sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Uusia kuvioita

Joskus kyllästyn tähän vuoristorataan, jota tunne-elämäksikin kutsutaan. Toisinaan jonkinlainen tasaava lääkitys voisi olla ihan paikallaan, mutta enimmäkseen kuitenkin nautin elämästä eniten juuri raakana. Vaikka raskasta välillä onkin.

Kehnohko tanssi-ilta palautti minut taas tasapainoon. Kehnohkolla tarkoitan sitä, että pääsin huonosti tanssimaan. Väkeä oli paljon ja erityisen paljon juuri aktiivitanssijoita, mikä tietää aloittelijalle istumista. Osa aktiiviharrastajista ei hae lainkaan aloittelijoita, mutta onneksi jokunen heistäkin silloin tällöin kohdalle osuu. Uusia kuvioita on aina yhtä mukava harjoitella osaavan ihmisen mukana, vaikka välillä kyydistä tipahteleekin. Toki ymmärrän, että vuosikausia omaa tanssiaan hioneelle ei kaikkein nautinnollisinta ole tanssia noviisin kanssa, kun suuri osa omista taidoista on jätettävä hyödyntämättä. Sen olen tosin huomannut, että sitä tanssikemiaa tanssijoiden välillä voi olla, vaikka taidot eivät täysin kohtaisikaan. Ja kun huumorilla suhtautuu, niin ainakin naurua niistäkin tansseista voi saada aikaiseksi jos ei oikein muuta. Tähänkin iltaan kuului joka tapauksessa muutama oikein ihana tanssi ja useampi varsin hyvä, mutta silti istuin turhan paljon. 

Sisuunnuin. Päätin, että minusta tulee tässä hommassa niin hyvä, etten ehdi penkillä notkumaan. Se ei hetkessä tapahdu, ei kahdessakaan, mutta ensi kesänä olen jo kaukana tästä tasosta. Seuraavana kesänä vielä pidemmällä. Sama pätee muuhunkin. Jos on valittavana vain huonoja vaihtoehtoja, valitsen jonkun niistä ja etsin parempaa. Mikäänhän ei pysyvää tässä elämässä ole. Perhe on elätettävä, se on varma asia, mutta se miten sen teen, on ihan toisarvoista.

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Mä putoan

Tässä huonojen uutisten virrassa ei luulisi paljon painavan, että toivomani työpaikka meni sivu suun. Painaa se silti. Olen parin päivän aikana itkenyt vuoden edestä, mutta enää en jaksa. Jos jokin asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, eipä se yleensä olekaan. Missähän välissä olen päässyt unohtamaan sen? Yritän muistaa sen jatkossa.

Nyt en oikein tiedä, mitä tekisin. Minulla on työpaikka, jonne en halua. Työnä sekin varmasti ihan hyvä, mutta mutkistaa perhe-elämää niin paljon, etten kovin pitkään siitä varmasti selviäisi. Tai selviän kai, jos pakko on, ainahan sitä jollain tavalla on selvitty. Nyt on vain puhti niin loppu, etten jaksaisi edes yrittää. Niin mielelläni tekisin työtä ja hoitaisin perhe-elämäni, mutta jaksamiseni rajoissa. Nyt olen ylittänyt ne rajat jo liian pitkään. Kovasti tekisi mieli luovuttaa. Mutta eihän niin voi tehdä. Onhan niitä vaihtoehtoja muitakin, huonoja kaikki, mutta joku niistä on piakkoin valittava. Yritän ensin löytää kadonneen optimismini, tällä mielellä ei päätöksiä kannata tehdä.

Onneksi on tanssi. Eilen istuin hautausmaalla katselemassa pilvistä taivasta ja hautakiviä, harmittelin, että tuli juhannustanssit luvattua. Onneksi olen niitä ihmisiä, jotka pitävät lupauksensa. Viisi tuntia pelkkää musiikkia ja liikettä, täysin vailla huolia ja murheita. Ne muistuivat kyllä mieleen minuutti tanssien jälkeen. Niistä huolettomista tunneista olen silti kiitollinen.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Tansseja ja tyhjän tuijottamista

Kävin lavatansseissa. Ja sitten toisen kerran. Ja kolmannen. Näiden kertojen perusteella voisin tehdä johtopäätöksiä, mutta en tee. Yritän olla vielä avoimin mielin. Kokemukset ovat vahvistaneet sitä, että tanssin on tavalla tai toisella kuuluttava elämääni jatkossa, se kun tekee hyvää aivotoiminnalleni. Mutta tanssilavalla tai -ravintoloissa pyöriminen ei ehkä kuitenkaan ole se minun juttuni. Ne toki ovat ainoita paikkoja, joissa oikein toden teolla pääsee tanssimaan. Kursseja kiertäisin mieluusti vaikka ympäri kaunista Suomea ja ne varmasti täyttäisivät tanssitarpeeni, mutta näissä olosuhteissa se on mahdottomuus. Joskin näyttää siltä, että syksyllä on tulossa yksi kurssi, johon osallistuminen voisi onnistua. Katsotaan.

