torstai 17. maaliskuuta 2016

Voisin

Olen kuunnellut Tapion uusimman aika monta kertaa. Jumpannut sen tahtiin. Venytellyt sen tahtiin. Siivonnut. Tiskannut. Haaveillut. Se lunasti odotukset. Saattoi ylittääkin.

Euforiani on jatkunut. Ehkä hivenen tasaisempana, mutta jatkunut kuitenkin. En pysty oikeastaan selittämään, mitä on tapahtunut. Kaikki on niin kuin ennenkin. Eikä kuitenkaan ole.

Otin jonkinlaisen pohjakosketuksen. Vaikka mitään ei tavallaan tapahtunut, olin täysin valmis luovuttamaan. Kunnes tajusin, etten olekaan. Että on aika monta asiaa, jotka olen ymmärtänyt väärin. Että olen ruoskinut itseäni täysin tarpeettomasti. Että vieläkin kuulen päässäni, mikä mitättömyys olen. On ollut aika, jolloin minut on poljettu niin maanrakoon, etten tohtinut sieltä nousta. Mutta se aika on kaukana takana. Kuka on se, joka nykyisin sanoo, että olen pelkkä luuseripaska? Minä. Minä se olen. Ehkä joskus satunnaisesti joku muukin, mutta enimmäkseen kuitenkin minä itse.

Voisin lopettaa. Voisin sanoa itselleni, että olet muuten selviytynyt aika hyvin. Taputtaa itseäni olalle. Antaa itseni olla se hyvä tyyppi, joka oikeasti olen. Voisin elää hiukan kevyemmin, jättää kantamatta ne taakat, jotka eivät oikeastaan ole minun. Voisin olla saattamatta itseäni tilanteisiin, joissa luovuttaminen on ainoa kuviteltavissa oleva vaihtoehto. Voisin olla itselleni lempeä. Armollinen.

En osaa sallia itselleni hyviä asioita. Aion opetella. Jos en muuta, niin sen taidon aion opetella.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Minun vuoroni loistaa

Sitten sunnuntain en ole itkenyt kertaakaan. Nauranut olen vedet silmissä. Joskus joku pieneltä tuntuva asia voi olla se käännekohta, jonka jälkeen on taas avoin mahdollisuuksille. Ilolle.

Himoitsen verigreippejä. Ajattelen, että kehoni kaipaa tuoreutta, elinvoimaa, räväkkyyttä. Greippi greipiltä herään hiukan enemmän eloon.

Ostin ilossani Juha Tapion uusimman. En ole vielä kuunnellut sitä. Säästän sitä, pitkitän odotusta, joka on usein nautinnoissa se paras osa.

Tänään on minun vuoroni loistaa. Tai jos ei vielä tänään, niin huomenna, jonain päivänä sen jälkeen. Jonain päivänä kuitenkin.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Päivät jotka juoksin iltaan

Lomailin hiukan. En tarpeeksi. Lomapäiviä on kuitenkin rajallinen määrä, eikä niitä itse asiassa tällä hetkellä ole yhtään. Palkka ei siis lomalla juossut, mutta en jaksa välittää. Välitän ehkä hiukan sitten, kun tili ehtii miinukselle ennen seuraavaa palkkapäivää, mutta siihen on vielä aikaa.


Olisin halunnut olla tekemättä mitään, mutta en ollut. Auto piti käyttää huollossa. Se on nyt huollettu, mutta ei kunnossa. Se pitää viedä toiseen liikkeeseen, jossa osaavat tehdä sen, mitä ensimmäisessä eivät osanneet. En ole vielä varma, vienkö. Pikkuvika. Tietokone levisi myös, mikä on harmillista, koska käytän sitä sosiaalisen elämän korvikkeena. Sekin piti sitten käyttää huollossa. Sen lisäksi olin koulutuksessa, jossa lähinnä mietin, mitä helvettiä teen siellä. Toisena päivänä en enää mennyt, kun tosiaan en keksinyt, mitä helvettiä tein siellä. Harjoitin myös oikeaa sosiaalista elämää, useita kertoja.


Nukuin suurimman osan viikonlopusta. Lapset tulivat kotiin, oli jo ikävä. Vietimme rauhallisen ja ihanan päivän, oikein ihmettelin sitä illalla. Ja sitten tajusin. Minä olin nukkunut, levännyt, rauhallinen. Voisiko meillä olla aina näin tai edes vähän sinnepäin, jos olisin nukkunut, levännyt, rauhallinen? Mahdollisuus siihen on tietysti täysin teoreettinen, joten turha sitä on miettiä. Vähän tuli silti itku. Kaikista niistä menetetyistä päivistä. Kaikista niistä tulevista menetetyistä päivistä.