torstai 3. toukokuuta 2018

Kaamoksen keskellä

Reilun kuukauden tanssitauko on ajanut minut kaamosväsymyksen syövereihin. Näin kevään alussa se tuntuu väärältä. Mutta talven selvisinkin paremmin kuin koskaan, paljolti varmasti tanssin aiheuttaman ylivireisyyden johdosta. En tiedä, enkö enää selviä elämästäni ilman tanssia vai onko niin, että pimeys ottaa veronsa, vaikka keskellä kevättä, jos ei sille sitä ennen mahdollisuutta anna. Olen ollut toivottoman väsynyt. Väsynyt itseeni, elämääni, ihmisiin. Tanssiinkin, sillä olisin toki voinut tanssia kotona vaikka joka päivä. Se on tuntunut turhalta. Sen sijaan olen syönyt suklaata. Onneksi en ehtinyt luopua isommista sukkahousuista.

Kävin merenrannassa. Reissu tuli eteeni pyytämättä ja yllättäen, mutta suhtauduin siihen aikuisen ihmisen tyyneydellä. Minulla ei ole minkäänlaista merisuhdetta, olen järvi-ihminen. Tai kaikkein eniten metsäihminen. Salossa asuessani yritin tutustua mereen, mutta ensimmäisellä tapaamisellamme kotilot olivat juuri kokeneet joukkokuoleman ja löyhkä leijaili kilometrin päähän merestä. Vilpittömästi uskoin sen olevan meren tuoksu, josta toiset niin kovin intoilevat. Joukkokuolema kun selvisi vasta käyntini jälkeen. En ole sen koommin kaivannut meren läheisyyteen. Uusi lähestyminen sujui toisenlaisissa merkeissä. Sadetta oli luvattu, mutta taivas antoi parastaan. Meri ei jäänyt yhtään huonommaksi. Häikäistyin niin, että luultavasti sieluuni jäi ikuinen kaipuu takaisin.

Meren voimalla sain siivottua. Kodin raivaaminen antaa toisinaan tunteen siitä, että elämä voittaa. Niin se teki nytkin, tosin vain hetkellisesti. Siivouksen jälkeen näytin lapsille merikuvia ja lupasin viedä heidätkin sinne heti seuraavana viikonloppuna. Ehkä lapsetkin häikäistyvät. Ja jos eivät, olen kuitenkin näyttänyt heille taas pienen palan maailmaa. He itse päättävät, mitkä palat tallettavat sydämiinsä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti