maanantai 9. toukokuuta 2016

Vedet silmissä

Juoksin eilen rappusia ihan vain siitä ilosta, että pystyin. Hengästyin, tietenkin, tällä kunnolla, mutta pystyin. Viikkokausien sairastamisen jälkeen köpöttelin kuin raihnainen mummo ensimmäisellä lenkillä sen jälkeen, kun henki alkoi hiukan kulkea. Mikä onni ja autuus olla jaloillaan hikoilematta pelkästään siksi, että on jaloillaan. Olo on ollut riemukas, ikään kuin olisi saanut takaisin jotain menetettyä. Niin kuin tavallaan onkin, vaikka toki tiesin, etten kuntoani nyt ihan täysin menetä, vaikka kuinka sairastaisin. Tämän kuin muistaisi aina. Miten hienoa on olla terve.


Eilen kävimme retkeilemässä melko kivikkoisessa maastossa, jonne tulin houkutelleeksi (äitini ja lasteni lisäksi) myös 84-vuotiaan mummoni. En muistanut reitin haasteita ja olin hetkittäin kauhuissani siitä, että tuleva lonkkavika tulee olemaan täysin minun syytäni. Mutta ei, mummo paineli koko reitin hitaasti mutta varmasti. Oli nimittäin hienoa. Nauroin paljon. Tyttäreni sanoi, että nauruni kuulostaa kummalliselta. Ajattelin, mutta en sanonut ääneen, että eipä ole tyttörukka aikoihin kuullut äitinsä nauravan vedet silmissä.


Pursuilen hiukan. Vaatteistani, niin kuin aina. Talvella sitä ei huomaa, nyt huomaa. Mutta en välitä. Pursuilen muutenkin. En ihan tiedä, mitä kaikkea on taas muuttunut. Jotain on.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti