lauantai 31. joulukuuta 2016

Tasapainotonta

Meille muutti pieni koira. Siitä on kehkeytymässä varsinainen sylikoira, tai ehkä se on sellainen aina ollutkin. Opettelemme toistemme tapoja, ihmettelemme elämää yhdessä.

Tunnen välillä kauhua. Tällainenkin piti tähän sitten tuoda, tähän kaaokseen ja hässäkkään. Hulluksihan sen täytyy tulla, kun itsekin välillä huojun siinä jyrkänteen reunalla miettien, että tästäkö se nyt syöksy alkaa. Mutta sitten katson niitä pieniä silmiä ja hassuja karvoja naaman ympärillä. Ajattelen: selvitäänhän tästä, me kaikki yhdessä. Oli niin tai näin, lapset rakastavat pientä Aapoa. Minäkin, jopa niinä kauhun hetkinä.

Vaihdan työtä. Taas. Olen väsynyt siihen, olen väsynyt siihen, ettei elämä löydä sellaista uomaa, joka sopisi omiin voimavaroihini. Kun kaikkea on liikaa verrattuna siihen, mihin pystyn ja jaksan. Tai toki minä pystyn, siihen kai minut on luotu, mutta voimavarat ovat loppuneet jo kauan sitten. Ihminen toimii silti yllättävän kauan automaattiohjauksella. Kun on lapsia huolehdittavana ja työ, sitä vain porskuttaa päivästä toiseen, vaikka voimia siihen ei oikeastaan ole. Elämä ei tunnu siltä, että elää. Se tuntuu siltä, että on paljon asioita, jotka pitää ehtiä eikä kaikkea silti ehdi. Ehkä tavoittelenkin liikaa. Mutta on myös paljon asioita, joita ei voi jättää tekemättä. Ja valitettavasti jatkossa olen yhä enemmän yksin niitä tekemässä. Tärkeä ihminen elämästämme on poissa. Mutta sellaista se on. Toiset lähtevät, toiset jäävät.

Toivoton minä en silti ole. Niin moni asia on hyvin. Jossain vaiheessa löytyy tasapaino kaiken välille, uskon niin. Ehkä se tapahtuu vasta, kun lapset kasvavat, eikä minun enää tarvitse huolehtia kaikesta. Ehkä se tapahtuu jollain toisella tavalla. Ehkä repäisen meidät pois tästä elämästä ja muutan lähemmäs lasten toista huoltajaa, vastuutan häntä. Ehkä ja tämä on luultavasti se kaikkein tärkein ehkä, löydän vielä joskus työn, joka sopii tähän elämään.

Mutta nyt lähden hakemaan pullaa. Isä tulee kahville. Hän asuu kaukana eikä käy usein. En minäkään käy hänen luonaan usein. Tänä päivänä olen kuitenkin iloinen siitä, että on isä, joka tulee kahville. Että keitän kahvit, juomme sen ja syömme pullat. Olemme vain, jutustelemme niitä näitä. Ehkä vähän suremme sitä, mitä oli, mitä olisi voinut olla, mitä ei olisi saanut olla. Emme me niistä puhu, menneet ovat unohdettuja ja anteeksiannettuja, tulevista taas ei kukaan tiedä.

perjantai 23. joulukuuta 2016

Kaikenlaista

Kyllästyin pimeydessä piehtarointiin ja lisäsin kierroksia sen verran, ettei väsymään ehdi. Ei oikein nukkumaankaan, mutta jokin hinta pirteydestä on aina maksettava. Pirteys on ehkä yliampuva termi, ei se allekirjoittaneeseen ihan istu, mutta kulukoon käytössä paremman puutteessa. Maanisuus voisi olla oikeampi, mutta pyrin pysymään terveen kirjoissa ja välttelen termejä, joita sairauteenkin helposti sekoitetaan. Terveen ja sairaan raja tosin on häilyvä, kuten ennenkin olen todennut.


Tanssi on lähes kadonnut elämästäni. Kärsin, mutta minkäs teet. Ensisijaisesti olen kuitenkin äiti ja eiköhän se seuraava rooli ole varattu työlle. Sen jälkeen, jos aikaa jää (eikä nyt ole jäänyt) voin vähän tanssiakin. Kesän tanssihuuman jälkeen on ollut vaikea laskeutua arjen vähäisiin tanssimahdollisuuksiin. Mutta kaikkeen tottuu, kurjiinkin asioihin. Tulevan vuoden alussa tanssinen hiukan.


Putkiremontti alkaa olla todellisuutta. Olin jo tuudittautunut siihen, ettei sitä ikinä tapahdu. Pumpulinpehmoiset aivoni kokivat kolauksen, kun isännöitsijä soitti ja sanoi, että loppiaisena sopisi muuttaa muualle. Evakkokoti käytiin eilen katsomassa ja asuuhan siellä, vaikka ankeudessa se vetää vertoja vankilalle. En tosin ole käynyt kuin yhdessä vankilassa ja siellä oli rutkasti viihtyisämpää. Plussaa on tietysti se, että hallussani on avaimet, joilla pääsee sisään ja ulos. Moni vanki maksaisi siitä ilosta. Rakennuksessa hiippailee muutakin porukkaa, ainakin putkimiehet paskalla, mutta en voine siitä valittaa. Käyttävät sentään alakerran vessaa eivätkä meidän tiloissamme olevaa mukavuuslaitosta.


Joulu taitaa olla tulossa, vaikka ei siltä näytä eikä tunnu. Vetäydymme jouluksi kylpylään. Olen sitä odottanut koko pitkän syksyn enkä ole hetkeäkään katunut kaikkia niitä euroja, joita reissuun ole törsännyt. Niillä olisi ostanut monta pussia pastaa, vaikka minkälaista kiekuramallia, mutta olen lomattoman syksyn jälkeen valmis myymään vaikka vaatteet päältäni päästäkseni pariksi vuorokaudeksi vain olemaan. Herkuttelen valmiissa pöydässä ja hukutan lasten kiljunnan porealtaaseen. En tiskaa. En pese pyykkiä. En siivoa. Nukun, uin ja nautin.