perjantai 30. syyskuuta 2016

Maailmaan mahtuu

Ikkuna on korjattu, mutta huonosti meillä on nukuttu. Palasimme vuoden takaiseen, eli nukkumaan kaikki samaan huoneeseen. Esikko on ollut levoton, puhunut ja puhissut pitkin yötä. Kuopus on herännyt hätääntyneenä viideltä herätyskelloni soittoon, mikä on vienyt minulta päivän ainoan mahdollisuuden käydä lenkillä. Unen, raittiin ilman ja liikunnan puute on tehnyt minusta sekopäisen. Olin jo ihan unohtanut, miten väsynyt ihminen voi olla.


Eilen sanoin seitsemältä, että nyt on minun päästävä pitkäkseni. Yllättäen molemmat kömpivät petiin jo heti perässä ja iltasadun jälkeen valot sammuivat kahdeksalta. Melko varmasti viisi yli olimme kaikki umpiunessa eikä kukaan sählännyt mitään ylimääräistä koko yönä. Ja katsos vain, herätyskellooni ei herännyt kukaan (en edes minä, koska olin jo sammuttanut sen) ja kaikki olivat aamulla virkeitä. Esikko totesi aamulla, että siirtyy ensi viikolla takaisin omaan huoneeseensa. Ehkä pääsemme pian jo normaaliin päiväjärjestykseen.


Tekisi mieli sanoa puuha-petterille, että toivottavasti ikkunan rikkomisesta tuli tosi, tosi hyvä mieli, että se edes jostain näkökulmasta olisi kannattanut. Kaikessa on silti aina jotain positiivista.  Tästä väsymyksestä muistin, millaista on olla todella väsynyt. Ja huomasin, etten enää ole. Tämä on nyt poikkeus, kun se vielä viime keväänä oli itsestäänselvyys. Ihan huikean hienoa. Huikean hienoa on sekin, että lapset uskaltavat sanoa, jos heitä pelottaa. En sitä oikeastaan epäillytkään, mutta muistan itse lapsuudestani, että hammasta purren kielsin pelkääväni vaikka tukka nousi kauhusta pystyyn. En halua lasteni joutuvan pelkäämään yksin. Pelottavia asioita ei voi täysin välttää eikä heitä kaikelta suojella. Mutta voin olla heille silloin turva ja näyttää omalla esimerkilläni, ettei pelottavien asioiden vuoksi elämää tarvitse jättää elämättä. Elämään kun kuuluu kaikenlaista ja maailmaan mahtuu joka sorttia.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Suosiolliset jumalat

Pitäisi ehkä lopettaa tämä blogi ja perustaa tanssiblogi. Koska en oikein ajattele mitään muuta. Tai no, ajattelen tietysti ja varsinkin teen: käyn töissä, huolehdin lasten asioista, luen iltasatuja, lenkkeilen, pesen pyykkiä ja kaikkea sitä muuta sälää, mitä arkeen kuuluu. Mutta tanssihetket ovat jotenkin hiukan sykkivämpiä kuin tämä muu elämä, joten vähän ne nyt pinnalle nousevat. Blogi kyllä muutenkin näyttää protestoivan hylkäämistään vaihtelemalla kappaleiden rivivälejä oman makunsa mukaan. Meillä ei ole selvästikään sama maku.

Perjantaina oli Häijään tanssikrouvin avajaiset, tanssittajana Saija Tuupanen. En ole pariin kuukauteen tansseissa käynyt ja edellinen kerta oli melko epäonnekas. Odotukset eivät olleet nyt korkealla, mutta lähdin kun pikkusisko pyysi mukaan. Ennen lähtöä totesin, että sitten viime kerran en ole mitään oppinut, joten omilla taidoilla tässä ei voi briljeerata. Ottaisin illan seuraamisharjoituksena, koska siinä minulla todella on oppimista. Ja voi kuinka suosiollisia tanssitaivaan jumalat minulle olivatkaan. Törmäsin muun muassa hyvin erikoiseen vasempaan käännökseen. Ensimmäiset pari valssia pysyin mukana vaihtelevasti, mutta kolmas peli (tango) saman viejän kanssa viimein loksautti käännöksen kohdalleen minunkin päässäni. Viimeinen tango meni jo varsin mallikkaasti. Olin riemuissani. Tätä käännöstä en ehkä tule tarvitsemaan enää koskaan, mutta siinä ei ollutkaan mielestäni opetuksen pointti. Osasin seurata käännöksen ja tanssista tuli paljon sujuvampaa. Tanssi-ilta oli muutenkin selkeästi erilainen siksi, etten yrittänytkään osata vaan yritin vain kuunnella. Tai siis aistia. Tuntea. Tai jotain.

Rumballe en ole koskaan uskaltautunut riviin, vaikka tanssijat näyttävät sitä monenlaisilla askelilla menevän. Nyt menin enkä joutunut katumaan. Voi että. Rumbassa on sitä jotain, ihan huolimatta siitä, osaako askelia vai ei.

Nyt alan jo tunnistaa tanssiväestä joitakin ihmisiä. Mikä on hienoa, koska tanssitutut helpottavat tanssiin pääsyä. Pariskunta samalta tanssikurssilta pyörähteli myös lattialla ja pääsin pari kertaa tanssimaan sellaisen henkilön kanssa, jonka kanssa olen ennenkin tanssinut. Edistystä siis tapahtuu, hitaasti mutta varmasti. Bleyerini näyttävät kärsineiltä, mutta niiden kuuluukin tanssissa kulua.

Seuraava aamu palautti sitten alas tanssin pyörteistä. Tyttären makuuhuoneen ikkuna rysäytettiin rikki seitsemältä aamulla. Sisempi lasi pysyi ehjänä, joten pahoilta vahingoilta vältyttiin. Tuollainen ilkivalta tuntuu älyttömältä. Onneksi se kuitenkin näyttää olleen satunnaista ilkivaltaa, eikä jonkun vittuuntuneen entisen asiakkaan tekosia. Turvallisuuden tunnetta se järkyttää silti. Toivotaan, että asia kuitenkin unohtuu pian ja rauha palaa kotiin. Lapset eivät ole vielä pitkiä aikoja kahdestaan kotona, mutta haluan, että nekin ajat tuntuvat heistä mukavilta ja turvallisilta. Muuten en voisi itsekään keskittyä töissä. Mutta eiköhän tämäkin tästä lutviudu niin kuin kaikki aina. Soitellaan vaikka muutama päivä vähän tiiviimmin, työnantaja joustakoon sen verran.

Pinnallisuuteni paljastui tässä episodissa taas pirullisesti. Lauantaiaamun hässäkässä ärsytti eniten se, että koti oli kuin sikolätti. Piti sitten huoltomiehen, ikkunakaverin ja poliisienkin nähdä se kamala kaaos. Se ei tietenkään kiinnostanut ketään, mutta olisi nyt kuitenkin ollut mukavampi esitellä siistiä kotia (vaikka toki he lähinnä katsoivat ikkunaa). Meilläkin on joskus siistiä. Ilkivallan tekijän on tosin oltava melko tarkka, että osuu juuri sellaiseen hetkeen.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Ääntäsi tuntisi en mutta tuntisin veresi juoksun

Kaksi sunnuntaita olen harjoitellut foksin alkeita. Nyt tuntuu vähän siltä, että olen ikuisesti jämähtänyt alkeistasolle. Lapsena tietysti ehdin jo hiukan pidemmällekin, mutta muun elämän tanssi on ollut niin satunnaista herkkua, että olen päätynyt aina aloittamaan uudelleen alkeista. Ei se varmastikaan pahaa tee. Ehkä jossain kohtaa pääsen jatkokurssillekin. Tällä hetkellä lähistöllä olevat jatkokurssit ovat sellaiseen aikaan, etteivät yh-elämään sovi. Tämäkin on huima parannus, tämä yksi tanssitunti viikossa lasten kanssa. Eikös multitasking ole muutenkin nykyisin aika ehdotonta, harjoittelen sitä sitten tanssin lomassa. Välillä vähän uusia askelia, välillä lasten kaitsemista, välillä rupattelyrityksiä varpailletalsimisen lomassa.




Tanssi on vienyt elämäni ihan uudelle tasolle. Tiesin tietysti, että kaipaan sitä, mutta en tiennyt, miten paljon siitä voisin ihan oikeasti nauttia. Olen siitä nauttinut ennenkin, silloin joskus, kun aikaa ja energiaa sille oli. Muistan takavuosista joitakin ihan mahtavia tanssi-iltoja, niitä hetkiä, kun tanssii jotain jota ei tiennyt osaavansa tai jota ei ehkä ihan varsinaisesti ole olemassakaan. Kaiken sen olen muistanut ja sitä kaivannut. Mutta nyt, vähän vanhempana, tanssiin on tullut uutta rentoutta, läsnäoloa tai jotain. En ihan tarkkaan osaa sanoa mitä. Jännitän vieläkin jonkin verran, mutta en niin paljon, että sen takia jättäisin tanssimatta. Olen tullut rohkeammaksi kokeilemaan, heittäytymään musiikkiin ja hetkeen.


Menneenä kesänä olen kokeillut lavoilla west coast swingiä, bluesia (en edes tiennyt että sitä tanssitaan) sekä erilaisia versioita hitaita, joista mitään en varsinaisesti osaa. Toki niitäkin on menty, jotka jotenkin osaan. Hitaasta valssista ajattelin ennen, että se on vähän teennäistä hissutusta, jotenkin kökköä. Kesällä tulin tanssineeksi hitaan valssin, joka ei ehkä ollut ihan tästä maailmasta. Rakastuinkin siihen, siis hitaaseen valssiin. Kädenalitanssit eivät näyttäneet vielä keväällä yhtään houkuttelevilta, mutta hinku oppia niitäkin lähti sieltä samaiselta lavalta.


Se flow, mikä tanssissa parhaimmillaan on, on jotain ihan merkillistä. Tavallaan ympäröivä maailma katoaa. On vain se musiikki, minun tulkintani musiikista ja sen toisen tulkinta musiikista. Eletään yhdessä sitä hetkeä, musiikkia, liikettä eikä mitään muuta ole. Sillä ei ole väliä, kuka se toinen on, onko se kiva tai onko edes hyvä tanssija. Silläkään ei ole väliä, osaako itse kyseistä tanssia. Joskus vain kaikki loksahtaa kohdalleen ja tapahtuu jotain käsittämätöntä. Jälkikäteen ei välttämättä muista, kenen kanssa tanssi, mutta sen tanssin ihmeen muistaa aina. Yhdessä laulussa lauletaan, että ääntäsi tuntisi en mutta tuntisin veresi juoksun. Siinä tavoitetaan jotain tästä kokemuksesta. Että ollaan jollakin tavalla yhtä, samaa energiaa, samaa sykettä. Eikä silti välttämättä koskaan tanssita enää yhdessä tai edes nähdä.


Saattaa kuulostaa henkimaailman hommilta, mutta paremminkaan en osaa sitä selittää. Enkä kaipaa sille selityksiä. Mutta siksi tanssin.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Haipakkaa

Eilen oli ensimmäinen tunti lavatanssin alkeet-kurssista, jolle olen tyttäreni kanssa ilmoittautunut. Hiukan jännitin, kuinka tällainen koko perheen harrastus onnistuu, varsinkin kun kurssi nyt ei varsinaisesti ole lapsille tarkoitettu. Sain opettajalta kuitenkin luvan tulla sinne esikon kanssa ja kuopuskin tietysti tunnilla mukana pyörii, joskin pelailemass nurkassa. Kuopuksen osalta meni häiriöttömästi, mutta esikon kanssa piti hiukan neuvotella välillä. Hän ei oikein vielä tiennyt, katselisiko sivusta vai tanssisiko itsekin, mutta suurin osa tunnista meni sitten siltä väliltä. Välillä hän tuli minun mukaani harjoittelemaan ja kaikki parittomat hetket tanssin hänen kanssaan. Onneksi naisia oli reilusti miehiin nähden, joten parittomia hetkiä jäi juuri sopivasti, jotta tyttärellä pysyi mielenkiinto yllä. Hänellä on hyvä rytmitaju, hän oppii tanssit hetkessä, jos vain innostuu. Katsotaan nyt. Lapset saavat tietysti pyöriä mukana ihan omilla ehdoillaan, mutta hienoa, että tällainenkin joka tapauksessa onnistuu. Minulle on iso asia, että saan ujutettua hiukan tanssia omaan arkeeni. Saan siitä valtavasti virtaa.

Ja virtaa tarvitaan. Tämä syksy on täynnä harrastuksia ja paljon muuta. Enimmäkseen kuitenkin paljon kaikkea kivaa. Viime keväänä huomasin, ettei se varsinainen lepäily juuri voimia tuo, vaikka niin olen luullut. Parhaiten näytän kuitenkin jaksavan silloin, kun elämä on melko täynnä mielekästä tekemistä. Toki niitä lepohetkiäkin hyvä on johonkin väliin jäädä. Ehkä ihminen muuttuu myös tässä asiassa. Se, mikä on toiminut joskus, ei välttämättä toimikaan enää.

Vapaina hetkinä olemme suunnitelleet tulevia lomia. Vein työpaikallekin kiven kesäreissulta. Välillä otan sen käteeni ja muistutan itselleni, että elämä on paljon muutakin kuin työtä. Jouluksi suunnittelemme reissua ja ensi kesääkin hiukan jo hahmottelimme. Näissä suunnitelmissa ja haaveissa on kuitenkin parasta se, että vielä voi mieltänsä muuttaa monta kertaa. Voi vertailla erilaisia mökkejä, hiekkarantoja tai fiilistellä mitä sitä ehkä seuraavaksi haluaisi kokea. Ehkä jotain vallan muuta kuin mökkejä ja hiekkarantoja. On ihana suunnitella. On ihana haaveilla.