maanantai 19. syyskuuta 2016

Ääntäsi tuntisi en mutta tuntisin veresi juoksun

Kaksi sunnuntaita olen harjoitellut foksin alkeita. Nyt tuntuu vähän siltä, että olen ikuisesti jämähtänyt alkeistasolle. Lapsena tietysti ehdin jo hiukan pidemmällekin, mutta muun elämän tanssi on ollut niin satunnaista herkkua, että olen päätynyt aina aloittamaan uudelleen alkeista. Ei se varmastikaan pahaa tee. Ehkä jossain kohtaa pääsen jatkokurssillekin. Tällä hetkellä lähistöllä olevat jatkokurssit ovat sellaiseen aikaan, etteivät yh-elämään sovi. Tämäkin on huima parannus, tämä yksi tanssitunti viikossa lasten kanssa. Eikös multitasking ole muutenkin nykyisin aika ehdotonta, harjoittelen sitä sitten tanssin lomassa. Välillä vähän uusia askelia, välillä lasten kaitsemista, välillä rupattelyrityksiä varpailletalsimisen lomassa.




Tanssi on vienyt elämäni ihan uudelle tasolle. Tiesin tietysti, että kaipaan sitä, mutta en tiennyt, miten paljon siitä voisin ihan oikeasti nauttia. Olen siitä nauttinut ennenkin, silloin joskus, kun aikaa ja energiaa sille oli. Muistan takavuosista joitakin ihan mahtavia tanssi-iltoja, niitä hetkiä, kun tanssii jotain jota ei tiennyt osaavansa tai jota ei ehkä ihan varsinaisesti ole olemassakaan. Kaiken sen olen muistanut ja sitä kaivannut. Mutta nyt, vähän vanhempana, tanssiin on tullut uutta rentoutta, läsnäoloa tai jotain. En ihan tarkkaan osaa sanoa mitä. Jännitän vieläkin jonkin verran, mutta en niin paljon, että sen takia jättäisin tanssimatta. Olen tullut rohkeammaksi kokeilemaan, heittäytymään musiikkiin ja hetkeen.


Menneenä kesänä olen kokeillut lavoilla west coast swingiä, bluesia (en edes tiennyt että sitä tanssitaan) sekä erilaisia versioita hitaita, joista mitään en varsinaisesti osaa. Toki niitäkin on menty, jotka jotenkin osaan. Hitaasta valssista ajattelin ennen, että se on vähän teennäistä hissutusta, jotenkin kökköä. Kesällä tulin tanssineeksi hitaan valssin, joka ei ehkä ollut ihan tästä maailmasta. Rakastuinkin siihen, siis hitaaseen valssiin. Kädenalitanssit eivät näyttäneet vielä keväällä yhtään houkuttelevilta, mutta hinku oppia niitäkin lähti sieltä samaiselta lavalta.


Se flow, mikä tanssissa parhaimmillaan on, on jotain ihan merkillistä. Tavallaan ympäröivä maailma katoaa. On vain se musiikki, minun tulkintani musiikista ja sen toisen tulkinta musiikista. Eletään yhdessä sitä hetkeä, musiikkia, liikettä eikä mitään muuta ole. Sillä ei ole väliä, kuka se toinen on, onko se kiva tai onko edes hyvä tanssija. Silläkään ei ole väliä, osaako itse kyseistä tanssia. Joskus vain kaikki loksahtaa kohdalleen ja tapahtuu jotain käsittämätöntä. Jälkikäteen ei välttämättä muista, kenen kanssa tanssi, mutta sen tanssin ihmeen muistaa aina. Yhdessä laulussa lauletaan, että ääntäsi tuntisi en mutta tuntisin veresi juoksun. Siinä tavoitetaan jotain tästä kokemuksesta. Että ollaan jollakin tavalla yhtä, samaa energiaa, samaa sykettä. Eikä silti välttämättä koskaan tanssita enää yhdessä tai edes nähdä.


Saattaa kuulostaa henkimaailman hommilta, mutta paremminkaan en osaa sitä selittää. Enkä kaipaa sille selityksiä. Mutta siksi tanssin.

2 kommenttia:

  1. Minä niin tiedän, mistä puhut <3 Ja hidas valssi ei ole tästä maailmasta.

    VastaaPoista
  2. Teksteistäsi olen päätellytkin, että tiedät! Kyllä tanssi on ihanaa.

    VastaaPoista