torstai 20. joulukuuta 2018

Hiljaisia hetkiä

Olen viettänyt hiljaiseloa. Liikaa on tapahtunut silti, mutta kirjoittajaksi minusta ei ole ollut. Viimeksi mainitsin väsymyksen väistyvän, mutta siinä olin pahasti väärässä. Uuvuin oikein kunnolla. Ylöspäin rämmitään pikkuhiljaa.
.
Ilon hetkiäkin on ollut. Myrskyinen syysreissu lasten kanssa Reposaaren leirintäalueella. Nukuin meren kohina korvissani paremmin kuin aikoihin. Tanssireissut ovat vähentyneet, mutta silti olen kokenut taivaita tavoittelevia kohtaamisia tanssilattialla. Reilun vuoden takaiset treffit eivät pahaenteisyydestään huolimatta ole vieläkään johtaneet tuhoon, päinvastoin. Hiljattain hänen kanssaan tanssiessaan ajattelin, että saatan hyvinkin olla hiukan rakastunut. Mutta toisaalta saatan joinakin tanssi-iltoina rakastua hiukan yhteen jos toiseenkin tanssiystävään, joten siitä ei kannata tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä. Lasten kanssa elelemme edelleen kolmisin ja niin on tarkoitus jatkuakin. Tämä kun ei ole sellainen suhde, jonka haluaisin kohtaavan arkeni. Vanha minä olisi ajatellut, että mitä järkeä siinä sitten on. Tämä nykyinen ajattelee toisin.

Luonto on kutsunut minua puoleensa koko kesän ja syksyn enemmän kuin tanssi. Niinpä olen antanut sille enemmän aikaa. Ehkä en siltikään riittävästi. Ehkä en ylipäänsä ole antanut riittävästi aikaa niille asioille, jotka antavat minulle voimia. Välillä arki sokaisee kuvittelemaan, ettei siinä oikein ole minulle tilaa. Kyllä siinä ehkä kuitenkin on. Joskus se aika vain täytyy oikein kaivamalla kaivaa. Pistäytyä työmatkalla katsomassa kaunista rantaa. Pysähtyä tanssireissulta palatessa ihailemaan kuutamoa. Karata työpaikalta kahvitunnin happihyppelylle. Jatkaa illalla lenkkiä hetken aikaa sen jälkeen, kun on päästänyt koiran sisälle. Talon hiljettyä miettiä asioita, joista tässä päivässä oli kiitollinen. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti