keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Väreilyä

En ole uudistuvaa tyyppiä. Nytkin päälläni on paita, jonka olen ostanut ennen lasten syntymää, sen tarkempaa ajankohtaa en muista. Blogi on myös porskuttanut samanlaisena alusta asti, myös sen ensimmäisen puoli vuotta, jota ei enää ole olemassakaan. Nyt ajattelin laittaa värejä uusiksi. En vielä tiedä, tuleeko muutoksesta pysyvä. Täysin vanhaankaan en tosin voi palata, koska en enää muista, mitä värejä missäkin kohdassa käytin. Mutta kokeillaan nyt hetken aikaa tätä. Tuntuu kyllä siltä kuin vieraissa kävisi. Sehän saattaa virkistääkin, mene ja tiedä. Pian tiedän.

Viime aikoina olen tehnyt kaksi isoa oivallusta ruoka-asioissa. En vielä hehkuta, mutta olen positiivisesti yllättynyt. Pidemmän aikaa olen etsinyt ratkaisua väsymykseen. Olen kaikin puolin terve, untakin saan pääsääntöisesti hyvin, toki välillä lapsiperheessä väkisin valvotaankin. Masentunut en ole, joten katseeni on kääntynyt pikkuhiljaa ruokavalion suuntaan. Nyt olen ottanut tavoitteeksi syödä kuusi kertaa päivässä, välillä tulee seitsemänkin ateriaa päivän aikana. Eli syön jotakuinkin jatkuvasti, melko pieniä aterioita kerrallaan mutta päivän aikana enemmän kuin ennen. Vireystaso on ollut ihan toista kuin vielä viime vuoden puolella. Eväitä saa tietysti pipertää aamut, mutta toistaiseksi piperrys on kannattanut. Huomasin myös, että aamun vireystasoon vaikuttaa oleellisesti iltapala. Yöksikin näköjään tarvitaan kropalle (ja mielelle) rakennusaineita. Tätä en ole aiemmin tajunnut.

Toinen suuri oivallus on ollut rasva. Kuulun rasvanvälttelijöihin, painonvartijamenneisyys on opettanut yhtä sun toista, joista on hyvä pikkuhiljaa opetella pois. Etsin pitkään tietoa hormonitoiminnan tasapainottamisesta, koska joka kuukaudesta yksi viikko on helvetillinen. Luojan lykky, ettei parisuhdetta ole, koska niille viikoille ei tarvita yhtään lisäkärsijää. Lapset kuitenkin on ja heille soisin myös vaikeilla viikoilla vähemmän kireän äidin. Eipä sillä, ei se itsellekään herkkua ole. Hyvät rasvat tulivat esiin niin monessa julkaisussa, että päätin kokeilla, silläkin uhalla, että lihoisin satakiloiseksi. Kilot ovat pieni hinta hyvästä mielestä tai edes paremmasta.

Aikaisemminkin olen silloin tällöin syönyt avokadoa, lisännyt öljyä marjajuomiin yms. Se on kuitenkin ollut hyvin, hyvin satunnaista. Enimmäkseen olen vältellyt (kyllä olenkin fiksu) kaikkea terveellistä rasvaista, mutta syönyt kyllä kaikkea epäterveellistä rasvaista, kuten nyt vaikka suklaata ja leivoksia. Nyt olen säännöllisesti (muutaman viikon ajan) joka aamu holauttanut smoothien sekaan öljyseosta, jossa on avokado-, pellavansiemen- ja oliiviöljyä. Lorauttelen sitä myös salaatteihin ja syön välipaloilla pähkinöitä ja avokadoa, silloinkin kun syön sen leivoksen. Ja niin vain kävi, että tämän vuoden ensimmäinen vaikea viikko lipsahti ohi ihan vahingossa, ilman mielialanlaskua, kireyttä tai kaikinpuolista vittuuntuneisuutta koko maailmaan ja sen urpoihin edustajiin. Ehkä kyse on kuherruskuukaudesta tai sattumasta. Mutta jos on olemassa pienikin mahdollisuus, että rasvat auttavat, syön niitä loppuelämäni. Joka tapauksessa jatkan näillä linjoilla toistaiseksi.


tiistai 19. tammikuuta 2016

Laitetaan pimeys pois

Olen lähes toimeutunut autoasiassa. Toimeutumistani tosin hiukan häiritsee se, että kovalla pakkasella autoni on hipihiljaa (paitsi käyntiääni kuuluisi ehkä jos radio ei olisi päällä). Ilmeisesti kaikki mölinää pitävä ei kylmällä jaksa vaivautua. Se on tuudittanut minut ehkä aavistuksen valheelliseen olotilaan: ehkä autossa ei olekaan mitään vikaa. Mutta oli vikaa tai ei, ainakin öljyt olisi pitänyt vaihtaa kymmenentuhatta kilometriä sitten. Tai vähän yli.

Sen verran kuitenkin tein, että työmatkalla katselin löytyisikö matkan varrelta sopivaa korjaamoa. Yhden löysin. Voi tosin olla huono, joten täytyy vielä hetki harkita. En nyt pysty viemään sinne, minne yleensä vien, koska sitten en pääse töihin. Paitsi jos vuokraisin toisen auton, enkä todellakaan jaksa toimeutua sellaiseen. Ja sanottakoon, että käyttämälläni pajalla ei todellakaan ole laina-autoja. Tässähän ei olisikaan mitään hankaluutta, jos en kävisi töissä. Tosin sitten minulla ei ehkä olisi myöskään autoa. Eli haasteita olisi autosaralla rutkasti vähemmän, mutta ehkä jollain toisella saralla enemmän.

Eilen illalla ei uimaan lähtiessä ollut ihan säkkipimeää, panin merkille. Tänä aamuna alkoi jo työmatkalla valostua. Väkisinkin hymyilyttää.



maanantai 18. tammikuuta 2016

Putkessa

Näen toistuvasti unia, joissa myöhästyn. Tielle tulee ylitsepääsemättömiä esteitä. Yhdessä unessa olin jo melkein määränpäässä, kun eteen kasvoi talo. Lähdin ohittamaan taloa, mutta talo kasvoi sitä mukaa kuin yritin päästä sen ohi. Talon seinässä oli valtava kello, josta näin, että turha on enää edes yrittää.


Hereillä en ole kovin usein myöhässä, mutta valmius siihen on olemassa usein. Rutiinit ja aikataulut ovat hyväkin asia, mutta aikataulutonta elämää saisi olla hiukan enemmänkin. Mutta nyt kun olen omaksunut positiivisen elämänasenteen (muistaakseni), uskon, että sitäkin aikaa on edessä runsain mitoin. Tässä yhtenä päivänä havahduin siihen, että toinen lapsistani käyttää pian saman kokoisia kenkiä kuin minä. Väistämättä se tarkoittaa sitä, että minua tarvitaan vähemmän. En toki oleta, että kengänkoko ja itsenäisyys täysin korreloisivat keskenään, ainahan näin ei ole, mutta meidän tapauksessamme voi ollakin. Jos vain olen riittävän viisas jättääkseni nämä tulevat tarpeettomuuden hetket aikatauluttamatta, niin pianhan minulla on aikaa vaikka rypeä. Mitä tietysti aion tehdäkin.


Meillä on menossa uintiputki. Olemme viime viikkoina uineet kolmessa eri uimahallissa ja tulevana viikonloppuna aiomme uida myös kylpylässä. Olen hurahtanut. Onneksi lapseni ovat vedessä viihtyvää sorttia, joten heitä ei tarvitse houkutella uintireissulle sen kummemmin. Muuten tietysti olisikin vaikea hurahtaa.

perjantai 15. tammikuuta 2016

Mäenlaskua

Tässä eräänä iltana seisoskelin hikipäissäni kukkulan laella mäenlaskun jälkeen ja tuumasin, etten oikeastaan, ihan varsinaisesti, inhoa talvea. Joskus muinoin, kun vielä olin kotona lasten kanssa, jopa pidin siitä. Mikäs sen mukavampaa kuin käydä vähän hiihtelemässä ja tulla sitten sisälle juomaan jotain lämmintä.

Erityisemmin en pidä siitä, että kuudelta aamulla on käytävä tarkistamassa, lämpiääkö auto vai, koska lämmitystolppani on sitä mieltä, ettei ennen aamukymmentä kannata mihinkään lähteä. Sitten on se pukeminen, kaikki ne kiristävät ja ahdistavat välihousut, kaulaliinat ja toppavetimet (tätä saattaisi helpottaa hiukan hoikempi olemus) ja vielä vaativampi koetus: lasten pukeminen. Tai johan nuo pukevat itse, mutta pakkasella joudun perustelemaan jotakuinkin joka vaatekappaleen hyödyllisyyden erikseen ja yleensä siihen aikaan, kun töissä piti olla jo. Välillä tekisi mieli laittaa ne yöpaidassa hetkeksi pakkaseen ja keskustella vasta sitten kaulaliinan tarpeellisuudesta. Siihen jatkoksi auton kaivaminen kinoksesta, jäätyvät varpaat ja töihin päästyä hiki. Kaikenlaista.

Talvi on ihan kiva, jos siitä ehtii nauttia. Jos ei tarvitse lähteä autolla mihinkään silloin, kun ei huvita kaivaa sitä kinoksesta. Jos voi olla ulkona sen aikaa, kuin kestää jäätymättä ja jos voi välillä ihan kokonaan olla menemättä ulos. Jos ei ole kiire mihinkään. Kiireessä talvesta tulee vain ylimääräinen rasite. Täytyisi ryhtyä taas kotiäidiksi. Se tietysti edellyttäisi jälkikasvun lukumäärän lisäämistä ja kappas vain, talvihan ei tunnukaan enää ollenkaan pahalta rastilta.

Sain muuten mäenlaskusta selkäni kipeäksi. Ja vatsalihakset, tai ne löyhästi niihin viittaavat muodostelmat jossain makkaroiden alla. Muutama mäki vielä ja kohtahan tässä ollaan rantakunnossa kevättä varten!

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Lukijoita

Nyt pitäisi toimeutua. Autolle täytyisi tehdä jotain. Tai enhän minä sille mitään osaa tehdä, paitsi tankata ja potkia renkaita. Lisätä tuulilasinpesunestettä ja öljyä. Valitettavasti se ei riitä, vaikka kaikki tuokin tuntuu jo vaivalloiselta. Se nykii ja ääntelee niin, että kovakaan musiikki ei enää auta. Paitsi välillä, jolloin taas helposti tuudittaudun siihen valheellisen kuvitelmaan, ettei mitään tarvitse tehdä ihan vielä. En tiedä, miksi inhoan yli kaiken korjaamokäyntejä. Asenneongelma, sitä se tietysti on. Ehkä tässä on sitten seuraavan vuoden tavoite: lakkaa inhoamasta korjaamokäyntejä. Jos näitä näin alkaisi miettimään, niin minulla olisi seuraavien kymmenen vuoden tavoitteet jo helposti kasassa. Ehkä jopa kymmenien.

Olen tainnut menettää yhden lukijan. Lisäksi yksi lukijoista on kuollut ja yhtä ei ehkä ihan oikeasti koskaan ollutkaan. Siis luulen, ettei hän ollut oikea ihminen. Hankala ja pitkä juttu, joka saattaa sekä minut että sen ei ehkä todellisen lukijan kummalliseen valoon, joten ei siitä sen enempää. Tarkennettakoon, etten sentään olen vaipunut niin epätoivoisiin tekoihin, että olisin keksinyt itselleni lukijan. Oli lähellä, etten keksinyt itselleni vaihtoehtoista elämää, mutta minun mielikuvituksellani se ei vielä ole mitenkään tavatonta. Välillä tuntuu, että olen ikäni elänyt mielikuvituselämää.

Paluu töihin on sujunut melko kivuttomasti. Parin viikon päästä saatan kyllä jo hiukan kipuilla. Ehkä jo loppuviikosta.

maanantai 4. tammikuuta 2016

Jotain hyvää

Pyhät tulivat ja menivät. En juuri osallistunut, mutta hyvin sujui näinkin. Maailma pyörii, vaikka sille ei mitään tekisi. Se on hyvä aina toisinaan huomata.

On aika tehdä lupauksia. En tee niitä. Joskus tein, mutta en toteuttanut. On minulla kuitenkin yksi tavoite. Minullahan on tapana elää jonkinlaisessa katastrofivalmiudessa, vanhoja peruja, mutta katastrofeja tapahtuu nykyisin kovin harvoin. Juuri ennen lomaa bongasin jostain Eeva Kilven ajatelman: Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua jotain hyvää. Minulla on jo valmiiksi hallussa tämä arvaamattomuusosuus, joten aion muuttaa tämän vuoden aikana ajatteluni siihen suuntaan, että useimmiten ne arvaamattomat käänteet ovat kuitenkin positiivisia. Nehän ovat. En vain osaa ajatella niin.

Vuoden päästä olen alati onnellisesti hymyilevä ja hypähtelevä odottaessani kaikkea sitä hyvää, joka ihan koska tahansa voi eteen tupsahtaa. Ehkä pääsen tähän tilaan jo ennen kesää. Sitä odotellessa.