maanantai 31. lokakuuta 2016

Foksia ja viimeisiä hetkiä

Yksi tanssikurssilaisista oli päässyt foksaamaan juuri sen illan, jonka minä missasin. Hän oli illasta innoissaan enkä ihmettele. En ole vieläkään päässyt täysin yli siitä, että menetin yhdeksän tuntia tanssia. Juuri hänen innostaan on silti myös helppo olla onnellinen, koska muistan keväältä hänen takkuisen alkunsa. Se on jo kaukana takana.

Olen kuvitellut vaihtoehtoisia todellisuuksia, joista joku ehkä joskus voisi olla minun. Ne eivät ole pelkästään hyviä todellisuuksia, eivät kauniita tai helppoja. Toisenlaisia, sitä nyt kuitenkin. Olen valvonut iltaisin lasten tuhistessa jo uniaan, että tämä saattaa olla viimeinen talvi. Ei sillä tavalla lopullisesti viimeinen, siis siten, että ajaisin rekan alla tai söisin lääkekaapin tyhjäksi. Sekin joskus käy mielessä, mutta en ole sen sortin ihmisiä. Mutta sillä tavalla viimeinen, että jotain on muututtava. Pahoin pelkään, että se jotain sisältää myös minut, tai kenties se olen vain minä. En voi väittää, etteikö muutoksen tarvetta olisikin. Nyt vain kaikki tapahtuu vääristä syistä, tai ehkä enemmänkin niin, että elämä on ollut kaiken aikaa väärä enkä ehkä enää saa sitä korjattua. Tai saan. Jos jaksan. Ja ehkä juuri siksi mietin näitä viimeisiä. Jos jaksan. En ole varma jaksanko.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti