lauantai 31. joulukuuta 2016

Tasapainotonta

Meille muutti pieni koira. Siitä on kehkeytymässä varsinainen sylikoira, tai ehkä se on sellainen aina ollutkin. Opettelemme toistemme tapoja, ihmettelemme elämää yhdessä.

Tunnen välillä kauhua. Tällainenkin piti tähän sitten tuoda, tähän kaaokseen ja hässäkkään. Hulluksihan sen täytyy tulla, kun itsekin välillä huojun siinä jyrkänteen reunalla miettien, että tästäkö se nyt syöksy alkaa. Mutta sitten katson niitä pieniä silmiä ja hassuja karvoja naaman ympärillä. Ajattelen: selvitäänhän tästä, me kaikki yhdessä. Oli niin tai näin, lapset rakastavat pientä Aapoa. Minäkin, jopa niinä kauhun hetkinä.

Vaihdan työtä. Taas. Olen väsynyt siihen, olen väsynyt siihen, ettei elämä löydä sellaista uomaa, joka sopisi omiin voimavaroihini. Kun kaikkea on liikaa verrattuna siihen, mihin pystyn ja jaksan. Tai toki minä pystyn, siihen kai minut on luotu, mutta voimavarat ovat loppuneet jo kauan sitten. Ihminen toimii silti yllättävän kauan automaattiohjauksella. Kun on lapsia huolehdittavana ja työ, sitä vain porskuttaa päivästä toiseen, vaikka voimia siihen ei oikeastaan ole. Elämä ei tunnu siltä, että elää. Se tuntuu siltä, että on paljon asioita, jotka pitää ehtiä eikä kaikkea silti ehdi. Ehkä tavoittelenkin liikaa. Mutta on myös paljon asioita, joita ei voi jättää tekemättä. Ja valitettavasti jatkossa olen yhä enemmän yksin niitä tekemässä. Tärkeä ihminen elämästämme on poissa. Mutta sellaista se on. Toiset lähtevät, toiset jäävät.

Toivoton minä en silti ole. Niin moni asia on hyvin. Jossain vaiheessa löytyy tasapaino kaiken välille, uskon niin. Ehkä se tapahtuu vasta, kun lapset kasvavat, eikä minun enää tarvitse huolehtia kaikesta. Ehkä se tapahtuu jollain toisella tavalla. Ehkä repäisen meidät pois tästä elämästä ja muutan lähemmäs lasten toista huoltajaa, vastuutan häntä. Ehkä ja tämä on luultavasti se kaikkein tärkein ehkä, löydän vielä joskus työn, joka sopii tähän elämään.

Mutta nyt lähden hakemaan pullaa. Isä tulee kahville. Hän asuu kaukana eikä käy usein. En minäkään käy hänen luonaan usein. Tänä päivänä olen kuitenkin iloinen siitä, että on isä, joka tulee kahville. Että keitän kahvit, juomme sen ja syömme pullat. Olemme vain, jutustelemme niitä näitä. Ehkä vähän suremme sitä, mitä oli, mitä olisi voinut olla, mitä ei olisi saanut olla. Emme me niistä puhu, menneet ovat unohdettuja ja anteeksiannettuja, tulevista taas ei kukaan tiedä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti