lauantai 6. helmikuuta 2016

Ääripäitä

Elämässä (tai tässä tapauksessa työssä) on puolensa. Ensin kävin oikein kunnolla haukuttavana ja aloin jo oikein itsekin miettiä, olenko ehkä kuitenkin pahuuden ruumiillistuma, mutta en vain tajua sitä itse. Harvoinhan hullukaan tajuaa itse olevansa hullu. Minulla on melko hyvä kritiikin sietokyky, myös melkoisen hyvä paskapuheen vastaanottamisen kyky, mutta jatkuvaa mihinkään perustumatonta solvaamista en tahdo kestää. Tai kestän, kerran pari. Sitten alkaa mennä käämit. Mutta eipä mitään, ensi viikolla menen uudestaan haukuttavaksi. Yritän valmistautua paremmin.

Haukkujen jälkeisenä päivänä kävin kodissa, jossa oli niin lämmin tunnelma, etten halunnut lainkaan lähteä pois. Toisista välittäminen suorastaan tihkui seinistäkin, valui kuin mahla puun uumenista. Teki mieli käpertyä sohvalle ja sanoa: pitäkää huolta minustakin.

Onneksi on näitä, ääripäitä.

Loppuviikosta myös muistin sen, minkä välillä unohdan. Se on lopulta aika sama, mitä työseinien sisällä tapahtuu. Pomo ei tule haudalle lehtiä lakaisemaan, tuskinpa työkaveritkaan, asiakkaat ei varsinkaan. Se, millä todella on merkitystä, alkaa siitä, kun työpaikan ovi kalahtaa kiinni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti