta koko maailmaan ja sen urpoihin edustajiin. Ehkä kyse on kuherruskuukaudesta tai sattumasta. Mutta jos on olemassa pienikin mahdollisuus, että rasvat auttavat, syön niitä loppuelämäni. Joka tapauksessa jatkan näillä linjoilla toistaiseksi.


tiistai 19. tammikuuta 2016

Laitetaan pimeys pois

Olen lähes toimeutunut autoasiassa. Toimeutumistani tosin hiukan häiritsee se, että kovalla pakkasella autoni on hipihiljaa (paitsi käyntiääni kuuluisi ehkä jos radio ei olisi päällä). Ilmeisesti kaikki mölinää pitävä ei kylmällä jaksa vaivautua. Se on tuudittanut minut ehkä aavistuksen valheelliseen olotilaan: ehkä autossa ei olekaan mitään vikaa. Mutta oli vikaa tai ei, ainakin öljyt olisi pitänyt vaihtaa kymmenentuhatta kilometriä sitten. Tai vähän yli.

Sen verran kuitenkin tein, että työmatkalla katselin löytyisikö matkan varrelta sopivaa korjaamoa. Yhden löysin. Voi tosin olla huono, joten täytyy vielä hetki harkita. En nyt pysty viemään sinne, minne yleensä vien, koska sitten en pääse töihin. Paitsi jos vuokraisin toisen auton, enkä todellakaan jaksa toimeutua sellaiseen. Ja sanottakoon, että käyttämälläni pajalla ei todellakaan ole laina-autoja. Tässähän ei olisikaan mitään hankaluutta, jos en kävisi töissä. Tosin sitten minulla ei ehkä olisi myöskään autoa. Eli haasteita olisi autosaralla rutkasti vähemmän, mutta ehkä jollain toisella saralla enemmän.

Eilen illalla ei uimaan lähtiessä ollut ihan säkkipimeää, panin merkille. Tänä aamuna alkoi jo työmatkalla valostua. Väkisinkin hymyilyttää.



maanantai 18. tammikuuta 2016

Putkessa

Näen toistuvasti unia, joissa myöhästyn. Tielle tulee ylitsepääsemättömiä esteitä. Yhdessä unessa olin jo melkein määränpäässä, kun eteen kasvoi talo. Lähdin ohittamaan taloa, mutta talo kasvoi sitä mukaa kuin yritin päästä sen ohi. Talon seinässä oli valtava kello, josta näin, että turha on enää edes yrittää.


Hereillä en ole kovin usein myöhässä, mutta valmius siihen on olemassa usein. Rutiinit ja aikataulut ovat hyväkin asia, mutta aikataulutonta elämää saisi olla hiukan enemmänkin. Mutta nyt kun olen omaksunut positiivisen elämänasenteen (muistaakseni), uskon, että sitäkin aikaa on edessä runsain mitoin. Tässä yhtenä päivänä havahduin siihen, että toinen lapsistani käyttää pian saman kokoisia kenkiä kuin minä. Väistämättä se tarkoittaa sitä, että minua tarvitaan vähemmän. En toki oleta, että kengänkoko ja itsenäisyys täysin korreloisivat keskenään, ainahan näin ei ole, mutta meidän tapauksessamme voi ollakin. Jos vain olen riittävän viisas jättääkseni nämä tulevat tarpeettomuuden hetket aikatauluttamatta, niin pianhan minulla on aikaa vaikka rypeä. Mitä tietysti aion tehdäkin.


Meillä on menossa uintiputki. Olemme viime viikkoina uineet kolmessa eri uimahallissa ja tulevana viikonloppuna aiomme uida myös kylpylässä. Olen hurahtanut. Onneksi lapseni ovat vedessä viihtyvää sorttia, joten heitä ei tarvitse houkutella uintireissulle sen kummemmin. Muuten tietysti olisikin vaikea hurahtaa.

perjantai 15. tammikuuta 2016

Mäenlaskua

Tässä eräänä iltana seisoskelin hikipäissäni kukkulan laella mäenlaskun jälkeen ja tuumasin, etten oikeastaan, ihan varsinaisesti, inhoa talvea. Joskus muinoin, kun vielä olin kotona lasten kanssa, jopa pidin siitä. Mikäs sen mukavampaa kuin käydä vähän hiihtelemässä ja tulla sitten sisälle juomaan jotain lämmintä.

Erityisemmin en pidä siitä, että kuudelta aamulla on käytävä tarkistamassa, lämpiääkö auto vai, koska lämmitystolppani on sitä mieltä, ettei ennen aamukymmentä kannata mihinkään lähteä. Sitten on se pukeminen, kaikki ne kiristävät ja ahdistavat välihousut, kaulaliinat ja toppavetimet (tätä saattaisi helpottaa hiukan hoikempi olemus) ja vielä vaativampi koetus: lasten pukeminen. Tai johan nuo pukevat itse, mutta pakkasella joudun perustelemaan jotakuinkin joka vaatekappaleen hyödyllisyyden erikseen ja yleensä siihen aikaan, kun töissä piti olla jo. Välillä tekisi mieli laittaa ne yöpaidassa hetkeksi pakkaseen ja keskustella vasta sitten kaulaliinan tarpeellisuudesta. Siihen jatkoksi auton kaivaminen kinoksesta, jäätyvät varpaat ja töihin päästyä hiki. Kaikenlaista.

Talvi on ihan kiva, jos siitä ehtii nauttia. Jos ei tarvitse lähteä autolla mihinkään silloin, kun ei huvita kaivaa sitä kinoksesta. Jos voi olla ulkona sen aikaa, kuin kestää jäätymättä ja jos voi välillä ihan kokonaan olla menemättä ulos. Jos ei ole kiire mihinkään. Kiireessä talvesta tulee vain ylimääräinen rasite. Täytyisi ryhtyä taas kotiäidiksi. Se tietysti edellyttäisi jälkikasvun lukumäärän lisäämistä ja kappas vain, talvihan ei tunnukaan enää ollenkaan pahalta rastilta.

Sain muuten mäenlaskusta selkäni kipeäksi. Ja vatsalihakset, tai ne löyhästi niihin viittaavat muodostelmat jossain makkaroiden alla. Muutama mäki vielä ja kohtahan tässä ollaan rantakunnossa kevättä varten!

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Lukijoita

Nyt pitäisi toimeutua. Autolle täytyisi tehdä jotain. Tai enhän minä sille mitään osaa tehdä, paitsi tankata ja potkia renkaita. Lisätä tuulilasinpesunestettä ja öljyä. Valitettavasti se ei riitä, vaikka kaikki tuokin tuntuu jo vaivalloiselta. Se nykii ja ääntelee niin, että kovakaan musiikki ei enää auta. Paitsi välillä, jolloin taas helposti tuudittaudun siihen valheellisen kuvitelmaan, ettei mitään tarvitse tehdä ihan vielä. En tiedä, miksi inhoan yli kaiken korjaamokäyntejä. Asenneongelma, sitä se tietysti on. Ehkä tässä on sitten seuraavan vuoden tavoite: lakkaa inhoamasta korjaamokäyntejä. Jos näitä näin alkaisi miettimään, niin minulla olisi seuraavien kymmenen vuoden tavoitteet jo helposti kasassa. Ehkä jopa kymmenien.

Olen tainnut menettää yhden lukijan. Lisäksi yksi lukijoista on kuollut ja yhtä ei ehkä ihan oikeasti koskaan ollutkaan. Siis luulen, ettei hän ollut oikea ihminen. Hankala ja pitkä juttu, joka saattaa sekä minut että sen ei ehkä todellisen lukijan kummalliseen valoon, joten ei siitä sen enempää. Tarkennettakoon, etten sentään olen vaipunut niin epätoivoisiin tekoihin, että olisin keksinyt itselleni lukijan. Oli lähellä, etten keksinyt itselleni vaihtoehtoista elämää, mutta minun mielikuvituksellani se ei vielä ole mitenkään tavatonta. Välillä tuntuu, että olen ikäni elänyt mielikuvituselämää.

Paluu töihin on sujunut melko kivuttomasti. Parin viikon päästä saatan kyllä jo hiukan kipuilla. Ehkä jo loppuviikosta.

maanantai 4. tammikuuta 2016

Jotain hyvää

Pyhät tulivat ja menivät. En juuri osallistunut, mutta hyvin sujui näinkin. Maailma pyörii, vaikka sille ei mitään tekisi. Se on hyvä aina toisinaan huomata.

On aika tehdä lupauksia. En tee niitä. Joskus tein, mutta en toteuttanut. On minulla kuitenkin yksi tavoite. Minullahan on tapana elää jonkinlaisessa katastrofivalmiudessa, vanhoja peruja, mutta katastrofeja tapahtuu nykyisin kovin harvoin. Juuri ennen lomaa bongasin jostain Eeva Kilven ajatelman: Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua jotain hyvää. Minulla on jo valmiiksi hallussa tämä arvaamattomuusosuus, joten aion muuttaa tämän vuoden aikana ajatteluni siihen suuntaan, että useimmiten ne arvaamattomat käänteet ovat kuitenkin positiivisia. Nehän ovat. En vain osaa ajatella niin.

Vuoden päästä olen alati onnellisesti hymyilevä ja hypähtelevä odottaessani kaikkea sitä hyvää, joka ihan koska tahansa voi eteen tupsahtaa. Ehkä pääsen tähän tilaan jo ennen kesää. Sitä odotellessa.