tiistai 5. syyskuuta 2017

Pakkeja ja kuolleita



Kävin tässä taannoin hautausmaan kupeessa mustikassa. Nautin hiljaisuudesta. En juuri nyt oikein pidä ihmisistä. Kuolleet menettelevät.

Perjantaina oli oikein huono tanssi-ilta. Niitä on onneksi harvoin. Iltaan mahtui kuitenkin parit ylimaalliset hitaat valssit ja suhteellisen letkeät sambat (en oikeasti osaa sambaa), joten ei ilta ihan miinuksen puolelle mennyt. En myöskään saanut yksiäkään pakkeja, ja herra varjelkoon, en ole ennen edes tajunnut niiden olevan mahdollisia. Olen yksinkertaisuudessani kuvitellut, että vain miehet saavat pakkeja (koska niitä olen omin silmin nähnyt), mieleeni ei ole edes juolahtanut, että naisetkin voisivat saada pakit. Olen luullut tanssimiesten olevan niin perin juurin kohteliaita, ettei pakkeja jaella paitsi äärimmäisessä hädässä, eli naisen ollessa kolmen promillen humalassa. Jos silloinkaan. Mutta näin ei olekaan. Ihan asialliset, tanssitaitoiset naiset saavat kuulemma pakkeja. Kauhistuin. Millaisen kolauksen muutenkin hauras tanssi-itsetuntoni saisikaan pakeista? En uskalla edes ajatella.

Tarkennuksena sanottakoon, että huonolla tanssi-illalla tarkoitan sitä, ettei tanssimaan oikein päässyt. Edes naistentunnin haut eivät tuottaneet vastahakuja. Se, millaisten hakijoiden kanssa pääsen tanssimaan, ei vielä tee illasta hyvää tai huonoa. Olen vielä sillä asteella omissa taidoissani, että mikä tahansa tanssi on ilo (tämä kuulemma saattaa muuttua tanssitaidon kasvaessa, toivottavasti kuitenkaan ei). Poislukien tietysti tanssiyritelmät umpihumalaisten kanssa. Niihin onneksi törmää äärettömän harvoin. Vahva humalatila olisi tietysti myös kelpo syy kieltäytyä hausta, mutta tyrkkyrivissä olen aina sen verran jännittynyt, etten huomaa hakijan heikkoa kuntoa ennen kuin se on liian myöhäistä. Tyrkkyrivi on muuten kamala sana, mutta kuvaa hyvin sitä ihan yhtä kamalaa olotilaa, jossa siinä seisoessaan on. En pidä siitä. Seisoskelen yleensä jossain laitamilla, mikä ei tietysti edistä tanssiinpääsyä. Mutta useimpina iltoina olen sieltäkin päässyt tanssimaan niin hyvin, etten yhtään kitise. Tanssitaivaan tähdet eivät voi ihan joka ilta olla juuri minulle suosiollisessa asennossa.

Alan jo kyllästyttää itseänikin tanssijorinoillani. Ensi kerralla jotain muuta. Ehkä.

torstai 31. elokuuta 2017

Suunnitelmia

Kuulun siihen osaan naisväestöä, joka kehittyi (ainakin ulkoisesti) naiseksi hyvin varhain. Tyttäreni näyttää siinä suhteessa tulevan äitiinsä. Vastaisen varalle kävin hänen kanssaan kuukautiskeskustelua, jonka ajattelin etukäteen olevan hiukan kiusallinen. Sitä se ei ollut vähimmässäkään määrin. Johtuu varmasti ainakin osaltaan siitä, että lapsillani on ollut tapana kokoustaa vessassa juuri silloin, kun minä siellä asioin, joten mikään siellä tapahtuva ei varsinaisesti tule heille yllätyksenä. Tytär tiesi jotakuinkin kaiken kertomani jo ennestään, mutta jokusen tarkentavan (ja toivottavasti huojentavan) tiedonmurusen onnistuin saamaan mukaan. Näyttää siltä, ettei asia tule olemaan hänelle ongelma samalla tavoin kuin aikanaan minulle. Ehkä se ei olisi ollut ongelma minullekaan, jos joku olisi kertonut, mitä se tarkoittaa ja mitä toimenpiteitä se aiheuttaa. Ymmärrän toki nyt jälkikäteen, ettei isä kokenut siihen puuhaan kykenevänsä. Mutta siitäkin selvittiin, niin kuin monesta muustakin naiseksi kasvamisen kiemurasta, mutta omalle tyttärelle toivon vähempiä kiemuroita. Ja siihenhän pystyn vaikuttamaan itse hyvin, hyvin paljon. Toki hänelle omat kiemuransa silti muodostuu ja niin kuuluukin tapahtua, mutta jonkinlaisena turvatyynynä pystyn toivottavasti toimimaan.

Suunnittelen mökkireissua ystäväporukan kanssa. Kaipaan todellakin jonkinlaista irtiottoa, lepohetkeä ja siksipä olen heittäytynyt mökkitarjonnan läpikäymiseen täysin rinnoin. Kyse on viikonlopusta, ei siis mistään varsinaisesta lomasta, mutta pari vuorokautta hyvien ystävien kanssa saunoen, kuoharia siemaillen ja maailmaa parantaen tuntuu mielettömältä luksukselta. Samalla olen tiirannut mökkejä sillä silmällä, että taidan varata jonkun jouluksikin. Edessä on yksinäinen joulu, koska lasten on määrä olla isällään ja tiedän jo entuudestaan, että joulu yksin kotona ei ole erityisen mieltäylentävä tapahtuma. Kesäromanssini vielä ollessa voimissaan sovimme, että lähdemme yhdessä lomalle jouluna, mutta näillä näkymin se ei tule toteutumaan. Hautasin jo kertaalleen koko ajatuksen, yksinäinen joulureissu ei sekään tuntunut aluksi lainkaan houkuttelevalta.  Mutta nyt mökkejä selaillessani olen kuitenkin alkanut kallistua sille kannalle, että pari-kolme päivää jossain jumalan selän takana voisi olla oikeinkin hyvä ajatus. Saanhan minä sentään mukaani pikkukoiran, joka rakastaa minua silloinkin, kun en sitä erityisesti ansaitse.

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Lisävuosia

Tanssillinen ryhtiliikkeeni on tuottanut myös muita kuin varsinaisia tanssillisia tuloksia. Liityin Facebookissa tanssiporukkaan, josta on jo nyt, hyvin lyhyen tuttavuuden jälkeen, ollut iloa. Bongasin yhden kurssin hyvin lähellä, enkä sitä olisi varmasti mistään muualta sattumalta löytänyt. Ryhmässä näyttää myös olevan jokunen ihminen, jonka tanssiharrastuksen parista jo tunnistan. En pistä pahakseni, jos opin tuntemaan tanssi-ihmisiä paremminkin sitä kautta. Ehkä lavallakin on sitten helpompi tutustua. Olen alkanut myös lenkkeillä enemmän, sillä ajatuksella, että parempi kunto tuo myös ketteryyttä tanssilattialle. Eri asia sitten, kuinka kauan intoa riittää, toivottavasti mahdollisimman pitkälle. Toistaiseksi olen jaksanut, vaikka viimeaikaisen väsymyksen kourissa saattaisi olla viisainta käyttää sekin aika nukkumiseen. Mutta kun tuntuu siltä, ettei mikään määrä unta varsinaisesti kuitenkaan virkistä, teen mieluummin jotain muuta kuin nukun kaiken aikaa. Nukun siltikin paljon.

Kesäromanssini suhteen ei ole tapahtunut mainittavaa edistystä. Paitsi, että päätin suhteen kertaalleen yksipuolisella ilmoituksella, koska kyllästyin jahkaamiseen. En ole oikein hyvä elämään välitiloissa. Lupauduin kuitenkin vielä käymään asioita läpi, mikäli tarjoutuu tilaisuus tavata kasvokkain, puhelimessa en vaihda enää sanaakaan. Jatkuvasti pieleen menevää kommunikointia lienee turha jatkaa, jos parempiakin tapoja on käytössä. Jää nähtäväksi, tuleeko tapaamista järjestymään. Nyt kuulostaa siltä, että miekkonen on vankilassa tai naimisissa, mutta ei hän ole. Hän on hyvinkin vapaa, eikä asu edes kovin kaukana. Tapaamisten järjestyminen on vain muuten ollut välillä hiukan hankalaa.

En ole koskaan ollut kumppanina parhaasta päästä. Nyt mietin, mahdanko olla nykyisin kaiken kaikkiaan hankala, koska oman pään terapoinnin seurauksena en pysty enää elämään niin, että ongelmat vain lakaistaan maton alle. Ennen se on onnistunut helposti, olen saanut pienenkin kuramaton alle metrikaupalla kaikenlaista roskaa enkä ole kajonnut siihen sen koommin. Toki suhteeni ovat melkoisen lyhyiksi jääneetkin. Monta kertaa olen ajatellut, ettei parisuhde ehkä ole minun juttuni, mutta sitten kuitenkin tulen kaikenlaisiin suhteisiin hakeutuneeksi. Jollain lailla kai sellaista kuitenkin kaipaan, vaikka en siinä olotilassa lopulta osaa oikein olla. Toisaalta ajattelen, että kun nyt viimein olen oppinut käsittelemään asioita, niitä kipeitä ja vaikeitakin, olemaan toisen edessä heikko ja avoin, eikö juuri nyt olisi parhaat mahdollisuudet läheiseen ja aitoon ihmissuhteeseen? Eikä se sittenkään tunnu onnistuvan. Ehkä hetki on vieläkin väärä, tai kumppani ei ole riittävän oikea tai itse en ole sittenkään valmis. Kolme (tai kymmenen) lisävuotta terapiassa ei olisi ehkä hassumpi ajatus.

maanantai 28. elokuuta 2017

Täyttä

Syksy on ahdettu täyteen tanssia. Oman kunnan talvipaikka avaa ovensa kahden viikon päästä, avajaiset on jo merkitty kalenteriin. Kun lähimmät tanssit löytyvät jatkossa melkein kotiovelta, ei matkan takia tule jättäydyttyä kotiin. Opiston tarjonnasta valitsin itselleni kaksi tanssikurssia, mikä saattaa olla yltiöpäisen toiveikasta, mutta yritetään silti. Molempiin lapset voivat tulla mukaan, mutta on täysin mahdollista, ettei se siltikään onnistu. Käyn ainakin kokeilemassa. Valikoimasta löytyi myös koko perheen yhteinen tanssijumppa, josta molemmat lapset innostuivat. Eiköhän sekin tue omaa harrastusta, vaikka kävisikin niin, että joutuisin omista tunneistani luopumaan. Tai toki minä sunnuntain tunnin saan pidettyä ohjelmassa, sillä kävin jo viime vuodenkin. Mutta samojen alkeistuntien tahkoaminen ei ehkä hirveästi vie omaa tanssiani eteenpäin. On se silti parempi kuin ei mitään. Keskiviikon tunti olisi itselle tarpeellisempi swing-tunti, mutta ajankohta on perhe-elämän kannalta haastavampi. Mutta eiväthän nämä kuolemanvakavia asioita ole, kokeillaan ja jätetään pois, jos ei onnistu. Voi käydä niinkin, että onnistuu.

maanantai 21. elokuuta 2017

Tanssi on tie

Taisin osoittaa itselleni epätavanomaista (ja turhaa) toiveikkuutta ajattelemalla kesäromanssini selviävän iltojen pimenemisestä. Ei se taida selvitä. Ehdin juuri ajatella, että kerrankin en etsi syitä mahdolliseen eroon, vaikka toki kaikenlaisia ongelmia olen löytänyt niistäkin asioista, joissa niitä ei ole. En taitaisi olla minä, jos en kriisiyttäisi asioita toisinaan ihan silkkaa epävarmuuttani. Pohdin kyllä jo heti suhteen alussa, ääneenkin, mahtaakohan tässä (hänen) elämäntilanteessaan olla tilaa millekään uudelle vai saattaisikohan käydä niin, että päädyn olemaan hetken hurma sietämättömästä elämänvaiheesta selviytymiseksi. Olipa raskas lause. Ajatuksenakin raskas, mutta niin tuttu. En oikeastaan tiedä, kävikö niin, mutta jotain kävi. Leijumme vielä hiukan välitilassa, lopullisen ein sanominen ei näytä onnistuvan kummaltakaan, mutta sana roikkuu jo raskaana kaikissa yhteisissä hetkissä, puheluissa, viesteissä, ajatuksissa.

Toiset hukuttavat murheensa viinaan, minä tanssiin. On muutenkin tanssillisen ryhtiliikkeen aika, kesälavojen huuma jäi kahteen tanssi-iltaan. Lauantaina päädyin Valasrantaan, siitäkin huolimatta, että kylki hiukan kipuili tikkaamisen jäljiltä. Alkuilta kului itkua pidätellessä, olimme juuri ennen tansseja käyneet kohtalokkaan keskustelun. Lemmenlauttaa ja Neljänsuoraa kuunnellessani muistelin taianomaisia juhannustansseja, jotka nyt näyttäisivät olevan taaksejäänyttä elämää. Tanssimisesta ei tahtonut tulla mitään.

Naistenhaun alkaessa päätin, että itkeä ehdin kotonakin, nyt haen jokaiselle tanssille jonkun, ihan sama kenet. Niin tein ja sain kokea yhden elämäni parhaista tanssi-illoista. Lähes kaikki haetuista hakivat myöhemmin uudella tanssille ja pääsin lopulta testailemaan vähän kaikkia tanssilajeja. Bugg ei ole vahva lajini, mutta siitä sain nyt erinomaisen hyviä kokemuksia. Paikalla oli myös yksi herrasmies, jonka kanssa olen kerran tanssinut fuskua vakiotalvipaikassani. Hän näyttää tanssivan lähestulkoon aina kädenalitansseja, joissa minä en ole pro, joten emme ole päätyneet liiemmältä yhdessä tanssimaan. Voihan se toki johtua muistakin tekijöistä kuin tanssitaidoista, kuten väärästä mekonväristä tai tanssitähtien epäsuotuisasta asennosta. Tällä kertaa hain hänet kuitenkin tangolle, sillä seurauksella, että hän haki minua jokaiselle loppuillan hitaalle fiilistelybiisille. Rakastan hitaita biisejä, joissa voi pysähtyä hetkeen ja nauttia musiikista, toisen läheisyydestä ja arjen kadottamisesta. En tiedä, johtuiko siitä, että olin niin sydän auki, hiukan rikki, vai oliko hetki vain muuten sopiva, mutta koko Valasranta hävisi ympäriltä. Tiedän tietysti, että niin parhaimmillaan käy, olen kokenut sen ennenkin, mutta harvoin näin vahvasti. Mitään eroottista hetkissä ei ollut, sanottakoon se selvennyksen vuoksi. Vain yhdessä jaettua puhdasta tanssinautintoa.

Kotimatkalla itkin silti hiukan. Samalla tiesin, että tanssi on tie läpi tulevan syksyn ja talven.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Mikään ei ole

Huomaan haaveileni pienestä asuntovaunusta, jossa eläisin paikkakuntaa ahkerasti vaihtaen, tutustumatta ja tuntematta, päivästä toiseen, vuodesta toiseen, kunnes vaunu tai minä olisin loppu. Tai erämökistä sankan kuusimetsän keskellä, seuranani vain lintujen laulu ja pikkupuron ehtymätön, mutta hiljainen solina. Haaveilen näitä aina silloin, kun olen väsynyt, enkä muista, koska olen ollut mitään muuta kuin väsynyt. Muistan lukion jälkeen odottaneeni eläkeikää, sen lupailemaa helpotusta hektisyyteen. Olin väsynyt jo silloin. Elämään, ihmisiin, itseeni. Mikään ei ole muuttunut, vaikka kaikki on toisin. Elämä on tasaista, turvallista ja kaikin tavoin hyvää, tavallista peruselämää vailla suurempia huolia ja murheita. Väsymys ei ole kuitenkaan hävinnyt mihinkään. Ehkä se ei häviä. Ehkä elämä on tätä, väsymyksen upottavassa suossa rämpimistä. Unen odottamista.

maanantai 7. elokuuta 2017

Kohti syksyä

Lapset palaavat huomenna koulutielle. Tavallaan minäkin, kun kerran tällä hetkellä työskentelen enimmäkseen kouluilla. Kesän tietysti puuhailin muuta, kun lomaakaan ei kerran ollut. Tai oli, kaksi viikkoa, jotka menivät niin nopeasti ettei niitä juuri ehtinyt huomata.

Pitkästä aikaa kesä on mennyt melko leppoisasti. Lapset ovat jo sen verran isoja, että kesän hoitojärjestelyt eivät enää aiheuta harmaita hiuksia, ainakaan likimainkaan niin paljon kuin edellisinä kesinä. Mikä on loistava juttu, koska hoitovaihtoehdot ovat vähentyneet myös roimasti. Pärjäämme jatkossa näinkin, ja siinähän nuo koko ajan kasvavat. Olemme enemmän omillamme kuin koskaan, mutta se ei enää pelota minua. Tosin nyt kun sanon näin, herään luultavasti ensi yönä kauhusta hikisenä ja varmana siitä, ettemme tule selviämään lasten aikuisuuteen asti.

Kesäromanssini taitaa jatkua syksyynkin. En pistä sitä pahakseni, mutta en liiemmin mieti, mihin tämä johtaa vai johtaako mihinkään. Viime kuukausien aikana tulevaisuudennäkymien vaihtoehtovalikkoon on hilautunut pikkuhiljaa kaikenlaista uutta, mutta olen antanut niiden toistaiseksi jäädä hautumaan. Vaikka kaikki tärkeät asiat ovat juuri niin kuin niiden kuuluukin olla, eivät olosuhteet ole tälle rakkaudelle silti otolliset. Mutta eihän tulevasta koskaan tiedä. Meistä kukaan. Ei lahjaa jätetä vastaanottamatta siksi, että se saattaa joskus särkyä.

torstai 29. kesäkuuta 2017

Kesästä

Maanisuutta on ilmassa. Olen valvonut enemmän kuin olisi järkevää, mutta en osaa erityisesti katua valvottuja hetkiä. Juhannuspäivän tansseista kotiin ajaessa kyllä mietin, että juuri tämänlaatuinen vähäunisuus aiheuttaa onnettomuuksia, mutta selvisin ehjänä perille. On tosin väärin sanoa, että kotiin ajaessa, kun ajoin jonnekin ihan muualle. Jonkun toisen kotiin. Kotiin, jossa oma pikkukoirani tervehti iloisesti tanssiessa rähjääntynyttä emäntäänsä, kolme muuta koiraa yhtä iloisesti isäntäänsä. Aamuöisillä kävelyillä liian pitkäksi kasvaneessa heinikossa nautin suunnattomasti kasteen tunnusta paljailla nilkoilla, koiran yltiöpäisestä pompahtelusta itseään pidempien heinien seassa. Nautin hiljaisuudesta, luonnosta, läheisyydestä. Kesästä kaikkine sadekuuroineen.

Loma alkaa ihan pian. Mökkeilemme lasten ja koiran kanssa. Aion uiskennella äitimoodissa paikaten hajamielisyyttäni, joka viime aikoina on vaivannut. Nukun myös, niin paljon kuin suinkin ehdin. Ellen sitten istuskele rantahietikolla lörpöttelemässä puhelimeen sen jälkeen, kun iltasatu on vaivuttanut jälkikasvun uneen.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Kaikki tärkeä

Pahin hässäkkä on takana. Poden vaihteeksi lamaannusta. Ruokin lapset noutotiskin ruualla, onneksi he rakastavat grillattua broileria. Eivät he tiedä, että herkkuruokaa tarjoillaan siksi, ettei äiti jaksa. Äiti jaksaa kuitenkin silitellä ja rapsuttaa, ehkä se on tärkeämpää. Äiti jaksaa myös katsella kasvavaa rojuröykkiötä olohuoneen lattialla, eikä ahdistu siitä nyt. Ahdistuu ehkä joskus myöhemmin, ja siivoaa. Kevätjuhlassa äti aikoo kuitenkin hiljentyä kuuntelemaan suvivirttä, ehkä laulamaankin. Ja äiti tietää, että kaikki tärkeä on kuitenkin siinä, sotkusta ja väsymyksestä huolimatta.



keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Ahdistusta


Poden pahanlaatuista ahdistusta liiallisesta aktiivisuudesta sekä oikeassa elämässä että mielikuvitussellaisessa. Olen päätynyt parisuhteenomaisiin vääntöihin olematta parisuhteessa, mikä ärsyttää suunnattomasti. Sille on laitettava piste, mieluiten pian. Sitten on kaikenlaista hässäkkää: synttäreiden valmistelua, työkiireitä, auton katsastusta/huoltoa/renkaiden vaihtoa, koiran kouluttamista (voi apua) plus kaikki se normiarki. En saa aikaiseksi mitään, kun ajattelen etten selviä. Aina olen selvinnyt, ihan samanlaisista hässäköistä sata kertaa, mutta ei nyt siltä tunnu. Tekisi mieli kaivautua peiton alle ja odottaa, että kevät (tai elämä) menisi jo ohi.

Sosiaalista kanssakäymistä on viime aikoina ollut myös runsain mitoin, ihania tapaamisia ja yhteisiä hetkiä, naurua ja iloa, mutta nyt huomaan ahdistuvani ihmisistäkin. Olisi aika taas vähän erakoitua, mutta juuri nyt ei onnistu. Eikä vielä pitkään aikaan. Ehkä vain vedän henkeä, pitkään ja hartaasti (tuhat kertaa) ja allakoin itselleni yksinäisen viikonlopun johonkin hamaan tulevaisuuteen. Ja toivon, ettei siihen mennessä pää räjähdä. Toisaalta, ei sieltä paljon ulos tule.

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Kolme vuotta

Kotiinpaluun jälkeen arki on palannut ennalleen. Melkein. Vieläkin on välillä sellainen olo, että katson elämääni hiukan ulkopuolelta. Ai tuollaista elämää, todellakin, aika mukavan näköistä. Uupuneita, tuskaisia hetkiä ei ole juuri ollut, vaikka huonosti nukuttuja öitä on. Kevät tekee toki osansa. Mutta on siinä muutakin.

Olen käynyt viimeiset kolme vuotta terapiassa. En ole kokenut tarpeelliseksi siitä kirjoittaa, koska tämä ei ole terapiablogi. Päädyin terapiaan autokolarin seurauksena ja vasta nyt näen, mikä siunaus se kolari oli. Ilman sitä en olisi koskaan hakenut apua. En ole koskaan ollut sellainen ihminen, joka osaisi sanoa, etten nyt pärjää, en jaksa, en pysty. Ja vaikka saisinkin sen sanottua, en ainakaan ota apua vastaan. Pikkuhiljaa olen muuttumassa toisenlaiseksi ihmiseksi. Sellaiseksi, joka voi olla myös heikko kuolematta häpeästä.

Terapia ei ole ollut helppo tie. Usein olen ollut väsynyt, valmis lopettamaan, turhautunut. On tuntunut siltä, ettei tämä mihinkään johda, että elämä jatkuu hautaan asti samanlaisena. Mutta nyt kolmen vuoden jälkeen, voin täydestä sydämestäni sanoa, että kaikki se vaiva on kannattanut. Terapeuttini ei ole päästänyt minua helpolla. Hän ei ole silittänyt päätäni, ei päästänyt ohi niistä tilanteista, joissa hankaloitan elämääni sen sijaan että rakentaisin sitä. Hän on saanut minut huomaamaan monet niistä kohdista, joissa toimin typerästi, joissa toistan samaa jo tuhoisaksi todettua kaavaa. Ja ennen kaikkea, hän on saanut minut huomaamaan, että en ole sen huonompi kuin muutkaan, ettei elämän tarvitse enää olla pelkkää kurjuutta ja kärsimystä.

Moni asia on vielä kesken. Ero entiseen on kuitenkin selvä. Monissa hankalissa tilanteissa tiedän jo, mikä on se käyttäytymismalli, jota ei kannata enää toistaa. Pystyn muuttumaan, pystyn muuttamaan ajatuksiani ja tekojani, joilla aiemmin olen kaivanut itselleni ennenaikaista hautaa. Eihän se aina onnistu. Loppuelämäni opettelen. Mutta nyt minulla on siihen työkaluja, minulla on siihen uskallus ja rohkeus. Ja minä teen sen ilolla.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Puunhalaaja kotona

Onpas siinä onnellisen näköinen nainen halaamassa puuta, mitä sinulle kuuluu? Tällaisen viestin sain ladattuani uuden profiilikuvan facebookiin. Vastasin, että kuvaamista edeltävänä päivänä olin päässyt takaisin kotiin ja olin onnellisempi kuin aikoihin. Kävin metsälenkillä koiran ja tyttären kanssa. Olin euforisen onnellinen tytöstä ja koirasta, puiden välistä siivilöityvästä kevätvalosta, kotiinpääsystä. Euforia on jo hiukan laskenut, mutta vieläkin tuntuu ihanalta kokkailla keittiössä, joka on sotkuinen, mutta johon silti mahtuu. On ihana nukkua sängyssä, josta noustessaan ei ole jäykkä kuin rautakanki. On ihana, kun tavarat ovat kotona, vaikka edelleen osittain ties missä nyssäköissä.

Olen aina ollut varma siitä, etten ole remontoija-tyyppiä. Nyt olen asiasta entistä varmempi. Aina en ole ollut varma siitä, rakastanko kotiani. Nyt olen varma, että rakastan. Siinä samalla rakastan pientä perhettäni, jota tänä vuonna olen hiukan tavallista enemmän vihannutkin. Vaikka toimin hyvin poikkeusoloissa, myös kuormitun niistä niin paljon, ettei tavallisen arjen pyörittäminen tunnu enää hyvältä. Mutta tästäkin on selvitty, vieläpä melko ehjin nahoin. Olen siitä kiitellyt itseäni ja lapsia moneen kertaan. Hyvä me.

Nyt on aika huokaista. Happea, valoa, kiireettömiä hetkiä, tanssia, rupattelua ystävien kanssa, hyvää ruokaa, puiden halaamista, koiran rapsuttelua, lasten kyljessä kyhnyttämistä. Kaikkea sellaista, mikä antaa tilaa hengittää syvään.

torstai 2. helmikuuta 2017

Vähän pönttö äiti

Juuri kun sanoin, ettei blogi mahdu arkeeni, se onkin taas alkanut mahtua ihan hyvin. Joskus auttaa, kun sanoo asioita ääneen. Tai kirjoittaa.


Molempien lasten luokilta on pitkin syksyä tullut täivaroituksia. Olen tutkinut lasten päät varmaan tuhanteen kertaan, enkä ole löytänyt yhtään täitä. En tahdo uskoa, ettei niitä ole. Jos kerran täivaara yhä vain jatkuu, niin tottahan vian täytyy olla meissä. Epäilen, että omassa täitunnistuksessani on jotain vikaa. Joka tapauksessa, vaikka en mitään ole löytänyt, olen käynyt pariin kertaan syksyn aikana kaikkien päät läpi täishampoolla, pessyt pipot, petivaatteet ja pyyhkeet. Lisäksi otin käyttöön pajunkuorishampoon, vaikka sen haju sai lapsissa aikaan yökötysreaktioita. Joskus tuntuu siltä, että elämä hiukan vähemmän neuroottisena voisi olla myös hiukan helpompaa. Ehkä myös, jos ymmärtäisi, ettei syyttävä sormi aina osoita minua. On vain niin kovin helppoa, tuttua ja turvallista, syyllistyä kaikesta. Vaikka ihan vain varmuuden vuoksi.


En tiedä, liittyneekö neljänkympin kriisiini vai mihin, mutta olen mennyt hurahtamaan geelikynsiin ja viimeisimpänä villityksenä ripsenpidennyksiin. Monet, monet vuodet olen käyttänyt aikani ja rahani lähinnä lapsiin ja tinkinyt monesta muusta. Kampaajalla olen käynyt viimeksi, no, en muista milloin. Nyt on tehnyt mieli satsata vähän itseenkin, johonkin ihan hömppään. Rakastan kynsiäni. Ripsistä en ole vielä ihan varma. Kampaaja saa jäädä vielä väliin, vaikka sillekin olisi tarvetta. Kun en kuitenkaan ole erityisesti rikastunut, niin valintoja täytyy edelleen tehdä. Mikä tahansa uudistuminen on silti epäilemättä hyvä asia, vaikka ripsieni kanssa itseni vähän hölmöksi tunnenkin.


Esikon kanssa tuli tässä yhtenä päivänä puhetta, että täytän tänä vuonna neljäkymmentä. Lapsi kysyi, että alkaako sulla sitten se neljänkympin kriisi. Sanoin, että tuskinpa, mutta ajattelin, että lapsi rakas, eiköhän se saisi siinä kohtaa pikemminkin loppua. Oikein hienoa, jos lapsukainen ei ole kriiseilyäni huomannut. Tosin voihan se luulla, että äiti nyt on vähän pönttö aina.

maanantai 30. tammikuuta 2017

Tanssiaskelia

Syksyllä aloittanut alkeistanssikurssimme on edistynyt huimasti. Eilisellä jenkkatunnilla pääsi ihan oikeasti jenkalle, hyvin vähän oli enää sitä "oho, oho, ei tää nyt mene"- osastoa. Hiki valui ja kuntokin pääsi jo hiukan loppumaan, mutta ei se tanssiessa niin haittaa. Kun on tarpeeksi kivaa, niin sitähän jatkaa vaikkei niin jaksaisikaan.


Salsa-lauantai on tulossa parin viikon päästä. En ole vielä ilmoittautunut, kun en ole varma pääsenkö, mutta kovasti, kovasti toivon. Salsan ensiaskeleista jäi niin hyvät fiilikset, että haluan ehdottomasti oppia lisää. Toinen viime vuoden lopun uusi tuttavuus, fusku, on ehdottomasti myös opintolistalla. Mutta siinä suhteessa ei hätää. Alkeiskurssi on loppukevään viimeiset kerran pelkkää fuskua, mikä onnekas sattuma. En ole ollut yhdelläkään fuskutunnilla tähän mennessä, mutta lavoilla olen päässyt sitä muutaman kerran kokeilemaan. Nuorena on tullut tanssittua jiveä ja se varmaan auttaa tässä, koska fusku on lavoilla mennyt suhteellisen hyvin. Siis siihen nähden hyvin, että muut kädenalitanssit menevät vähän mikä mitenkin. Tanssissa hauskuus on kuitenkin minulle ihan ykkösjuttuja ja fuskussa on väkisinkin hauskaa. Tietysti toisissa tanssilajeissa riemukkuus ei ole se juttu. Tangon fiilis on jotain ihan muuta.

