lauantai 25. kesäkuuta 2016

Mä putoan

Tässä huonojen uutisten virrassa ei luulisi paljon painavan, että toivomani työpaikka meni sivu suun. Painaa se silti. Olen parin päivän aikana itkenyt vuoden edestä, mutta enää en jaksa. Jos jokin asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, eipä se yleensä olekaan. Missähän välissä olen päässyt unohtamaan sen? Yritän muistaa sen jatkossa.

Nyt en oikein tiedä, mitä tekisin. Minulla on työpaikka, jonne en halua. Työnä sekin varmasti ihan hyvä, mutta mutkistaa perhe-elämää niin paljon, etten kovin pitkään siitä varmasti selviäisi. Tai selviän kai, jos pakko on, ainahan sitä jollain tavalla on selvitty. Nyt on vain puhti niin loppu, etten jaksaisi edes yrittää. Niin mielelläni tekisin työtä ja hoitaisin perhe-elämäni, mutta jaksamiseni rajoissa. Nyt olen ylittänyt ne rajat jo liian pitkään. Kovasti tekisi mieli luovuttaa. Mutta eihän niin voi tehdä. Onhan niitä vaihtoehtoja muitakin, huonoja kaikki, mutta joku niistä on piakkoin valittava. Yritän ensin löytää kadonneen optimismini, tällä mielellä ei päätöksiä kannata tehdä.

Onneksi on tanssi. Eilen istuin hautausmaalla katselemassa pilvistä taivasta ja hautakiviä, harmittelin, että tuli juhannustanssit luvattua. Onneksi olen niitä ihmisiä, jotka pitävät lupauksensa. Viisi tuntia pelkkää musiikkia ja liikettä, täysin vailla huolia ja murheita. Ne muistuivat kyllä mieleen minuutti tanssien jälkeen. Niistä huolettomista tunneista olen silti kiitollinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti