sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Kaipuu, kaipuu, kaipuu

Torstaina tohotin työhötulotarkastuksessa, etten sairasta juuri koskaan. Mietin sieltä lähtiessäni, pitääkö se oikeastaan paikkansa vai enkö ehkä vain muista sairastavani. Joka tapauksessa, seuraavana aamuna heräsin kurkku kipeänä, kuinkas muutenkaan. Taisin sen jo mainitakin. Nyt on sitten päällä kunnon räkätauti.

Tunnen kuristavaa kaipuuta. Kaikki se tanssi, ihan kädenulottuvilla, mutta kuitenkin kaukana. Ajattelin ensin, että foksiin silti menen (kuinka itsekästä, mennä nyt tartuttamaan puoli paikkakuntaa samaan tautiin), mutta näyttää siltä, etten todellakaan mene. Sängystä ylös nouseminen tuntuu painajaiselta, mutta ei peiton alle lepäily sen autuaammalta. Tanssit on toistaiseksi tanssittu, ja nyt tuntuu, että koko elämäksi. Tietenkään ei ole, mutta houreisessa päässä se siltä tuntuu.

Houreista puheen olleen, aloin eilen illalla suoltaa runoja ja heräsin kirjoittamaan niitä vielä lasten nukahdettuakin. Aamupalaa jälkikasvulle kootessani raahustin vihko kädessäni jatkon pulpahdellessa hallitsemattomasti. Minulla on ehkä kuumetta. Varmaksi en tiedä, koska kuopus puraisi mittarin rikki. Älkää kysykö, miten se tapahtui. Hänestä kasvaa epäilemättä jotain erikoista. Runot eivät vaikuta minun runoiltani, paitsi viimeinen hiukan. Ehkä kuume laskee jo, ja palaan omaksi itsekseni. En tiedä haluanko sitä. Olen kaivannut kirjoittamisen olotilaa. Terveenä en sitä ehkä toisi julki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti