lauantai 20. helmikuuta 2016

Mallia täti

Takkitilanteeni on hirvittävä. Minulla oli kymmenen ylimääräistä minuuttia, joten kävin vaatekaupassa. Ostin takin mallia täti. Hetken mietin, onko se jo liian täti, mutta sitten totesin, että vaatteeni ovat olleet tätimallia jo kaksikymmentä vuotta. Ehkä eläkkeellä alan pukeutua nuorekkaasti, sitä ennen en todennäköisesti jaksa vaivautua ottamaan selvää, miten ihmiset pukeutuvat. Mummoni tuo minulle vaatteet, joita ei itse tarvinnutkaan. Käytän niitäkin. Helpompaa kuin kaupoissa pyöriskely.

Taivas on ollut välillä uskomattoman kaunis. Kun sitä väriloistoa katsoo, tuntuu maailma ihan täydelliseltä. Olisi hyvä katsella sitä useammin. Poikani sanoi tässä yhtenä päivänä, että haluaisi nähdä auringonlaskun. Aloin miettiä, eikö hän sitä tosiaan ole koskaan nähnyt. Luulisin, että on, mutta jos ei, niin virhe täytyy korjata pikaisesti. Emmehän me uneliaat aatut koskaan valvo pitkään, mutta olemme kai me nyt sentään joskus yli auringonlaskun valvoneet. Talvellahan aurinko hädin tuskin edes nousee, joten onhan hän sen laskevankin nähnyt. Nyt en enää tiedäkään, mitähän hän mahtoi tarkoittaa. Vuorovaikutus ihmisten kanssa on kovin mutkikasta. Sanovat kaikenlaista ja tarkoittavatkin ehkä jotain ihan muuta.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Kyllä tämä tästä

Putkimiekkoset ovat palanneet. Ehdin jo välillä unohtaa, että sellainenkin riesa tässä on näköpiirissä. Eivät ne putkimiehet riesa tietysti ole, varsinkin, kun heitä ei juuri näy. Kyseessä näyttää olevan laji, joka viihtyy kellareissa. Siellähän ne putketkin tietysti ovat. Tai onhan niitä asunnoissakin, meilläkin, mutta sinne eivät nämä haalariasuiset oliot vielä ole päätyneet. Sinänsä epäreilua, että kun meille kerrankin on tulossa miehiä oikein monikossa, on itse jossain hevonkuusessa evakossa. Remontti itsessään tietysti voi olla hiukan riesa. Vaikka muutos on aina mahdollisuus, niinhän sitä ainakin sanotaan. Mutta kyllä ne muutokset useimmiten ovat ihan pelkkä riesa.

Vatsani on päättänyt, että on aika vaihtaa työtä. Pystyn melko pitkään uskottelemaan itselleni, että kyllä tämä tästä vaikka kaikki tosiasiat puhuisivat sen puolesta, että paskanmarjat tämä tästä. Nyt ollaan kuitenkin jo siinä vaiheessa, ettei vessan lähettyviltä juuri voi poistua, mikä aiheuttaa erinäisiä hankaluuksia monissakin tilanteissa. Henkinen kantti kestäisi vielä jonkin aikaa, mutta elimistö tuppaa sippaamaan aina ensin. Yhdessä työhaastattelussa jo kävin. Toiseen odotan kutsua, vaikka eihän sitä välttämättä tule. Jostain kumman syystä alan paikkoihin ei kuitenkaan juuri ole tunkua, joten useimmiten se kutsu tietysti tulee. Sitä odotellessa.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Kiisselissä

Näin unta, että olin Antti Holman kanssa moottoripyöräreissulla. Hän ajoi, mikä on hyvä, koska en osaisi. Unissa voi yhtä ja toista osatakin, puhun esimerkiksi öisin sujuvaa venäjää, päiväsaikaan en osaa oikein muuta kuin vakuuttaa rakkauttani. Siis venäjäksi, suomeksi se on hitusen takkuisempaa. Paitsi, jos kyseessä ovat lapseni, joita kohtaan rakkaus on toisenlaista. Jotenkin helpompaa. Mutta en minä moottoripyörää silti osaisi ajaa. Sitä paitsi takana istuvalla on tiettyjä etuja, joita ajavalla ei ole. Tosin voi olla haittojakin. Jos kuski pieraisee, niin takana istuvan kypärässähän se haju on. Mutta eihän Holma tietysti piere.


