perjantai 18. marraskuuta 2016

Parkkipaikkoja

Neljän viikon flunssataival on syönyt tanssin elämästäni. En ole parantumaan päin, joten tanssinen jatkossakin vain unissani. Vaikka en sielläkään tanssi. Näen unia ajoista, jolloin kaikki oli toisin. Aamuisin herään miettimään, onko se kaipuuta, ovatko unet aavistus siitä, että haluaisin sen kaiken takaisin. Eivät ne ole. Siitä olen melko varma, vaikka näinä päivinä en ihan varma ole mistään. Alan tottua siihen, epävarmuuteen ja siihen, että sekin minkä varmaksi luulee on parhaimmillaan sitä samaa epävarmuutta, pahimmillaan harhaa.

Kipeänä on ollut enemmän aikaa lapsille. Kaksi saikkupäivää käytin pyykinpesuun, ja niillä koneellisilla ostin aikaa lasten kanssa. Olisi pitänyt levätä, mutta elämä on valintoja. Jos nyt käy niin, että hankin itselleni pahan jälkitaudin, olen valinnut ehkä hivenen väärin. Jos niin ei käy ja lapset ovat tyytyväisempiä, iloisia äitinsä seurasta, olen ehkä valinnut oikein. Mistä näistä tietää.

Kävin työhaastattelussa. En millään löytänyt parkkipaikkaa. Pysäköin sakkopaikalle suuren puun alle. Ajattelin, ettei ala hyvin ja jos saan sakon, niin huonosti päättyykin. Kuitenkin puissa, jos jossain, on turva, ikiaikainen lupaus rauhasta ja vankkumattomasta uskosta kaiken jatkumiseen. Hetken tunsin itseni turvatuksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti