torstai 27. lokakuuta 2016

Siitä puhe mistä puute

Muistelen lämmöllä palautetta, jota sain käydessäni vieraissa. Siis tanssikurssilla, johon en säännöllisesti osallistu. Tanssinopettaja, joka hänkin kertoi jännittävänsä tanssimista vieläkin (kuten minä ehdin tunnustaa tekeväni jossain tilapäisessä puheripulin puuskassani), kehotti minua vakavasti pitämään kiinni uudelleen virinneestä harrastuksestani. Hän sanoi, että joillakin ihmisillä on sisäsyntyinen tanssijan liike, jota toiset ikänsä opettelevat eivätkä koskaan opi. Opettaja sanoi tunteneensa minusta heti, että minulla sellainen on. Siis kun tanssimme yhdessä. Kiemurtelin nolostuksesta, niin kuin aina saadessani kehuja, mutta olin myös ihan älyttömän mielissäni. Välillä nimittäin tuntuu typerältä olla niin  lapsellisen innostunut tanssista, kun en minä siinä niin ylettömän hyvä ole. En edes opi sitä tahtia kuin toivoisin. Mutta kun saa tällaisen kommentin, niin innostus ei tunnukaan niin lapselliselta.


Palauduin maanpinnalle kuitenkin sangen nopeasti. Yksi tanssittajistani oli samaisella tunnilla sitä mieltä, että tanssiasentoni on tangoon liian suora, askeleen pituus ei ole riittävä eikä ote tarpeeksi luja silloin, kun mennään niitä kieputuksia, joiden nimeä en tiedä. Tai tiedän, mutta en muista. Niitä ei tosin harjoiteltukaan, mutta ilmeisesti tanssittajani halusi opettaa minulle tempun jos toisenkin. Mistä pidän yleensä hyvinkin paljon, mutta tällä kertaa ei vissiin mennyt ihan putkeen. Samoin kävi tässä taannoin tanssilattialla, kun eräs iäkkäämpi herrasmies sanoi kieputtavansa minua vaikka kymmeneen asti, että oppisin tietyn käännöksen. Olin vähällä huomauttaa, että kymmenen on mennyt jo enkä erityisesti tätä nyt halua oppia. Tanssilattialla opettaminen on hiukan kyseenalaista. Otan oppia ilolla vastaan silloin, kun se tehdään hyvässä hengessä, mutta kiukuttelu oppimattomuudesta on yksinkertaisesti mautonta. Onneksi samana iltana kohdalle sattui myös ihastuttava tanssija, joka yritti opettaa minulle cha cha chaata. En oikein oppinut sitäkään, mutta oli hauskaa. Mentiin sitten jatkoksi parit foksitkin, mikä sujui vallan mainiosti. Ja vähän buggia (tai buggaa, en vieläkään tiedä, kuinka se taivutetaan). Vasta kotona tajusin, että hän saattoi yrittää myös lähempää tuttavuutta, mutta en sitä silloin hoksannut. En yleensäkään hoksaa. Eipä ihme, että olen sinkku.


Olen tanssinpuutteessa. Siksi minä näitä vanhoja muistelen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti