torstai 31. elokuuta 2017

Suunnitelmia

Kuulun siihen osaan naisväestöä, joka kehittyi (ainakin ulkoisesti) naiseksi hyvin varhain. Tyttäreni näyttää siinä suhteessa tulevan äitiinsä. Vastaisen varalle kävin hänen kanssaan kuukautiskeskustelua, jonka ajattelin etukäteen olevan hiukan kiusallinen. Sitä se ei ollut vähimmässäkään määrin. Johtuu varmasti ainakin osaltaan siitä, että lapsillani on ollut tapana kokoustaa vessassa juuri silloin, kun minä siellä asioin, joten mikään siellä tapahtuva ei varsinaisesti tule heille yllätyksenä. Tytär tiesi jotakuinkin kaiken kertomani jo ennestään, mutta jokusen tarkentavan (ja toivottavasti huojentavan) tiedonmurusen onnistuin saamaan mukaan. Näyttää siltä, ettei asia tule olemaan hänelle ongelma samalla tavoin kuin aikanaan minulle. Ehkä se ei olisi ollut ongelma minullekaan, jos joku olisi kertonut, mitä se tarkoittaa ja mitä toimenpiteitä se aiheuttaa. Ymmärrän toki nyt jälkikäteen, ettei isä kokenut siihen puuhaan kykenevänsä. Mutta siitäkin selvittiin, niin kuin monesta muustakin naiseksi kasvamisen kiemurasta, mutta omalle tyttärelle toivon vähempiä kiemuroita. Ja siihenhän pystyn vaikuttamaan itse hyvin, hyvin paljon. Toki hänelle omat kiemuransa silti muodostuu ja niin kuuluukin tapahtua, mutta jonkinlaisena turvatyynynä pystyn toivottavasti toimimaan.

Suunnittelen mökkireissua ystäväporukan kanssa. Kaipaan todellakin jonkinlaista irtiottoa, lepohetkeä ja siksipä olen heittäytynyt mökkitarjonnan läpikäymiseen täysin rinnoin. Kyse on viikonlopusta, ei siis mistään varsinaisesta lomasta, mutta pari vuorokautta hyvien ystävien kanssa saunoen, kuoharia siemaillen ja maailmaa parantaen tuntuu mielettömältä luksukselta. Samalla olen tiirannut mökkejä sillä silmällä, että taidan varata jonkun jouluksikin. Edessä on yksinäinen joulu, koska lasten on määrä olla isällään ja tiedän jo entuudestaan, että joulu yksin kotona ei ole erityisen mieltäylentävä tapahtuma. Kesäromanssini vielä ollessa voimissaan sovimme, että lähdemme yhdessä lomalle jouluna, mutta näillä näkymin se ei tule toteutumaan. Hautasin jo kertaalleen koko ajatuksen, yksinäinen joulureissu ei sekään tuntunut aluksi lainkaan houkuttelevalta.  Mutta nyt mökkejä selaillessani olen kuitenkin alkanut kallistua sille kannalle, että pari-kolme päivää jossain jumalan selän takana voisi olla oikeinkin hyvä ajatus. Saanhan minä sentään mukaani pikkukoiran, joka rakastaa minua silloinkin, kun en sitä erityisesti ansaitse.

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Lisävuosia

Tanssillinen ryhtiliikkeeni on tuottanut myös muita kuin varsinaisia tanssillisia tuloksia. Liityin Facebookissa tanssiporukkaan, josta on jo nyt, hyvin lyhyen tuttavuuden jälkeen, ollut iloa. Bongasin yhden kurssin hyvin lähellä, enkä sitä olisi varmasti mistään muualta sattumalta löytänyt. Ryhmässä näyttää myös olevan jokunen ihminen, jonka tanssiharrastuksen parista jo tunnistan. En pistä pahakseni, jos opin tuntemaan tanssi-ihmisiä paremminkin sitä kautta. Ehkä lavallakin on sitten helpompi tutustua. Olen alkanut myös lenkkeillä enemmän, sillä ajatuksella, että parempi kunto tuo myös ketteryyttä tanssilattialle. Eri asia sitten, kuinka kauan intoa riittää, toivottavasti mahdollisimman pitkälle. Toistaiseksi olen jaksanut, vaikka viimeaikaisen väsymyksen kourissa saattaisi olla viisainta käyttää sekin aika nukkumiseen. Mutta kun tuntuu siltä, ettei mikään määrä unta varsinaisesti kuitenkaan virkistä, teen mieluummin jotain muuta kuin nukun kaiken aikaa. Nukun siltikin paljon.

Kesäromanssini suhteen ei ole tapahtunut mainittavaa edistystä. Paitsi, että päätin suhteen kertaalleen yksipuolisella ilmoituksella, koska kyllästyin jahkaamiseen. En ole oikein hyvä elämään välitiloissa. Lupauduin kuitenkin vielä käymään asioita läpi, mikäli tarjoutuu tilaisuus tavata kasvokkain, puhelimessa en vaihda enää sanaakaan. Jatkuvasti pieleen menevää kommunikointia lienee turha jatkaa, jos parempiakin tapoja on käytössä. Jää nähtäväksi, tuleeko tapaamista järjestymään. Nyt kuulostaa siltä, että miekkonen on vankilassa tai naimisissa, mutta ei hän ole. Hän on hyvinkin vapaa, eikä asu edes kovin kaukana. Tapaamisten järjestyminen on vain muuten ollut välillä hiukan hankalaa.

En ole koskaan ollut kumppanina parhaasta päästä. Nyt mietin, mahdanko olla nykyisin kaiken kaikkiaan hankala, koska oman pään terapoinnin seurauksena en pysty enää elämään niin, että ongelmat vain lakaistaan maton alle. Ennen se on onnistunut helposti, olen saanut pienenkin kuramaton alle metrikaupalla kaikenlaista roskaa enkä ole kajonnut siihen sen koommin. Toki suhteeni ovat melkoisen lyhyiksi jääneetkin. Monta kertaa olen ajatellut, ettei parisuhde ehkä ole minun juttuni, mutta sitten kuitenkin tulen kaikenlaisiin suhteisiin hakeutuneeksi. Jollain lailla kai sellaista kuitenkin kaipaan, vaikka en siinä olotilassa lopulta osaa oikein olla. Toisaalta ajattelen, että kun nyt viimein olen oppinut käsittelemään asioita, niitä kipeitä ja vaikeitakin, olemaan toisen edessä heikko ja avoin, eikö juuri nyt olisi parhaat mahdollisuudet läheiseen ja aitoon ihmissuhteeseen? Eikä se sittenkään tunnu onnistuvan. Ehkä hetki on vieläkin väärä, tai kumppani ei ole riittävän oikea tai itse en ole sittenkään valmis. Kolme (tai kymmenen) lisävuotta terapiassa ei olisi ehkä hassumpi ajatus.

maanantai 28. elokuuta 2017

Täyttä

Syksy on ahdettu täyteen tanssia. Oman kunnan talvipaikka avaa ovensa kahden viikon päästä, avajaiset on jo merkitty kalenteriin. Kun lähimmät tanssit löytyvät jatkossa melkein kotiovelta, ei matkan takia tule jättäydyttyä kotiin. Opiston tarjonnasta valitsin itselleni kaksi tanssikurssia, mikä saattaa olla yltiöpäisen toiveikasta, mutta yritetään silti. Molempiin lapset voivat tulla mukaan, mutta on täysin mahdollista, ettei se siltikään onnistu. Käyn ainakin kokeilemassa. Valikoimasta löytyi myös koko perheen yhteinen tanssijumppa, josta molemmat lapset innostuivat. Eiköhän sekin tue omaa harrastusta, vaikka kävisikin niin, että joutuisin omista tunneistani luopumaan. Tai toki minä sunnuntain tunnin saan pidettyä ohjelmassa, sillä kävin jo viime vuodenkin. Mutta samojen alkeistuntien tahkoaminen ei ehkä hirveästi vie omaa tanssiani eteenpäin. On se silti parempi kuin ei mitään. Keskiviikon tunti olisi itselle tarpeellisempi swing-tunti, mutta ajankohta on perhe-elämän kannalta haastavampi. Mutta eiväthän nämä kuolemanvakavia asioita ole, kokeillaan ja jätetään pois, jos ei onnistu. Voi käydä niinkin, että onnistuu.

maanantai 21. elokuuta 2017

Tanssi on tie

Taisin osoittaa itselleni epätavanomaista (ja turhaa) toiveikkuutta ajattelemalla kesäromanssini selviävän iltojen pimenemisestä. Ei se taida selvitä. Ehdin juuri ajatella, että kerrankin en etsi syitä mahdolliseen eroon, vaikka toki kaikenlaisia ongelmia olen löytänyt niistäkin asioista, joissa niitä ei ole. En taitaisi olla minä, jos en kriisiyttäisi asioita toisinaan ihan silkkaa epävarmuuttani. Pohdin kyllä jo heti suhteen alussa, ääneenkin, mahtaakohan tässä (hänen) elämäntilanteessaan olla tilaa millekään uudelle vai saattaisikohan käydä niin, että päädyn olemaan hetken hurma sietämättömästä elämänvaiheesta selviytymiseksi. Olipa raskas lause. Ajatuksenakin raskas, mutta niin tuttu. En oikeastaan tiedä, kävikö niin, mutta jotain kävi. Leijumme vielä hiukan välitilassa, lopullisen ein sanominen ei näytä onnistuvan kummaltakaan, mutta sana roikkuu jo raskaana kaikissa yhteisissä hetkissä, puheluissa, viesteissä, ajatuksissa.

Toiset hukuttavat murheensa viinaan, minä tanssiin. On muutenkin tanssillisen ryhtiliikkeen aika, kesälavojen huuma jäi kahteen tanssi-iltaan. Lauantaina päädyin Valasrantaan, siitäkin huolimatta, että kylki hiukan kipuili tikkaamisen jäljiltä. Alkuilta kului itkua pidätellessä, olimme juuri ennen tansseja käyneet kohtalokkaan keskustelun. Lemmenlauttaa ja Neljänsuoraa kuunnellessani muistelin taianomaisia juhannustansseja, jotka nyt näyttäisivät olevan taaksejäänyttä elämää. Tanssimisesta ei tahtonut tulla mitään.