Takaisin aiheeseen. Siinä ajellessa tunsin, että selkää pitkin valuu jotain. Mikä on vähän yökköä, paitsi jos se on jotain eroottisperäistä valumista, mitä se ei tässä tapauksessa ollut. Sain Holman pysähtymään ja tarkistin reppuni. Repussa oli pullo, jossa oli jotain kiisselinkaltaista. Tai tietysti nyt kiisselit olivat enimmäkseen pitkin reppua. Ja osittain minun selässäni.


Herätessäni olin hitusen pettynyt. Jos on päässyt moottoripyöräreissulle anttiholma-tyyppisen ihmisen kanssa, niin todellako kiisselin leviäminen on se jännittävin juttu? Ei tuntunut ihan reilulta.


Joskus pystyin ohjailemaan uniani. Olen kadottanut sen taidon. Nyt olisin sitä totisesti tarvinnut.

lauantai 6. helmikuuta 2016

Ääripäitä

Elämässä (tai tässä tapauksessa työssä) on puolensa. Ensin kävin oikein kunnolla haukuttavana ja aloin jo oikein itsekin miettiä, olenko ehkä kuitenkin pahuuden ruumiillistuma, mutta en vain tajua sitä itse. Harvoinhan hullukaan tajuaa itse olevansa hullu. Minulla on melko hyvä kritiikin sietokyky, myös melkoisen hyvä paskapuheen vastaanottamisen kyky, mutta jatkuvaa mihinkään perustumatonta solvaamista en tahdo kestää. Tai kestän, kerran pari. Sitten alkaa mennä käämit. Mutta eipä mitään, ensi viikolla menen uudestaan haukuttavaksi. Yritän valmistautua paremmin.

Haukkujen jälkeisenä päivänä kävin kodissa, jossa oli niin lämmin tunnelma, etten halunnut lainkaan lähteä pois. Toisista välittäminen suorastaan tihkui seinistäkin, valui kuin mahla puun uumenista. Teki mieli käpertyä sohvalle ja sanoa: pitäkää huolta minustakin.

Onneksi on näitä, ääripäitä.

Loppuviikosta myös muistin sen, minkä välillä unohdan. Se on lopulta aika sama, mitä työseinien sisällä tapahtuu. Pomo ei tule haudalle lehtiä lakaisemaan, tuskinpa työkaveritkaan, asiakkaat ei varsinkaan. Se, millä todella on merkitystä, alkaa siitä, kun työpaikan ovi kalahtaa kiinni.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Lehmänhäntä

Koskaan ei pitäisi mainita mitään positiivista vireystilasta, sehän tipahtelee nopeammin kuin lehmänhäntä. Ei auta avokadot eikä pellavaöljyt. Jos ei elätettäviä olisi, en tiedä saisinko motivoitua itseni ylös sängystä. Onneksi heitä on siis siunaantunut.


Töissä on tullut paskaa niskaan ihan urakalla. Irtisanomisilmoitusta jo rustasin, mutta revin sen sitten kuitenkin, taas muistin ne elätettävät. Vähän turhan lyhythän elämä on siihen, että suuren osan ajasta vituttaa, mutta toisaalta mitään ei saa ilmaiseksi. Hiukan kuitenkin lohdutti, kun toisen toimintayksikön työntekijä sanoi, ettei hän ikinä pystyisi samaan työhön kuristamatta silloin tällöin asiakkaitaan. Yhtään en ole vielä kuristanut. Mieli on joskus tehnyt.