Olen ollut tolkuttoman väsynyt. Viimeiset työviikot olivat aikamoista väsytystaistelua, josta en erityisen hyvin selvinnyt. Se on kuitenkin nyt ohi. Sitten oli vuorossa synttärivalmisteluja ja kaikenlaista rästiin jäänyttä asiainhoitoa. Olen käynyt sen verran kovilla kierroksilla, ettei nukkumisesta tahdo tulla mitään.

Väsymys on siitä pirullinen vaiva, että se tahmoo kaiken harmaaksi, läpinäkymättömäksi massaksi. Vaikka pirteänä hetkenään rakastaisi elämäänsä, niin yön pitkinä, unituhinan täyteisinä tunteina sitä miettii toisenlaisia asioita. Silloin vastuu painaa liian raskaana, eikä millään keksi, mistä löytäisi ne voimavarat, joilla pyörittää kaiken tämän vielä vuosia eteenpäin.

(Valoisan ajan) tosiasia on kuitenkin se, että pyöritän kaiken melko kelvollisesti. Minulla on hyvät eväät pärjätä elämässä ja pirusti sisua. Turvaverkkoni tosin on hatara ja yhä hapristumaan päin, ja se kai minua välillä pelottaakin. Silläkään ei kuitenkaan ole liiemmälti merkitystä niin kauan, kuin itse porskutan täysillä eteenpäin.

Pian on juhannus. Minulla pitäisi olla aikaa jalkakylpyihin, tyhjän tuijottamiseen, tarkoituksettomaan oleiluun. Hengittämiseen. Tanssitkin häilyvät ajatuksena jossain taustalla, mutta en tiedä, onko ihmisten seura ja sosiaalisuus nyt erityisen hyvä ajatus. Sen näkee sitten.

perjantai 3. kesäkuuta 2016

Jotain olen oppinut

Olen oppinut. Välillä tuntui siltä, etten opi enää mitään. Nyt olen oppinut ainakin yhden tärkeän läksyn. Maa ei nielaise minua, vaikka ajattelisinkin hetken pelkästään omia tarpeitani. Jätin irtisanoutumisilmoituksen ennen varmuutta uudesta työstä. Pari kertaa heräsin keskellä yötä kauhusta hikisenä ja mietin, mitä hittoa olen mennyt tekemään. Mutta sitten sanoin itselleni: ei mitään hätää, uutta työtä löytyy ja jos ei löydykään, niin ei sekään kuolemaksi ole. Selvisin hermojeni kanssa lopulta aika hyvin, vaikka elämäni suurin kauhu onkin se, että jäisin tyhjän päälle enkä pärjäisikään omin voimin. En jäänyt, pärjäsin ja nyt minulla on jo uusi työ. Tai ainakin yksi uusi, tämä ei kuitenkaan ole se ensisijainen uusi työ. Se antaa vielä odotella itseään.


On opittava siihen, että elämä kantaa, vaikka välillä tekisi päätöksiä puhtaasti itsekkäistä syistä. Omaa jaksamistaan, omia voimavarojaan ajatellen. Joka alalla ei varmasti kannata heittäytyä tuulen vietäväksi, mutta sosiaalipuolella tekijöistä on kova pula. Että sinänsä pelkoni on aivan turha. Sehän ei pelkoa silti poista, vaikka sen kuinka turhaksi tietäisi. Mutta luulen, että seuraavalla kerralla olen rohkeampi. Tiedän jo, että pelon kanssa pärjää menemällä sitä päin.


Toisen pelon aion voittaa ihan pian. Ensimmäiset lavatanssit on jo katsottuna. Ensi viikolla on takuulla sellainen olo, että kaikkeen sitä ihmisen pitääkin itsensä sotkea. Mutta ihan varmasti nautin, kun vauhtiin pääsen. Siis jos pääsen, voi tietenkin käydä niinkin, että en pääse yhdellekään tanssille. Mutta kaunis musiikki ja kesäilta, ei se nyt pahalta kuulosta, vaikka tanssitta jäisinkin.