lauantai 24. syyskuuta 2016

Suosiolliset jumalat

Pitäisi ehkä lopettaa tämä blogi ja perustaa tanssiblogi. Koska en oikein ajattele mitään muuta. Tai no, ajattelen tietysti ja varsinkin teen: käyn töissä, huolehdin lasten asioista, luen iltasatuja, lenkkeilen, pesen pyykkiä ja kaikkea sitä muuta sälää, mitä arkeen kuuluu. Mutta tanssihetket ovat jotenkin hiukan sykkivämpiä kuin tämä muu elämä, joten vähän ne nyt pinnalle nousevat. Blogi kyllä muutenkin näyttää protestoivan hylkäämistään vaihtelemalla kappaleiden rivivälejä oman makunsa mukaan. Meillä ei ole selvästikään sama maku.

Perjantaina oli Häijään tanssikrouvin avajaiset, tanssittajana Saija Tuupanen. En ole pariin kuukauteen tansseissa käynyt ja edellinen kerta oli melko epäonnekas. Odotukset eivät olleet nyt korkealla, mutta lähdin kun pikkusisko pyysi mukaan. Ennen lähtöä totesin, että sitten viime kerran en ole mitään oppinut, joten omilla taidoilla tässä ei voi briljeerata. Ottaisin illan seuraamisharjoituksena, koska siinä minulla todella on oppimista. Ja voi kuinka suosiollisia tanssitaivaan jumalat minulle olivatkaan. Törmäsin muun muassa hyvin erikoiseen vasempaan käännökseen. Ensimmäiset pari valssia pysyin mukana vaihtelevasti, mutta kolmas peli (tango) saman viejän kanssa viimein loksautti käännöksen kohdalleen minunkin päässäni. Viimeinen tango meni jo varsin mallikkaasti. Olin riemuissani. Tätä käännöstä en ehkä tule tarvitsemaan enää koskaan, mutta siinä ei ollutkaan mielestäni opetuksen pointti. Osasin seurata käännöksen ja tanssista tuli paljon sujuvampaa. Tanssi-ilta oli muutenkin selkeästi erilainen siksi, etten yrittänytkään osata vaan yritin vain kuunnella. Tai siis aistia. Tuntea. Tai jotain.

Rumballe en ole koskaan uskaltautunut riviin, vaikka tanssijat näyttävät sitä monenlaisilla askelilla menevän. Nyt menin enkä joutunut katumaan. Voi että. Rumbassa on sitä jotain, ihan huolimatta siitä, osaako askelia vai ei.

Nyt alan jo tunnistaa tanssiväestä joitakin ihmisiä. Mikä on hienoa, koska tanssitutut helpottavat tanssiin pääsyä. Pariskunta samalta tanssikurssilta pyörähteli myös lattialla ja pääsin pari kertaa tanssimaan sellaisen henkilön kanssa, jonka kanssa olen ennenkin tanssinut. Edistystä siis tapahtuu, hitaasti mutta varmasti. Bleyerini näyttävät kärsineiltä, mutta niiden kuuluukin tanssissa kulua.

Seuraava aamu palautti sitten alas tanssin pyörteistä. Tyttären makuuhuoneen ikkuna rysäytettiin rikki seitsemältä aamulla. Sisempi lasi pysyi ehjänä, joten pahoilta vahingoilta vältyttiin. Tuollainen ilkivalta tuntuu älyttömältä. Onneksi se kuitenkin näyttää olleen satunnaista ilkivaltaa, eikä jonkun vittuuntuneen entisen asiakkaan tekosia. Turvallisuuden tunnetta se järkyttää silti. Toivotaan, että asia kuitenkin unohtuu pian ja rauha palaa kotiin. Lapset eivät ole vielä pitkiä aikoja kahdestaan kotona, mutta haluan, että nekin ajat tuntuvat heistä mukavilta ja turvallisilta. Muuten en voisi itsekään keskittyä töissä. Mutta eiköhän tämäkin tästä lutviudu niin kuin kaikki aina. Soitellaan vaikka muutama päivä vähän tiiviimmin, työnantaja joustakoon sen verran.

Pinnallisuuteni paljastui tässä episodissa taas pirullisesti. Lauantaiaamun hässäkässä ärsytti eniten se, että koti oli kuin sikolätti. Piti sitten huoltomiehen, ikkunakaverin ja poliisienkin nähdä se kamala kaaos. Se ei tietenkään kiinnostanut ketään, mutta olisi nyt kuitenkin ollut mukavampi esitellä siistiä kotia (vaikka toki he lähinnä katsoivat ikkunaa). Meilläkin on joskus siistiä. Ilkivallan tekijän on tosin oltava melko tarkka, että osuu juuri sellaiseen hetkeen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti