sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Mielen harhoja

Kävin koiran kanssa lenkillä sateessa. Kuuntelin lintuja, jotka lauloivat kevättä. Ajattelin, että on hiukan aikaista noille lauluille, mutta toisaalta koskaan ei ole liian aikaista keväällä. Sirkutus saattoi olla myös lumeen väsyneen mieleni harha.

Töissä puuhataan runokirjaa. Lupasin katsoa, löytyisikö vanhoista runoistani mitään aiheeseen sopivaa. Runoja kahlatessani muistin sen värisevän innon, jolla joskus kirjoitin. Sitä ei enää ole. Tai ehkä se on, mutta nyt tanssissa. Ehkä sisälleni mahtuu kerralla vain yksi intohimo. Runoja lukiessani kuvittelin tuntevani lähinnä häpeää, mutta sitä en juurikaan tuntenut. Enemmänkin hämmennystä. Muistan näemmä kovin vähän siitä, mitä olen kirjoittanut. Toisista kirjoituksista muistin heti tilanteet, joihin ne liittyivät, mutta en itse kirjoittamista. Löysin myös tekstejä, jotka olin täysin unohtanut. Kuten kirjoitelman aiheesta "Vuosi elämästäni". Se oli jonkin kirjoituskilpailun teema, mutta jätin sillä kertaa osallistumatta. Itse kirjoitelmä on näemmä tullut melko valmiiksi. Lukiessani itkin, koska niin moni tapahtumista oli totta. Toiveikas loppu oli kuitenkin täyttä valhetta.

Hailakan tanssitalven jälkeen ilo on jälleen palannut askeliini. Mahdutin viikkooni uuden tanssilajin, baletin. Ei ehkä ihan minun lajini, mutta silti olen valtavan innoissani. Jo nyt, muutaman tunnin jälkeen, huomaan baletin ilmeiset edut tanssissani. Tasapainon paranemisesta mainitsi viime tansseissa yksi tanssiparikin. Juuri nyt haluaisin tanssia yöt ja päivät läpeensä, aina hulluuteen asti, mutta arki rajaa harrastuksen järkevälle tasolle.

Tanssin vallatessa taas enemmän tilaa, olen ottanut hiukan etäisyyttä tanssiystävääni. Tarve hallita omia aikataulujani on kasvanut. En halua kenenkään, lapsia lukuunottamatta, rajoittavan sitä aikaa, jonka vietän rakkaimman harrastukseni parissa. Samalla ymmärrän itsekin, ettei hän koskaan ikinä milloinkaan eikä missään tilanteessa rajoittaisi tanssiani. Ei tietenkään, hänhän on itse tanssi. Kyse lienee jostain muusta. Se selvinnee aikanaan. Vaistomaisesti, kuten aina, hän antaa tilaa ennen kuin ehdin pyytää. Hän tietää minun palaavan, kun palaset päässäni ovat järjestäytyneet omille paikoilleen. Eikä hänen maailmansa kaadu, vaikka en palaisikaan. Tapaisimme silti silloin tällöin lämpiminä kesäoinä, tanssisimme hullutellen muutaman hetken ja hymyilisimme toisillemme muistaen. 




torstai 20. joulukuuta 2018

Hiljaisia hetkiä

Olen viettänyt hiljaiseloa. Liikaa on tapahtunut silti, mutta kirjoittajaksi minusta ei ole ollut. Viimeksi mainitsin väsymyksen väistyvän, mutta siinä olin pahasti väärässä. Uuvuin oikein kunnolla. Ylöspäin rämmitään pikkuhiljaa.
.
Ilon hetkiäkin on ollut. Myrskyinen syysreissu lasten kanssa Reposaaren leirintäalueella. Nukuin meren kohina korvissani paremmin kuin aikoihin. Tanssireissut ovat vähentyneet, mutta silti olen kokenut taivaita tavoittelevia kohtaamisia tanssilattialla. Reilun vuoden takaiset treffit eivät pahaenteisyydestään huolimatta ole vieläkään johtaneet tuhoon, päinvastoin. Hiljattain hänen kanssaan tanssiessaan ajattelin, että saatan hyvinkin olla hiukan rakastunut. Mutta toisaalta saatan joinakin tanssi-iltoina rakastua hiukan yhteen jos toiseenkin tanssiystävään, joten siitä ei kannata tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä. Lasten kanssa elelemme edelleen kolmisin ja niin on tarkoitus jatkuakin. Tämä kun ei ole sellainen suhde, jonka haluaisin kohtaavan arkeni. Vanha minä olisi ajatellut, että mitä järkeä siinä sitten on. Tämä nykyinen ajattelee toisin.

Luonto on kutsunut minua puoleensa koko kesän ja syksyn enemmän kuin tanssi. Niinpä olen antanut sille enemmän aikaa. Ehkä en siltikään riittävästi. Ehkä en ylipäänsä ole antanut riittävästi aikaa niille asioille, jotka antavat minulle voimia. Välillä arki sokaisee kuvittelemaan, ettei siinä oikein ole minulle tilaa. Kyllä siinä ehkä kuitenkin on. Joskus se aika vain täytyy oikein kaivamalla kaivaa. Pistäytyä työmatkalla katsomassa kaunista rantaa. Pysähtyä tanssireissulta palatessa ihailemaan kuutamoa. Karata työpaikalta kahvitunnin happihyppelylle. Jatkaa illalla lenkkiä hetken aikaa sen jälkeen, kun on päästänyt koiran sisälle. Talon hiljettyä miettiä asioita, joista tässä päivässä oli kiitollinen. 


sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Bensaa liekkeihin

Väsymys väistyy pikkuhiljaa. Fyysinen väsymys ei vielä niinkään, mutta toivottomuus, jota puhkipalamiseeni aina hiukan sisältyy. Olen nukkunut paljon, levännyt luonnossa, viettänyt aikaa vain perheen kesken, vältellyt ihmisiä. Se on tehnyt hyvää.

Vein lapset merenrantaan. Kävimme minullekin uudessa paikassa Porin Reposaaressa, tanssiystävän avuliaasta vinkistä. Kaunis, kaunis paikka. Lapset muistuttivat, että olemmehan me merta yhdessä katselleet jo Gotlannissa. Hämmästyin. Kuinka olen voinut unohtaa! Ikimuistoinen reissu, silloinkin olin väsynyt, mutta lapset muistavat sen varmasti aina. Ja minäkin muistan oikeasti, mutta se kuuluu niihin muistoihin elämässäni, joista olen niin ihmeissäni, etteivät ne tunnu todellisilta. Meikäläiset kun eivät matkustele. Meillä oli lasten kanssa hieno päivä. Ei sellainen facebook-hieno, jossa kuona siivotaan kuvan ulkopuolelle, vaan oikeasti ihana päivä. Emme tehneet juuri mitään. Tutkimme metsää ja kallioita, söimme eväitä meren pärskiessä kengille ja istuskelimme auringonpaisteessa. 

Reissun jälkeen meikäläiset ovat soineet päässäni. Mahtaako olla niin, että vertaan itseäni vääriin meikäläisiin? Mahtaako olla niin, että olen tehnyt paosta vankilan itselleni, enkä vieläkään ole vapaa niistä suuntaviivoista, jotka minulle on kerran annettu? Huora, yhteiskunnan elätti. Kuinka naurettavilta ne nyt kuulostavat ja kuinka tosia ne ovat minulle aina olleet. Niiden sanojen kaiku päässäni olen rakentanut koko elämäni, pyrkinyt aina niistä pois ja luullut luisuvani niitä kohti heti, jos hiukankin hellitän.

Voisiko kuitenkin olla niin, että pakoon ei ole enää mitään syytä? Että voisin hengittää vapaasti? Nauttia siitä elämästä, jonka olen itselleni ja lapsilleni kovalla työllä rakentanut? Ne sanat ovat toisaalta olleet juuri se bensa, jonka olen tarvinnut saadakseni itseni liekkeihin. Jos en olisi jo lapsena ymmärtänyt, ettei kehenkään ympärilläni voi luottaa, en ehkä olisi koskaan löytänyt itsestäni sitä voimaa ja paloa, joka on vienyt minut läpi kaiken sen paskan, jonka alle olisin yhtä hyvin voinut hautautua. Toiset hautautuivat. Mutta minä tiesin, että jos turvaudun läheisiini, hukun heidän mukanaan. En halunnut sitä silloin, enkä halua sitä vieläkään. Jos se tekee minusta julman ja kovan, silloin minä olen julma ja kova.

Pitkään luulin, ettei elämä ole muuta kuin kärsimystä. Jossain vuosien varrella ymmärsin, että se voi olla muutakin. Iloa, naurua, läheisyyttä, keveyttä. Ehkä luulin päässeeni jo pidemmälle, mutta ei minulla toisaalta ole enää mihinkään kiire. Elämä on juuri nyt niin monella tavalla hyvää, että ehkä se antaa yhä enemmän tilaa näille oivalluksille, joiden avulla pikkuhiljaa irrottelen ympäriltäni niitä viimeisiä seittejä, joita menneisyys on ympärilleni kutonut. En minä siitä kokonaan vapaaksi pääse koskaan, enkä haluakaan. Menneessäkin on hyviä asioita, enkä olisi minä ilman kaikkia kokemuksiani. Ja minusta on aika kivaa olla minä. Juuri tänä päivänä, perheeni keskellä, minusta on kivaa olla minä.

torstai 3. toukokuuta 2018

Kaamoksen keskellä

Reilun kuukauden tanssitauko on ajanut minut kaamosväsymyksen syövereihin. Näin kevään alussa se tuntuu väärältä. Mutta talven selvisinkin paremmin kuin koskaan, paljolti varmasti tanssin aiheuttaman ylivireisyyden johdosta. En tiedä, enkö enää selviä elämästäni ilman tanssia vai onko niin, että pimeys ottaa veronsa, vaikka keskellä kevättä, jos ei sille sitä ennen mahdollisuutta anna. Olen ollut toivottoman väsynyt. Väsynyt itseeni, elämääni, ihmisiin. Tanssiinkin, sillä olisin toki voinut tanssia kotona vaikka joka päivä. Se on tuntunut turhalta. Sen sijaan olen syönyt suklaata. Onneksi en ehtinyt luopua isommista sukkahousuista.

Kävin merenrannassa. Reissu tuli eteeni pyytämättä ja yllättäen, mutta suhtauduin siihen aikuisen ihmisen tyyneydellä. Minulla ei ole minkäänlaista merisuhdetta, olen järvi-ihminen. Tai kaikkein eniten metsäihminen. Salossa asuessani yritin tutustua mereen, mutta ensimmäisellä tapaamisellamme kotilot olivat juuri kokeneet joukkokuoleman ja löyhkä leijaili kilometrin päähän merestä. Vilpittömästi uskoin sen olevan meren tuoksu, josta toiset niin kovin intoilevat. Joukkokuolema kun selvisi vasta käyntini jälkeen. En ole sen koommin kaivannut meren läheisyyteen. Uusi lähestyminen sujui toisenlaisissa merkeissä. Sadetta oli luvattu, mutta taivas antoi parastaan. Meri ei jäänyt yhtään huonommaksi. Häikäistyin niin, että luultavasti sieluuni jäi ikuinen kaipuu takaisin.

Meren voimalla sain siivottua. Kodin raivaaminen antaa toisinaan tunteen siitä, että elämä voittaa. Niin se teki nytkin, tosin vain hetkellisesti. Siivouksen jälkeen näytin lapsille merikuvia ja lupasin viedä heidätkin sinne heti seuraavana viikonloppuna. Ehkä lapsetkin häikäistyvät. Ja jos eivät, olen kuitenkin näyttänyt heille taas pienen palan maailmaa. He itse päättävät, mitkä palat tallettavat sydämiinsä.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Päivityksiä

Tovin ajattelinkin vierähtäneen edellisestä käynnistäni, mutta että koko alkuvuosi. Hupsista. Elämässä on ollut hiukan liikaa kaikkea. Uusi työ, uusi esimies, uusi toimisto, uusi työtapa. Kotonakin on ollut muutosta, siirryin omasta makuuhuoneestani olohuoneeseen. Lapsilla on nyt omat huoneet, mikä on lopettanut sen vähäisenkin harvoin ilmenneen iltarallin. Lapseni eivät ole iltakukkujia, kaikille universumin hyville voimille kiitos siitä. Itseäni siirto ahdisti pitkään, vaikka en oikein ymmärtänyt miksi. Ehkä se oli vain sitä, että meni viikkoja ennen kuin totuin uuteen sänkyyni. Se tuntui pieneltä ja kovalta, eikä kunnollista asentoa löytynyt millään. Nyt olen jo tottunut, unet uudessa sängyssä ovat oikein kelvolliset.

Osallistuin alkuvuodesta sinkkutanssijoiden tapaamiseen. Erosin sittemmin koko ryhmästä. Tapaaminen oli ensinnäkin vaivaannuttava ja toisekseen tunsin itseni hiukan huijariksi. En ole ehkä kuitenkaan niin sinkku kuin sinkkuryhmä edellyttäisi. Ja vaikka olisinkin, en erakkoluonteena oikeasti sovellu tuollaisiin väkinäisen hilpeisiin tapaamisiin. Puistattaa vieläkin. Sitäpaitsi tilaisuudesta otetut valokuvat ovat aivan käsittämättömän hirveitä.

Tanssinut olen paljon. Jouduin ostamaan pienempiä sukkahousuja. On ollut kurjia tanssi-iltoja, jolloin olen ajellut kotiin itkua vääntäen ja ajatellut, ettei koskaan enää. Sitten on ollut huikeita iltoja, joiden jälkeen leijailen viikon, joskus kaksikin. Välillä kyllä mietin, ettei tällainen harrastus ihan tervettäkään ole. Tai harrastus on ehkä terve, mutta näin tunteenomainen suhtautuminen siihen tekee siitä väistämättä välillä myös kamalan. Mutta tanssisinko, ellei se herättäisi minussa niin paljon tunteita? En todellakaan tanssisi.

lauantai 30. joulukuuta 2017

Mielikuvitusystäviä

Joulu tuli ja meni. Jo tässä seuraava juhlapyhä on nurkissa vaanimassa, mutta uudenvuoden juhlinta on meillä aina ollut melko pienimuotoista. Olkoon nytkin.

Mielikuvitusystäväni olivat pyhinä hyvin aktiivisia. En tiedä, mahtoivatko he ajatella, että yksinäinen sinkku vetää automaattisesti ranteet auki jouluna, mutta ei minulla sellaisia ajatuksia ollut. Ihan minä nautin aamupaloista kynttilänvalossa joululauluja kuunnellen, iltasohvailusta koira sylissä. Jokunen huonompi hetki ja muutama kyynel, siinä se.

Mielikuvitusystäväni ovat tietysti oikeasti olemassa, tai ainakin oletan. Ei nykyisin mistään varmaksi tiedä. He ovat Sinkkutanssijoita, joista en ole tavannut ainuttakaan. Vuoden alussa aion kyllä aktivoitua ja osallistua osaltani ensimmäiseen ST-tapaamiseen. Hiukan se kauhistuttaakin, vaikka en ihan varmaksi tiedä, miksi. Onhan minulla enimmäkseen ollut oikein mukavia hetkiä niiden tanssijoiden kanssa, joihin olen lavoilla tutustunut. Ja heidänkin kanssaan viestittelin pitkin joulua. Verkostoitumisen pitäisi olla vain hyvä asia. Mutta kuten kokemus on opettanut, joskus siitä voi olla haittaakin.

Vuoden 2018 ensimmäiset pari viikkoa ovat hyvin täynnä tanssia. Aloitan myös uudessa työssä, joskin samassa työyhteisössä. Työ on nyt kovin tahmeaa, puhti on poissa. Ehkä se vielä löytyy jostain, joskus. Lomaa on ollut liian vähän, tiedän sen, mutta asuntolaina ja elätettävät eivät oikein innosta viettämään kovin paljon palkattomia. Jospa tulevina vuosina ei tarvitsisi vaihtaa työpaikkaa, niin voisi nauttia vähän pidemmistä lomistakin.

perjantai 22. joulukuuta 2017

Joulun alla

Syntini ovat anteeksiannetut. Vietin eilen riemastuttavia hetkiä entisen lempitanssittajani kanssa, siis sen, joka hylkäsi minut pienen epäonnisen sutinan vuoksi. Eilen hän kuitenkin haki sekä hitaille että nopeille, vieläpä kehaisi, että olen kehittynyt kovasti. Ilmeisesti tanssillinen välirikko voi siis ajan kanssa korjaantua. Syy siihen on ainakin tässä tapauksessa toinen nainen. Tanssillisista iloista minun kanssani voi taas näemmä nauttia, kun niitä muita iloja tarjoilee joku muu. 

Ilta oli muuten melko tasainen. Tangossa ylitin itseni moninkertaisesti, viejän ansiosta. Se tuntui erityisen hyvältä, koska olen valinnut tangon ensi kevään projektiksi. Tänä syksynä oli tarkoituksena saada kädenalitanssit haltuun ja siinä olen melko hyvin onnistunut. Vielä tähän vuoden loppuun varasin ihka ensimmäisen yksityistunnin teemalla bugg, koska en päässyt bugg-kursseille syksyllä niin paljon kuin olisin halunnut. Fuskua olen sen sijaan treenaillut monilla kursseilla ja sekin toki auttaa muissa kädenaliyritelmissä. Mutta tangosta haluaisin sen "oman" tanssini ja se on sitten seuraavana listalla. Yksityistunti sitä varten on jo varattu.

Ilahduin suuresti, kun huomasin uimahallin olevan auki aattona. Käyn siis joulusaunassa ja vähän uimassakin. Jos oikein innostun, saatan mennä salillekin, siellä saisi takuulla olla ihan itsekseen. Aattona useimmilla ihmisillä lienee muuta puuhaa. Mutta minä kun en syö kinkkua (siis tänä jouluna), voisin yrittää pienentää kankkua. Voi että oli huono.. Kesälavoja silmällä pitäen ei haittaisi, jos perse täyttäisi tanssilliset mitat hiukan kohtuullisemmin. Tässä "kotilavalla" sillä ei ole mitään merkitystä, mutta vieraammilla lavoilla muut avut nousevat arvoon arvaamattomaan, kun tanssitaito ei vielä ole riittävä. Tanssillinen olemus on yksi hakukriteereistä, näin olen ymmärtänyt, eikä leveä takamus monenkaan mielestä siihen kuulu. Riukua minusta ei saa enkä sellaiseksi halua, naisena saan ja haluan näyttää naiselta. Eihän salsastakaan mitään tule ilman salsapyllyä. Toki tämä on pelkästään minun henkilökohtainen näkemykseni, salsaa voi tanssia vaikka pyllytönkin, mutta tietynlainen rehevyys viehättää minua. Onneksi myös tanssimiesten seassa on niitä, joiden käsitys tanssillisesta olemuksesta on vähintään yhtä leveä kuin omani.

Näissä tunnelmissa tällä kertaa. En haluaisi lähteä kauppaan, mutta on lähdettävä. Haluan lohta, eikä se kotiin yksin ui.