lauantai 28. tammikuuta 2017

Kaipausta (taas kerran)

Lapsille putkiremontin pakoilu toisessa asunnossa näyttäytyi seikkailuna. Päätin asennoitua samoin. Nyt, neljättä evakkoviikkoa aloitellessa, seikkailunhaluni on tyydytetty. Haluan kotiin. Kaipaan sänkyäni (josta tosin puolet on mukana), pyykkikonetta ja jopa kulahtanutta sohvaa. Kaipaan kuppeja, lautasia ja haarukoita. Onhan niitä täälläkin, mutta niin vähän, että tiskaan tämän tästä. Kaipaan ylipäänsä kotia, oman kodin tuoksuja ja ääniä, kaikkea siellä. Tänään katselin kaihoisasti olohuonettamme paksujen muovien läpi. Harkitsin hetken repiväni tien auki omalle sohvalleni.

Selkä on myöskin kyllästynyt. Puolikkaassa sängyssä nukkuminen ei selvästikään sovellu varhaiskeski-ikäiselle pulskahkolle naisihmiselle. Varsinaisen patjan jättäminen kotiin oli välttämätöntä, mutta en tiedä, kuinka kauan kestän ilman sitä. Aluksi olin kipeä vain aamuisin, nyt olen kipeä koko ajan. Mutta voin tässä tietysti myös harjoitella tulevaa varten, ehkä elämä on tätä parinkymmenen vuoden päästä. Tai jo aiemmin.

Blogin- tai edes netinmentäviä aukkoja ei juuri nyt arjessa oikein ole, joten vähäiseksi on kirjoittelu jäänyt. Välillä täytyy silti käydä vilkaisemassa, mitä muille kuuluu. Onneksi on niitä toisia, jotka päivittävät säännöllisesti ja joiden ajatusten parissa voi itsekin hetken hengähtää.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Ettei meistä ole


Toimin parhaiten poikkeustilanteissa. Putkiremontin alla olen löytänyt itsestäni hurjasti voimavaroja. Olen nukkunut evakkokämpässä poikkeuksellisen huonosti ja silti jaksanut tehdä kaiken tarvittavan, luultavasti vähän ylimääräistäkin. Harvinaista kyllä, olen myös tuntenut itseni vahvaksi, pystyväksi ja osaavaksi. Yleensä en tunne, silloinkaan kun sellainen olen. Silti kaipaan myös pientä lepohetkeä, mutta tiedän, että sellainen vielä joskus tulee. Jaksan odottaa.


Sain aloittaa vuoden salsalla ja tangolla Tanssistartissa Harjavallassa. Salsa oli uutta, innostuin siitä kovasti. Yritän helmikuussa päästä uudestaan salsaamaan. Jatkoin myös vakitanssitunneillani yhden tunnin viikossa. Se on vähän, mutta parempi kuin ei mitään ja ainoa vakituinen tanssitunti, joka sopii elämään ja aikatauluihin. Pääasia, että tanssia on. Ehkä kevään mittaan tulee muitakin mahdollisuuksia.


Aloitan ensi viikolla uudessa työssä. Nyt kun muuttorumba on ohi, olen kuitenkin vähän innostunut uudesta työstä. Jostain syystä olen myös innostunut ajatuksesta, että kyseessä on sijaisuus. Olen ollut ikäni vakiviroissa ja tunnollisena ihmisenä hoitanut kaikkia niitä ehkä turhankin tarkasti. Aion kokeilla, osaisinko ottaa rennommin, nyt kun tiedän, ettei tästä ainakaan eläkevirkaa kannata suunnitella. Muutenkin aion kevään mittaan opetella uusia tapoja rentoutua, ladata akkuja, löytää keinoja jaksaa arjen pyöritystä. Koska ei se ihan pian tästä helpotu.


Pikkukoira on ihana. Yhtään ei harmita nousta yöllä siivoamaan jätöksiä, joita napero ei osaa vielä ulos tehdä. Ihan huippua, kun kotiin tullessa koko pikkuinen koira pyörii sen heiluttaessa häntää vimmatusti. Ja minä kun ajattelin, ettei meistä ole koiraperheeksi. Missähän muissa asioissa olen väärässä?