sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Bensaa liekkeihin

Väsymys väistyy pikkuhiljaa. Fyysinen väsymys ei vielä niinkään, mutta toivottomuus, jota puhkipalamiseeni aina hiukan sisältyy. Olen nukkunut paljon, levännyt luonnossa, viettänyt aikaa vain perheen kesken, vältellyt ihmisiä. Se on tehnyt hyvää.

Vein lapset merenrantaan. Kävimme minullekin uudessa paikassa Porin Reposaaressa, tanssiystävän avuliaasta vinkistä. Kaunis, kaunis paikka. Lapset muistuttivat, että olemmehan me merta yhdessä katselleet jo Gotlannissa. Hämmästyin. Kuinka olen voinut unohtaa! Ikimuistoinen reissu, silloinkin olin väsynyt, mutta lapset muistavat sen varmasti aina. Ja minäkin muistan oikeasti, mutta se kuuluu niihin muistoihin elämässäni, joista olen niin ihmeissäni, etteivät ne tunnu todellisilta. Meikäläiset kun eivät matkustele. Meillä oli lasten kanssa hieno päivä. Ei sellainen facebook-hieno, jossa kuona siivotaan kuvan ulkopuolelle, vaan oikeasti ihana päivä. Emme tehneet juuri mitään. Tutkimme metsää ja kallioita, söimme eväitä meren pärskiessä kengille ja istuskelimme auringonpaisteessa. 

Reissun jälkeen meikäläiset ovat soineet päässäni. Mahtaako olla niin, että vertaan itseäni vääriin meikäläisiin? Mahtaako olla niin, että olen tehnyt paosta vankilan itselleni, enkä vieläkään ole vapaa niistä suuntaviivoista, jotka minulle on kerran annettu? Huora, yhteiskunnan elätti. Kuinka naurettavilta ne nyt kuulostavat ja kuinka tosia ne ovat minulle aina olleet. Niiden sanojen kaiku päässäni olen rakentanut koko elämäni, pyrkinyt aina niistä pois ja luullut luisuvani niitä kohti heti, jos hiukankin hellitän.

Voisiko kuitenkin olla niin, että pakoon ei ole enää mitään syytä? Että voisin hengittää vapaasti? Nauttia siitä elämästä, jonka olen itselleni ja lapsilleni kovalla työllä rakentanut? Ne sanat ovat toisaalta olleet juuri se bensa, jonka olen tarvinnut saadakseni itseni liekkeihin. Jos en olisi jo lapsena ymmärtänyt, ettei kehenkään ympärilläni voi luottaa, en ehkä olisi koskaan löytänyt itsestäni sitä voimaa ja paloa, joka on vienyt minut läpi kaiken sen paskan, jonka alle olisin yhtä hyvin voinut hautautua. Toiset hautautuivat. Mutta minä tiesin, että jos turvaudun läheisiini, hukun heidän mukanaan. En halunnut sitä silloin, enkä halua sitä vieläkään. Jos se tekee minusta julman ja kovan, silloin minä olen julma ja kova.

Pitkään luulin, ettei elämä ole muuta kuin kärsimystä. Jossain vuosien varrella ymmärsin, että se voi olla muutakin. Iloa, naurua, läheisyyttä, keveyttä. Ehkä luulin päässeeni jo pidemmälle, mutta ei minulla toisaalta ole enää mihinkään kiire. Elämä on juuri nyt niin monella tavalla hyvää, että ehkä se antaa yhä enemmän tilaa näille oivalluksille, joiden avulla pikkuhiljaa irrottelen ympäriltäni niitä viimeisiä seittejä, joita menneisyys on ympärilleni kutonut. En minä siitä kokonaan vapaaksi pääse koskaan, enkä haluakaan. Menneessäkin on hyviä asioita, enkä olisi minä ilman kaikkia kokemuksiani. Ja minusta on aika kivaa olla minä. Juuri tänä päivänä, perheeni keskellä, minusta on kivaa olla minä.

1 kommentti: