lauantai 1. lokakuuta 2016

Kypsyttelyä

Parin kuukauden sukellukseni psykiatrian maailmaan on ollut täynnä eriskummallisia sattumuksia. Se kuulunee psykiatriaan, näin ainakin annan itseni ymmärtää. Harhoja olen erityisesti miettinyt, kaikenlaisia ääniä, joita ihmiset kuulevat, hahmoja ja henkilöitä, joita ei kenties ole olemassakaan. Sanon kenties, koska yhä useammin mietin sitä, mitä me lopulta tästä maailmasta tiedämme? Tai toisistamme, toistemme todellisuudesta tai edes siitä omasta? Onko kaikki se, mitä minä näen, olemassa toisille? En ole siitä ollenkaan vakuuttunut. Päivä päivältä yhä vähemmän.


Matka on ollut mielenkiintoinen, mutta myös ahdistava. Sanoin ylilääkärille, että joskus ihmiselle tekee hyvää hypätä pois tutusta ja turvallisesta. Saatoin olla väärässä. Tuttu ja turvallinen tuntuu nyt hyvin houkuttelevalta, siitäkin huolimatta, ettei se ole mielenterveydelleni mahdollinen vaihtoehto. Oman paikan ja roolin etsiminen, epävarmuus ja tietämättömyys eivät ole ihan helppoja rasteja tässä kohtaa työuraa, kun kaikenlaista pitäisi jo tietää ja osata. Ei minulta kukaan enempää vaadi, mutta minä nyt tuppaan vaatimaan itseltäni paljon ja mielellään vielä hiukan enemmän. Erityisesti tilanteissa, joissa en ole mukavuusalueellani. Tämä maailma ei ole minulle tuttu, tai toki on, mutta eri näkökulmasta. Henkilökohtaisesta ja omaisen. Työntekijänä moni asia näyttää toiselta.


Omiin odotuksiini ja paineisiin olen viime aikoina törmännyt tämän tästä. Vaadin itseltäni mahdottomia. Pitäisi sitä ja tätä ja tuota. Pitäisi tehdä, osata, ehtiä. Ajattelen itselleni elämää, jota ei ole olemassa tai jota ei ainakaan tarvitsisi olla olemassa. Hellin ajatuksia, jotka ovat minulle tuhoisia, jotka keikuttavat venettä, joka ei oikeasti keiku. Ei minun enää tarvitse todistaa kenellekään mitään, ei tarvitse yrittää etsiä oikeutusta olla olemassa, ei taipua toisten ajatuksiin minusta. Silti teen niin. Niin syvällä selkäytimessä oma arvottomuus on, ettei se sieltä ihan vähällä lähde. Mutta nyt sentään tiedän sen olevan siellä. Tässä on vielä hyvällä tuurilla puoli elämää aikaa kaivaa se ulos. Eiköhän se riitä. Ja riittää mihin riittää. Ei tässä valmiiksi tulla, kypsäksi vain tai ainakin vähän kypsemmäksi. Ja lopulta sitten ihan mullaksi.


Näissä maallisissa mietteissä on hyvä kaivaa tanssikengät taas kaapista. Sunnuntaina minulla on onni tanssia tavallisen tunnin sijasta kaksi ja puoli. Tangoa, valssia ja humppaa. Erityisesti tangoa odotan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti