maanantai 30. toukokuuta 2016

Pientä puuhaa

Kevätjuhlavaatteiden etsintää. Tyttären ensimmäiset korkokengät (sievät, hyvin pienellä korolla). Kirpparipöydän siistimistä, uusien löytöjen tekemistä. Irtisanoutuminen, esimiehen kanssa riita lomista. Epävarmuus ja helpotus. Työhaastattelu. Harrastusten päättäjäiset. Tanssikurssi, jolla tanssin jalkani tohjoksi, mutta josta nautin niin paljon, etten osaa edes sanoa. Haikeutta. Kesäiltojen kauneutta. Lomasuunnitelmia. Ärsyyntymistä. Putkiremontin odottelua.


Kaikkea tätä ja paljon muuta. Kirjoittamaan en ole ehtinyt, siivouksen ja tiskien kanssa on myös vähän niin ja näin. Täyttä on ollut, vähän raskasta mutta mukavaa. Olisin kovin jo jäämässä lomalle, mutta ei se nyt vielä onnistu. Toivottavasti kuitenkin pian.


maanantai 16. toukokuuta 2016

Pökkelö

Kävelen kuin puupökkelö. Eilen menin täyttämään yllättävää ylimääräistä vapaa-aikaa askelkyykyillä, mikä ei tätä aamua ajatellen ollut maailman paras idea. Lohduttaudun sillä, että jonkinlaisia lihaksia minulla jaloissa täytyy olla, kun kerran kipeät ovat.


Viime yö oli hyvin vilkasuninen. Heräsin tämän tästä kummallisiin uniin, hyvä etten hekotellut itsekseni yön pimeydessä. Ei sillä, että kukaan sitäkään kummeksuisi. Sitä ei nimittäin kukaan kuule. Lapsille ei ole mitään tietoa siitä, mitä minä puuhailen silloin, kun he nukkuvat. Pääsääntöisesti tietysti nukun.


Yhdessä unessa peittelin lattiallani nukkuvaa hevosta matolla, kun en muutakaan sopivaa peittoa löytänyt. Kävin itse yöpuulle siihen viereen. Heräsinkin hepan rinnalta, joka siinä välissä oli muuttunut entiseksi miesystäväkseni. Hän kertoi, että yhdeksän onnellisen vuoden jälkeen tuli ero (ei minusta vaan minua seuranneesta kandidaatista). En tiedä, mihin se liittyi ja miksi hän siihen minun viereeni oli päätynyt, mutta eihän sitä unessa mitään ihmettele. Hevosen katoamista pohdin vasta oikeasti herätessäni. Tai lähinnä sitä, ettei hevosen vieressä nukkuminen ihan turvallista ole. Jos polle päättää kääntää kylkeä, niin siellähän olet kuin jauhelihapihvi lattianraossa.


Eilisen tervehenkisen kyykkyilyn vastapainoksi tein mustikkapiirakkaa. Siinä on leivonnainen, joka ei voi olla lohduttamatta. Vaikka tällä kertaa en lohdutusta kaivannut. Hyvää oli silti.



sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Tähän aamuun oli kiva herätä

Lukijamääräni näyttää vaihtelevan. Joku ei ole varma, lukisiko vai eikö lukisi. Sehän on ihan luvallista, poistua ja tulla takaisin.

Minulla oli eilen mielessä hyvä juttuaihe, mutta unohdin sen jo. Jossain vaiheessa laitoin ylös aiheita silloin, kun niitä mieleen tuli. Lakkasin tekemästä sitä ja siinäpä ne jututkin sitten ovat hiipuneet. Eivät ne aina tässä koneen äärelle tule mieleen.

Elämässä on ollut yhtä ja toista, kaikenlaista puuhaa. Lasten harrastusten kevätnäytöksessä olin ylpeä äiti. Sitten on ollut Hevisaurusta, teatteria, jalkapalloa, kyläilyä ja kaikkea muuta mukavaa. Pyykinpesun ajoittamista joutuu oikein suunnittelemaan, mutta muuten olen nauttinut. Hirveän kiva tehdä asioita, joista nauttii. Ja välillä niitäkin, joista ei usko nauttivansa, mutta jotka yllättävät myönteisesti.

Viime aikoina olen pannut merkille, että on jotenkin kotoinen olo. Kotona tietysti, mutta koko tässä kylässäkin. Olen ajatellut, etten ole täällä kauan (tai no, toki lasten kouluaikaa tässä vielä on runsaasti jäljellä), mutta en ole enää varma siitä. On oikeastaan aika hienoa, että tietää mistä löytää nauloja tai mihin autonsa vie katsastukseen. Sekin on ihan kivaa, että menipä minne vaan, niin aina joku tuttu tulee vastaan. Sitä erityisesti olen luullut inhoavani, mutta en taidakaan inhota. On ihan mukavaa tuntea kuuluvansa joukkoon, olla osa yhteisöä. Vaikka kaikki melkein ovatkin jollain tavoin lasten kautta tuttuja, mutta se siinä ehkä onkin parasta. Juttuseuraa löytyy, jos siltä tuntuu, mutta ei olla kuitenkaan niin läheisiä, että aina joku olisi kahvilla. Kun on tämä erakkopuolikin tässä vaalittavana.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Onneksi en tiennyt

Jos olisin kaiken tiennyt ennalta, en olisi koskaan uskaltanut toivoa yhtäkään lasta. En tarkoita sitä, etten olisi heitä halunnut. Minä halusin. Mitään en ole koskaan enemmän halunnut. Mutta jos olisin tiennyt, kuinka omien traumojeni vanki vieläkin olen, en olisi lähtenyt kokeilemaan. Jos olisin tiennyt, kuinka pitkän matkan tulen äitinä tekemään ollakseni edes kelvollinen, en olisi yrittänyt.

Olen silti onnellinen, että lapset ovat olemassa. He eivät ole päässeet helpolla, enkä minä. Mutta kun näen heidät leikkimässä nauru silmissään, uskon siihen, että kaikesta huolimatta he selviävät. Että heistä tulee onnellisempia ja vapaampia kuin minusta koskaan.

En ole onnistunut aina. Olen huutanut, raivonnut, mitätöinyt, uhkaillut. Käyttäytynyt uhmaikäisen tavoin. Sen sijaan, että olisin ollut heille turvallinen syli, olen odottanut, että joku olisi sellainen minulle. Olen tehnyt paljon virheitä.

On myös virheitä, jotka olen välttänyt. En ole koskaan lyönyt. En ole koskaan ollut humalassa heidän nähtensä. En ole koskaan päästänyt elämäämme ihmisiä, joiden tietäisin heitä vahingoittavan. En ole koskaan käyttänyt heitä hyväkseni, millään tasolla. En ole koskaan hylännyt heitä.

Lasteni elämässä on monia hyviä ihmisiä. Uskon, että muut paikkaavat sen, mitä minusta uupuu. Olen kiitollinen jokaisesta heistä. Olen onnellinen siitä, että elämässämme on ihmisiä, jotka omalla esimerkillään näyttävät, että elämä voi olla myös iloa. Ettei elämä ole pelkästään loppumattoman kivikkoisen pellon kyntämistä.

En toivo lapsilleni maallista menestystä, hienoja titteleitä, kartanoita. Jos he niitä haluavat tavoitella, tuen siinäkin. Mutta toivon, että he oppivat arkisen aherruksen lisäksi nauttimaan elämästä. Että he oppivat olevansa arvokkaita, tulee eteen mitä tahansa. Että he oppivat luottamaan toisiin, nojaamaan toisen olkapäähän silloin, kun eivät itse jaksa. Että olemme täällä toisiamme varten. Niitä minä heille toivon. En tasaista tietä, en pelkkää onnea ja autuutta. Niin ei kuitenkaan koskaan käy. Mutta että he huonollakin hetkellä luottaisivat siihen, että elämä kantaa. Että ihmiset eivät näyttäisi heille rumimpia kasvojaan koskaan.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Vedet silmissä

Juoksin eilen rappusia ihan vain siitä ilosta, että pystyin. Hengästyin, tietenkin, tällä kunnolla, mutta pystyin. Viikkokausien sairastamisen jälkeen köpöttelin kuin raihnainen mummo ensimmäisellä lenkillä sen jälkeen, kun henki alkoi hiukan kulkea. Mikä onni ja autuus olla jaloillaan hikoilematta pelkästään siksi, että on jaloillaan. Olo on ollut riemukas, ikään kuin olisi saanut takaisin jotain menetettyä. Niin kuin tavallaan onkin, vaikka toki tiesin, etten kuntoani nyt ihan täysin menetä, vaikka kuinka sairastaisin. Tämän kuin muistaisi aina. Miten hienoa on olla terve.


Eilen kävimme retkeilemässä melko kivikkoisessa maastossa, jonne tulin houkutelleeksi (äitini ja lasteni lisäksi) myös 84-vuotiaan mummoni. En muistanut reitin haasteita ja olin hetkittäin kauhuissani siitä, että tuleva lonkkavika tulee olemaan täysin minun syytäni. Mutta ei, mummo paineli koko reitin hitaasti mutta varmasti. Oli nimittäin hienoa. Nauroin paljon. Tyttäreni sanoi, että nauruni kuulostaa kummalliselta. Ajattelin, mutta en sanonut ääneen, että eipä ole tyttörukka aikoihin kuullut äitinsä nauravan vedet silmissä.


Pursuilen hiukan. Vaatteistani, niin kuin aina. Talvella sitä ei huomaa, nyt huomaa. Mutta en välitä. Pursuilen muutenkin. En ihan tiedä, mitä kaikkea on taas muuttunut. Jotain on.