Naistenhaun alkaessa päätin, että itkeä ehdin kotonakin, nyt haen jokaiselle tanssille jonkun, ihan sama kenet. Niin tein ja sain kokea yhden elämäni parhaista tanssi-illoista. Lähes kaikki haetuista hakivat myöhemmin uudella tanssille ja pääsin lopulta testailemaan vähän kaikkia tanssilajeja. Bugg ei ole vahva lajini, mutta siitä sain nyt erinomaisen hyviä kokemuksia. Paikalla oli myös yksi herrasmies, jonka kanssa olen kerran tanssinut fuskua vakiotalvipaikassani. Hän näyttää tanssivan lähestulkoon aina kädenalitansseja, joissa minä en ole pro, joten emme ole päätyneet liiemmältä yhdessä tanssimaan. Voihan se toki johtua muistakin tekijöistä kuin tanssitaidoista, kuten väärästä mekonväristä tai tanssitähtien epäsuotuisasta asennosta. Tällä kertaa hain hänet kuitenkin tangolle, sillä seurauksella, että hän haki minua jokaiselle loppuillan hitaalle fiilistelybiisille. Rakastan hitaita biisejä, joissa voi pysähtyä hetkeen ja nauttia musiikista, toisen läheisyydestä ja arjen kadottamisesta. En tiedä, johtuiko siitä, että olin niin sydän auki, hiukan rikki, vai oliko hetki vain muuten sopiva, mutta koko Valasranta hävisi ympäriltä. Tiedän tietysti, että niin parhaimmillaan käy, olen kokenut sen ennenkin, mutta harvoin näin vahvasti. Mitään eroottista hetkissä ei ollut, sanottakoon se selvennyksen vuoksi. Vain yhdessä jaettua puhdasta tanssinautintoa.

Kotimatkalla itkin silti hiukan. Samalla tiesin, että tanssi on tie läpi tulevan syksyn ja talven.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Mikään ei ole

Huomaan haaveileni pienestä asuntovaunusta, jossa eläisin paikkakuntaa ahkerasti vaihtaen, tutustumatta ja tuntematta, päivästä toiseen, vuodesta toiseen, kunnes vaunu tai minä olisin loppu. Tai erämökistä sankan kuusimetsän keskellä, seuranani vain lintujen laulu ja pikkupuron ehtymätön, mutta hiljainen solina. Haaveilen näitä aina silloin, kun olen väsynyt, enkä muista, koska olen ollut mitään muuta kuin väsynyt. Muistan lukion jälkeen odottaneeni eläkeikää, sen lupailemaa helpotusta hektisyyteen. Olin väsynyt jo silloin. Elämään, ihmisiin, itseeni. Mikään ei ole muuttunut, vaikka kaikki on toisin. Elämä on tasaista, turvallista ja kaikin tavoin hyvää, tavallista peruselämää vailla suurempia huolia ja murheita. Väsymys ei ole kuitenkaan hävinnyt mihinkään. Ehkä se ei häviä. Ehkä elämä on tätä, väsymyksen upottavassa suossa rämpimistä. Unen odottamista.

maanantai 7. elokuuta 2017

Kohti syksyä

Lapset palaavat huomenna koulutielle. Tavallaan minäkin, kun kerran tällä hetkellä työskentelen enimmäkseen kouluilla. Kesän tietysti puuhailin muuta, kun lomaakaan ei kerran ollut. Tai oli, kaksi viikkoa, jotka menivät niin nopeasti ettei niitä juuri ehtinyt huomata.

Pitkästä aikaa kesä on mennyt melko leppoisasti. Lapset ovat jo sen verran isoja, että kesän hoitojärjestelyt eivät enää aiheuta harmaita hiuksia, ainakaan likimainkaan niin paljon kuin edellisinä kesinä. Mikä on loistava juttu, koska hoitovaihtoehdot ovat vähentyneet myös roimasti. Pärjäämme jatkossa näinkin, ja siinähän nuo koko ajan kasvavat. Olemme enemmän omillamme kuin koskaan, mutta se ei enää pelota minua. Tosin nyt kun sanon näin, herään luultavasti ensi yönä kauhusta hikisenä ja varmana siitä, ettemme tule selviämään lasten aikuisuuteen asti.

Kesäromanssini taitaa jatkua syksyynkin. En pistä sitä pahakseni, mutta en liiemmin mieti, mihin tämä johtaa vai johtaako mihinkään. Viime kuukausien aikana tulevaisuudennäkymien vaihtoehtovalikkoon on hilautunut pikkuhiljaa kaikenlaista uutta, mutta olen antanut niiden toistaiseksi jäädä hautumaan. Vaikka kaikki tärkeät asiat ovat juuri niin kuin niiden kuuluukin olla, eivät olosuhteet ole tälle rakkaudelle silti otolliset. Mutta eihän tulevasta koskaan tiedä. Meistä kukaan. Ei lahjaa jätetä vastaanottamatta siksi, että se saattaa joskus särkyä.