maanantai 21. elokuuta 2017

Tanssi on tie

Taisin osoittaa itselleni epätavanomaista (ja turhaa) toiveikkuutta ajattelemalla kesäromanssini selviävän iltojen pimenemisestä. Ei se taida selvitä. Ehdin juuri ajatella, että kerrankin en etsi syitä mahdolliseen eroon, vaikka toki kaikenlaisia ongelmia olen löytänyt niistäkin asioista, joissa niitä ei ole. En taitaisi olla minä, jos en kriisiyttäisi asioita toisinaan ihan silkkaa epävarmuuttani. Pohdin kyllä jo heti suhteen alussa, ääneenkin, mahtaakohan tässä (hänen) elämäntilanteessaan olla tilaa millekään uudelle vai saattaisikohan käydä niin, että päädyn olemaan hetken hurma sietämättömästä elämänvaiheesta selviytymiseksi. Olipa raskas lause. Ajatuksenakin raskas, mutta niin tuttu. En oikeastaan tiedä, kävikö niin, mutta jotain kävi. Leijumme vielä hiukan välitilassa, lopullisen ein sanominen ei näytä onnistuvan kummaltakaan, mutta sana roikkuu jo raskaana kaikissa yhteisissä hetkissä, puheluissa, viesteissä, ajatuksissa.

Toiset hukuttavat murheensa viinaan, minä tanssiin. On muutenkin tanssillisen ryhtiliikkeen aika, kesälavojen huuma jäi kahteen tanssi-iltaan. Lauantaina päädyin Valasrantaan, siitäkin huolimatta, että kylki hiukan kipuili tikkaamisen jäljiltä. Alkuilta kului itkua pidätellessä, olimme juuri ennen tansseja käyneet kohtalokkaan keskustelun. Lemmenlauttaa ja Neljänsuoraa kuunnellessani muistelin taianomaisia juhannustansseja, jotka nyt näyttäisivät olevan taaksejäänyttä elämää. Tanssimisesta ei tahtonut tulla mitään.

Naistenhaun alkaessa päätin, että itkeä ehdin kotonakin, nyt haen jokaiselle tanssille jonkun, ihan sama kenet. Niin tein ja sain kokea yhden elämäni parhaista tanssi-illoista. Lähes kaikki haetuista hakivat myöhemmin uudella tanssille ja pääsin lopulta testailemaan vähän kaikkia tanssilajeja. Bugg ei ole vahva lajini, mutta siitä sain nyt erinomaisen hyviä kokemuksia. Paikalla oli myös yksi herrasmies, jonka kanssa olen kerran tanssinut fuskua vakiotalvipaikassani. Hän näyttää tanssivan lähestulkoon aina kädenalitansseja, joissa minä en ole pro, joten emme ole päätyneet liiemmältä yhdessä tanssimaan. Voihan se toki johtua muistakin tekijöistä kuin tanssitaidoista, kuten väärästä mekonväristä tai tanssitähtien epäsuotuisasta asennosta. Tällä kertaa hain hänet kuitenkin tangolle, sillä seurauksella, että hän haki minua jokaiselle loppuillan hitaalle fiilistelybiisille. Rakastan hitaita biisejä, joissa voi pysähtyä hetkeen ja nauttia musiikista, toisen läheisyydestä ja arjen kadottamisesta. En tiedä, johtuiko siitä, että olin niin sydän auki, hiukan rikki, vai oliko hetki vain muuten sopiva, mutta koko Valasranta hävisi ympäriltä. Tiedän tietysti, että niin parhaimmillaan käy, olen kokenut sen ennenkin, mutta harvoin näin vahvasti. Mitään eroottista hetkissä ei ollut, sanottakoon se selvennyksen vuoksi. Vain yhdessä jaettua puhdasta tanssinautintoa.

Kotimatkalla itkin silti hiukan. Samalla tiesin, että tanssi on tie läpi tulevan syksyn ja talven.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Mikään ei ole

Huomaan haaveileni pienestä asuntovaunusta, jossa eläisin paikkakuntaa ahkerasti vaihtaen, tutustumatta ja tuntematta, päivästä toiseen, vuodesta toiseen, kunnes vaunu tai minä olisin loppu. Tai erämökistä sankan kuusimetsän keskellä, seuranani vain lintujen laulu ja pikkupuron ehtymätön, mutta hiljainen solina. Haaveilen näitä aina silloin, kun olen väsynyt, enkä muista, koska olen ollut mitään muuta kuin väsynyt. Muistan lukion jälkeen odottaneeni eläkeikää, sen lupailemaa helpotusta hektisyyteen. Olin väsynyt jo silloin. Elämään, ihmisiin, itseeni. Mikään ei ole muuttunut, vaikka kaikki on toisin. Elämä on tasaista, turvallista ja kaikin tavoin hyvää, tavallista peruselämää vailla suurempia huolia ja murheita. Väsymys ei ole kuitenkaan hävinnyt mihinkään. Ehkä se ei häviä. Ehkä elämä on tätä, väsymyksen upottavassa suossa rämpimistä. Unen odottamista.

maanantai 7. elokuuta 2017

Kohti syksyä

Lapset palaavat huomenna koulutielle. Tavallaan minäkin, kun kerran tällä hetkellä työskentelen enimmäkseen kouluilla. Kesän tietysti puuhailin muuta, kun lomaakaan ei kerran ollut. Tai oli, kaksi viikkoa, jotka menivät niin nopeasti ettei niitä juuri ehtinyt huomata.

Pitkästä aikaa kesä on mennyt melko leppoisasti. Lapset ovat jo sen verran isoja, että kesän hoitojärjestelyt eivät enää aiheuta harmaita hiuksia, ainakaan likimainkaan niin paljon kuin edellisinä kesinä. Mikä on loistava juttu, koska hoitovaihtoehdot ovat vähentyneet myös roimasti. Pärjäämme jatkossa näinkin, ja siinähän nuo koko ajan kasvavat. Olemme enemmän omillamme kuin koskaan, mutta se ei enää pelota minua. Tosin nyt kun sanon näin, herään luultavasti ensi yönä kauhusta hikisenä ja varmana siitä, ettemme tule selviämään lasten aikuisuuteen asti.

Kesäromanssini taitaa jatkua syksyynkin. En pistä sitä pahakseni, mutta en liiemmin mieti, mihin tämä johtaa vai johtaako mihinkään. Viime kuukausien aikana tulevaisuudennäkymien vaihtoehtovalikkoon on hilautunut pikkuhiljaa kaikenlaista uutta, mutta olen antanut niiden toistaiseksi jäädä hautumaan. Vaikka kaikki tärkeät asiat ovat juuri niin kuin niiden kuuluukin olla, eivät olosuhteet ole tälle rakkaudelle silti otolliset. Mutta eihän tulevasta koskaan tiedä. Meistä kukaan. Ei lahjaa jätetä vastaanottamatta siksi, että se saattaa joskus särkyä.