perjantai 22. huhtikuuta 2016

Pingispallo

Sain vatsataudin ja flunssan peräkkäin. Olen silti ihmeen pirteä. Jotenkin toiveikas. Ei se pelkästään työstä johdu. Ehkä. En ole varma. Joka tapauksessa joka aamu herään siihen ajatukseen, että nämä ovat viimeisiä päiviä tässä työssä. Eiväthän ne ihan tarkkaan ottaen ole, edessä on vielä parhaimmassakin tapauksessa viikkoja. Ja kaikki voi mennä ihan pieleenkin. Silti se on koko ajan mielessä. Kun vastaan puhelimeen, ajattelen, että sinunkaan kanssasi en puhu ehkä enää koskaan. Kun vastaan sähköpostiin palaveriajasta, ajattelen, että tämän ehdin nippanappa hoitaa. Kun usein piipahtava vanha pappa tulee moikkaamaan, ajattelen, että sinua jään kaipaamaan.


Flunssasta huolimatta lähden viettämään naistenviikonloppua Raumalle. Ystäviä olen kaivannutkin ja nyt saan heitä kerralla seurakseni oikein kaksin kappalein. Ei valittamista siis. Paljon muutakin kivaa on tulossa: vappubrunssia, kyläilyä, tanssikurssia, ehkä vielä kevään kuluessa yhdet treffitkin. Se tuntuu mukavalta. Joskus se tuntuu ahdistavalta, jos on paljon kaikkea. Nyt se tuntuu pelkästään mukavalta. Olen hyvin, hyvin valmis nauttimaan elämästä. Vertailen niitä harmaan eri sävyjä sitten taas toisella kertaa. Epäilemättä sekin vaihe taas tulee, olen sellainen tyyppi. Sellainen, joka välillä velloo vähän mudassa, mutta kimpoaa sieltä aina kuitenkin takaisin kuin pingispallo. Ehkä en yhtä riemukkaasti, mutta yhtä varmasti.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Yllätyksiä

On hienoa huomata edistystä. Ennen oksennustautien aikaan pyykkiin on mennyt monet petivaatteet, tyynyt ja peitotkin. Lopputaudin olemme nukkuneet ties millaisten vilttien alla, mitä nyt on sattunut löytymään. Tällä kertaa pyykkisaldoa on yksi lakana, yksi käsipyyhe ja yksi paita. Aika vähän.

Huomenna pitäisi suunnata auton nokka kohti Nilsiää. Eipä taida käydä niin. Ellei ihmeparantumista tapahdu. Voi tapahtuakin. Lapset ovat ihmeellisiä otuksia.

Joskus hyviäkin asioita tapahtuu pyytämättä ja yllättäen. Tarjottiin työpaikkaa. Juuri sellaista, joista olen aina puhunut, ettei niitä vapaudu. Ihmiset eivät halua niistä pois. Elokuun alusta paikka olisi vapaana. Suostuin ilomielin. Nimiä ei ole toistaiseksi papereissa, joten pettymykseen on vielä mahdollisuus. Mutta juuri nyt olen iloinen. Jos kaikki menee hyvin, ja yritän luottaa siihen, että menee, saan irtisanoutua juuri kesälomaa vasten. Epäilemättä se tuntuu hyvin, hyvin vapauttavalta.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Äijäjoogaa

Ajoin tässä eräänä aamuna töihin läpi valon. Sumun läpi väreilevä auringonnousu sai kaiken näyttämään utuisalta ja valoisalta. Peurojen havaitsemiseen huono ajokeli, mutta muuten ei voisi kauniimpaa pyytää. Ajattelin, että tämän lähemmäs valaistumista en ehkä koskaan pääse.

Aloitin joogan. Se on minua aina kiinnostanut, mutta olen jäykkä kuin lyhtypylväs. Lainasin kirjastosta Äijäjoogan (muuta ei ollut), ja se olikin hyvä valinta. Liikkeet olivat niin helppoja, että pystyin ne melko lailla venymään. Nyt minulla on menossa Kylli Kukk ja siihen en veny yhtä hyvin. Aavistelen kuitenkin jo, että tämä on minulle tarpeen. Tuntuu siltä, että kävelen jo ryhdikkäämmin, vaikka tuskin tässä ajassa kovin suuria vaikutuksia on voinut tulla.

Jooga on osa kaipuutani rauhaan. Minulla on taipumus piiskata itseäni myös liikunnassa. Heti, kun vähän enemmänkin revin itseäni, saan flunssan. Olen todennut, että se on kehon tapa kehottaa pysähtymään. Stressaantunut elimistö ei jaksa enää yhtään enempää kuormitusta. Liikettä se kuitenkin kaipaa. Uinti on ollut hyvä ja toivon, että jooga olisi toinen yhtä hyvä. Huomaan, että liikkeet olisivat helpompia, jos vatsa olisi hiukan pienempi. Ehkä innostun tekemään asialle jotain. Ehkä en. Onnistuu tämä näinkin.

Jumppamattoja on ostettava lisää. Minulla on joka kerta ollut innokas pikkujoogaaja mukana, joskus kaksikin. Tytär sanoi eilen, että voitaisiin joogata joka ilta. Miksikäs ei, ainakin hetken verran.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Harmahtavaa

Silmätulehdus, flunssa ja korvatulehdus ovat saaneet mieleni hieman harmaantumaan, vaikka yhtään näistä taudeista en ole sairastanut itse. Kiitettäviä määriä olen kuitenkin valvonut. Näyttää siltä, että taloudessamme minä olen se, joka eniten valvoo, oli potilas kuka tahansa. Näin sen tietysti kuuluukin mennä. Univelka on johtanut huonohkoon syömiseen, joka on johtunut vetämättömyyteen, alakuloisuuteen ja yleiseen väsähdykseen. Pohjavire on silti toisenlainen kuin vielä jokin aika sitten. En usko, että jään tähän. Kun nukun ja syön vähän paremmin, alan voidakin vähän paremmin. Armollisuutta itseäni kohtaan olen löytänyt huonosti, vaikka sitä minun piti löytää. Valvoneena kukaan ei ole parhaimmillaan. Ihan turha silloin sitä itseltään vaatia. Mutta eihän se käy noin vain, että tästä napista nyt painan enkä enää koskaan soimaa itseäni. Ja ehkä hiukan pitääkin itseään joskus soimata. Eihän sitä muuten mihinkään kehittyisi. Tarpeeksi on kuitenkin eri asia kuin älyttömästi.

Kaipaus on kovasti väreillyt viime aikoina tunne-elämän syövereistä kohti pintaa. Päädyin käymään treffeillä, koska ajattelin, että sitä minä kaipasin. Saatoin kaivatakin, sosiaalinen elämäni on ollut viime aikoina niukkaa. Treffien mahdollista jatkumoa en kuitenkaan kaipaa, sen ymmärsin jo parin tapaamisen perusteella. Kaipaan ystäviä. Niitä, joita minulla jo on, mutta kaukana. Kaipaan sitä, että joku kysyy, mitä minulle kuuluu ja kertoo mitä hänelle kuuluu. Oikeasti. Kaipaan sitä, että joku ymmärtää sanoitta. Kaipaan sitä, että joku sanoo, että nyt olet kyllä typerä silloin kun olen typerä. Viime aikoina olen ollut. Kaipaan sitä, että joku toivottaa hyvää työpäivää, hyvää yötä tai edes jotakin.

Ehkä se on vain kevättä. Ehkä se menee ohi.

Horoskooppini sanoi, että kaipaat rakkautta, vaikka sellaisen olet jo löytänyt. Joskus horoskoopit saattavat olla oikeassa. 

Tanssikurssi lähestyy. Ajattelin osallistua. En ole vielä ilmoittautunut. Minulla on monta tekosyytä olla menemättä. Voi tulla oikeakin syy. Lapsille ei löydy hoitajaa. Kurssi onkin täynnä. Onhan näitä. Tiedän kuitenkin, että tekisi hyvää mennä.