tiistai 3. lokakuuta 2017

Kylähulluksi tanssien

Elämästäni on hävinnyt muutama viikko. En tiedä, kuinka siinä niin kävi. Olen tainnut hoitaa kaikenlaisia askereita samalla maanisuudella kuin olen tanssinutkin, joten aikaa ja tilaa ei ole jäänyt minkään havainnointiin. Nyt luultavasti saan flunssan tai pahan migreenikohtauksen, koska niillä tavoilla yleensä maksan ylenmääräisen touhuamisen. Maksan sen hinnan silti mieluusti, vaikka vielä mieluummin tietysti välttäisin kaikenlaisen sairastelun. Katsotaan nyt kuinka käy. Ehkä riittää, että lepään nyt hiukan.

En voi yksinkertaisesti olla kirjoittamatta tanssista. Se on tällä hetkellä elämäni punainen lanka. Vaikka arki onkin töitä ja lasten kanssa puuhailua, antoisaa ja tärkeää sekin, on tanssi juuri nyt se juttu, joka saa minut jaksamaan nekin hetket, joita en oikeasti jaksaisi. Viimeisen reilun vuoden tanssimatkani aikana on ollut monenlaisia vaiheita, mutta tänä syksynä on tapahtunut jonkinlainen käänne. Minulla alkaa olla sellaisiakin tanssituttuja, joihin pidän yhteyttä tanssien ulkopuolella. Tanssituttuja, joiden kanssa sovitaan, missä tansseissa nähdään seuraavaksi. Lisäksi olen päässyt tanssimaan niin huipputaitavan tanssijan kanssa, että se on saanut minut innostumaan tanssista taas ihan uudella tavalla. Vuodet eivät varmasti riitä siihen, että saavuttaisin tanssissa hänen tasonsa, mutta ei sillä ole niin väliä. On yksinkertaisesti ollut mieletön ilo päästä seuraamaan sitä musiikintulkintaa ja eläytymistä, jota hänen tanssinsa on. En tietysti lähimainkaan aina pysy hänen perässään, mutta hän ei tunnu olevan siitä erityisen pahoillaan. Toiset ovat, joillekin naisen osaamattomuus tuntuu olevan henkilökohtainen loukkaus.

Tämä tanssitaituri on hakenut minua tämän vuoden aikana aina silloin tällöin, yleensä humpalle tai jollekin muulle reippaalle rallille (älkää kysykö miksi, sitä minäkin olen ihmetellyt, siis sitä että hän ylipäänsä hakee, kun taitavampia on talo pullollaan). Tänä syksynä haut ovat lisääntyneet. En ole uskaltanut hakea takaisin, koska niin taitavia ei vaan voi hakea. Nyt kuitenkin uskaltauduin hakemaan hänet foksille, koska sen osaan unissanikin ja vaikka keskellä pahinta painajaista. Tietenkin osaan parhaiten juuri sen tanssin, joka monelle aktiivitanssijalle tuntuu olevan suorastaan kirosana. Mutta otin riskin. Onni oli minulle tällä kertaa suosiollinen, tai oikeastaan Kyösti, vetäistessään hitaimmat foksit, joita olen koskaan tanssinut. Siinä hitaudessa oli runsaasti tilaa pysähtyä, olla läsnä, kuulostella ja kuulla musiikki; kuulla sekin, kuinka toinen sen kuulee. Tanssin jälkeen hänen henkäistessään kiitoksensa tiesin heti hänen olevan yhtä yllättynyt kuin minäkin. Voin sanoa tanssiakkujeni olevan tällä hetkellä niin täynnä, että ne pursuilevat yli hallitsemattomasti kauppareissuilla ja koiralenkeillä. Välillä on pakko ottaa muutama tanssiaskel, ei vaan voi mitään. Epäilemättä saan pian kylähullun maineen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti