perjantai 30. syyskuuta 2016

Maailmaan mahtuu

Ikkuna on korjattu, mutta huonosti meillä on nukuttu. Palasimme vuoden takaiseen, eli nukkumaan kaikki samaan huoneeseen. Esikko on ollut levoton, puhunut ja puhissut pitkin yötä. Kuopus on herännyt hätääntyneenä viideltä herätyskelloni soittoon, mikä on vienyt minulta päivän ainoan mahdollisuuden käydä lenkillä. Unen, raittiin ilman ja liikunnan puute on tehnyt minusta sekopäisen. Olin jo ihan unohtanut, miten väsynyt ihminen voi olla.


Eilen sanoin seitsemältä, että nyt on minun päästävä pitkäkseni. Yllättäen molemmat kömpivät petiin jo heti perässä ja iltasadun jälkeen valot sammuivat kahdeksalta. Melko varmasti viisi yli olimme kaikki umpiunessa eikä kukaan sählännyt mitään ylimääräistä koko yönä. Ja katsos vain, herätyskellooni ei herännyt kukaan (en edes minä, koska olin jo sammuttanut sen) ja kaikki olivat aamulla virkeitä. Esikko totesi aamulla, että siirtyy ensi viikolla takaisin omaan huoneeseensa. Ehkä pääsemme pian jo normaaliin päiväjärjestykseen.


Tekisi mieli sanoa puuha-petterille, että toivottavasti ikkunan rikkomisesta tuli tosi, tosi hyvä mieli, että se edes jostain näkökulmasta olisi kannattanut. Kaikessa on silti aina jotain positiivista.  Tästä väsymyksestä muistin, millaista on olla todella väsynyt. Ja huomasin, etten enää ole. Tämä on nyt poikkeus, kun se vielä viime keväänä oli itsestäänselvyys. Ihan huikean hienoa. Huikean hienoa on sekin, että lapset uskaltavat sanoa, jos heitä pelottaa. En sitä oikeastaan epäillytkään, mutta muistan itse lapsuudestani, että hammasta purren kielsin pelkääväni vaikka tukka nousi kauhusta pystyyn. En halua lasteni joutuvan pelkäämään yksin. Pelottavia asioita ei voi täysin välttää eikä heitä kaikelta suojella. Mutta voin olla heille silloin turva ja näyttää omalla esimerkilläni, ettei pelottavien asioiden vuoksi elämää tarvitse jättää elämättä. Elämään kun kuuluu kaikenlaista ja maailmaan mahtuu joka sorttia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti