keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Kolme vuotta

Kotiinpaluun jälkeen arki on palannut ennalleen. Melkein. Vieläkin on välillä sellainen olo, että katson elämääni hiukan ulkopuolelta. Ai tuollaista elämää, todellakin, aika mukavan näköistä. Uupuneita, tuskaisia hetkiä ei ole juuri ollut, vaikka huonosti nukuttuja öitä on. Kevät tekee toki osansa. Mutta on siinä muutakin.

Olen käynyt viimeiset kolme vuotta terapiassa. En ole kokenut tarpeelliseksi siitä kirjoittaa, koska tämä ei ole terapiablogi. Päädyin terapiaan autokolarin seurauksena ja vasta nyt näen, mikä siunaus se kolari oli. Ilman sitä en olisi koskaan hakenut apua. En ole koskaan ollut sellainen ihminen, joka osaisi sanoa, etten nyt pärjää, en jaksa, en pysty. Ja vaikka saisinkin sen sanottua, en ainakaan ota apua vastaan. Pikkuhiljaa olen muuttumassa toisenlaiseksi ihmiseksi. Sellaiseksi, joka voi olla myös heikko kuolematta häpeästä.

Terapia ei ole ollut helppo tie. Usein olen ollut väsynyt, valmis lopettamaan, turhautunut. On tuntunut siltä, ettei tämä mihinkään johda, että elämä jatkuu hautaan asti samanlaisena. Mutta nyt kolmen vuoden jälkeen, voin täydestä sydämestäni sanoa, että kaikki se vaiva on kannattanut. Terapeuttini ei ole päästänyt minua helpolla. Hän ei ole silittänyt päätäni, ei päästänyt ohi niistä tilanteista, joissa hankaloitan elämääni sen sijaan että rakentaisin sitä. Hän on saanut minut huomaamaan monet niistä kohdista, joissa toimin typerästi, joissa toistan samaa jo tuhoisaksi todettua kaavaa. Ja ennen kaikkea, hän on saanut minut huomaamaan, että en ole sen huonompi kuin muutkaan, ettei elämän tarvitse enää olla pelkkää kurjuutta ja kärsimystä.

Moni asia on vielä kesken. Ero entiseen on kuitenkin selvä. Monissa hankalissa tilanteissa tiedän jo, mikä on se käyttäytymismalli, jota ei kannata enää toistaa. Pystyn muuttumaan, pystyn muuttamaan ajatuksiani ja tekojani, joilla aiemmin olen kaivanut itselleni ennenaikaista hautaa. Eihän se aina onnistu. Loppuelämäni opettelen. Mutta nyt minulla on siihen työkaluja, minulla on siihen uskallus ja rohkeus. Ja minä teen sen ilolla.

2 kommenttia:

  1. Minäkin kävin joskus terapiassa. Se ei oikein lähtenyt käyntiin. Terapeutti varmaan päästi minut liian helpolla. Emme ehkä saaneet yhteyttä. Tai aina oli jotain akuuttia, eikä päästy sen syvemmälle. Lopetin, kun se ei tuntunut välttämättömältä, ja tuli kaikkea muuta, en olisi pystynyt omiakin asioitani yhtä aikaa. Joku prosessi siinä lähti kuitenkin käyntiin, joka jatkui ja muhi, ja etenee vieläkin. Pelottava ajatus, että niin ei olisi.

    VastaaPoista
  2. Ei se varmasti aina toimi. Minäkin puhuin ensimmäisen vuoden työstä. Seuraavana vuonna uskalsin ensimmäisen kerran itkeä. Kolmantena menin eteenpäin kuin höyryjuna. Mutta päänsilittely ei kyllä ole ainakaan minua auttanut. Ennemminkin juuri ne hetket, kun se toinen siinä on ollut ärsyttävä ja nostanut esiin juuri niitä seikkoja, joita en halua nähdä.

    Mutta on sinunkin terapiastasi sitten jotain hyötyä ollut, jos jokin prosessi sieltä on jäänyt muhimaan.

    VastaaPoista