sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Sylejä

Kierrokset ovat laskeneet. Olen nukkunut paljon. Huomaan jokatalvisen väsähdyksen tekevän tuloaan, mutta en pistä vastaan. Tiedän, että talvella elämä ei ole parhaimmillaan. Tiedän myös, että vuosi vuodelta talvet käyvät helpommiksi. On vain antauduttava pimeydelle, mutta etsittävä valonsäteitä.

Kävin treffeillä tanssituttuni kanssa. Päässäni soivat sanat laulusta Rakkauden jälkeen: Sä olit elänyt jo mua ennenkin, etkä tiennyt kuinka pelkäsin, sä että vertaisit mua muihin, mutta näin, mä syliin toisen sua työnsin sylistäin. Ehkä joku toinen biisi olisi ekoilla treffeillä parempi ennusmerkki. Olen juuttunut johonkin kummalliseen välitilaan, jossa en oikein erota tanssia todellisuudesta. En voinut välttyä ajattelemasta, etten koskaan riittäisi ihmiselle, joka hengittää tanssia. Voitte uskoa, ettei rakkauselämäni kukoista.

Tangotunti odottaa. Vaikka sitä ei joka paikassa sovi sanoa, en juuri nyt pistä pahakseni, että pääsen hetkeksi syliin.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Ystävät

Ahdistuin aluksi hiukan siitä, että reissu ystävien kanssa tuo mukanaan useamman viikon tanssitauon. Siinä kohtaa tajusin, että juuri sitä tarvitsen. Taukoa tanssista ja kaikista siihen liittyvistä kiemuroista. Pientä lepoa jaloille, mutta ennen kaikkea mielelle. Nukahdan ajatellen tanssia, herään siihen ja usein siinä välissä näen untakin. On korkea aika jättää se kaikki hetkeksi vähemmälle.

Nyt jo odotan viikonloppua innolla. Saunomista, herkuttelua, kuoharia, koirien kanssa lenkkeilyä. Pitkiä keskusteluja, jotka eivät pääty mihinkään lopputulokseen. Parasta ystävien kanssa vietetyssä ajassa on se, että tiedän heidän hyväksyvän minut juuri tällaisena kuin olen. He eivät hylkää, vaikka hölmöilisin kuinka, korkeintaan naurahtavat sarkastiseen sävyynsä ja toteavat, että tuo nyt on ihan sinua. Ja minä rakastan heitä siksi. Että saan olla tyhmä ja hölmö, tai fiksukin, ihan mitä tahansa. He ovat pysyneet rinnallani eroissa, uusien rakkauksien hehkuissa, uupumisissa, työahdistuksissa, lasten syntymissä. Kuten minäkin heidän rinnallaan. En tiedä, voiko olla rakkautta, kunnes kuolema meidät erottaa. Mutta ystävyyttä ainakin voi.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Flunssaoireita tanssiaskelilla

Sain sekä flunssan että migreenikohtauksen. Flunssa lannisti minut päiväksi, mutta vain siksi, että olin juuri aikonut treenata hulluna bugg-askelia ennen seuraavaa tanssikertaa. Olen silti hiukan treenannut, mutta rauhallisesti. Iltaisin teen rentoutumisharjoituksia vain siksi, että saisin flunssaoireet kuriin mahdollisimman pian. Voi olla, että kuvittelen, mutta ihan kuin se auttaisi.

Maanisuudessa on jotain ilmeisen viehättävää. Sain samana päivänä kaksi treffikutsua. Äkkiseltään voisi ajatella, että se on hyvä juttu, mutta ei se ole. Pidän molemmista miehistä erittäin paljon ja vähintäänkin rakastan tanssia heidän kanssaan, mutta he ovat kuin yö ja päivä. Enkä minä edes oikeasti tiedä, millaisia he ovat. Tunnen heidät vain tanssijoina ja sen lisäksi tiedän jokusen pienen yksityiskohdan heidän tanssilavojen ulkopuolisesta elämästään. Tilanne oli äärimmäisen kiusallinen, minulle, hehän eivät toisistaan tienneet. Tai no, tavallaan tietävät nyt, koska hoidin tilanteen häkellyksissäni äärimmäisen huonosti. Kävi juuri niin kuin aavistelinkin. Toinen on minulle niin suuttunut, ettei hae tanssimaankaan, eikä toisenkaan kanssa erityisen hyvin suju. Hän tosin tanssii kanssani vielä.

Tätä en kaivannut. Sosiaalinen elämäni on viime aikoina rikastunut suuresti tanssin ansiosta ja siitä olen hyvin, hyvin onnellinen. Muita kiemuroita en silti kaipaisi, näkeehän sen nyt tästäkin, kuinka hyvin ne minulta luonnistuvat. Jo toisen kerran päädyin itkemään tanssi-illan jälkeen, tosin eri syistä kuin viimeksi. On tämä rankka harrastus. Mutta niin äärettömän koukuttava.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Kylähulluksi tanssien

Elämästäni on hävinnyt muutama viikko. En tiedä, kuinka siinä niin kävi. Olen tainnut hoitaa kaikenlaisia askereita samalla maanisuudella kuin olen tanssinutkin, joten aikaa ja tilaa ei ole jäänyt minkään havainnointiin. Nyt luultavasti saan flunssan tai pahan migreenikohtauksen, koska niillä tavoilla yleensä maksan ylenmääräisen touhuamisen. Maksan sen hinnan silti mieluusti, vaikka vielä mieluummin tietysti välttäisin kaikenlaisen sairastelun. Katsotaan nyt kuinka käy. Ehkä riittää, että lepään nyt hiukan.

En voi yksinkertaisesti olla kirjoittamatta tanssista. Se on tällä hetkellä elämäni punainen lanka. Vaikka arki onkin töitä ja lasten kanssa puuhailua, antoisaa ja tärkeää sekin, on tanssi juuri nyt se juttu, joka saa minut jaksamaan nekin hetket, joita en oikeasti jaksaisi. Viimeisen reilun vuoden tanssimatkani aikana on ollut monenlaisia vaiheita, mutta tänä syksynä on tapahtunut jonkinlainen käänne. Minulla alkaa olla sellaisiakin tanssituttuja, joihin pidän yhteyttä tanssien ulkopuolella. Tanssituttuja, joiden kanssa sovitaan, missä tansseissa nähdään seuraavaksi. Lisäksi olen päässyt tanssimaan niin huipputaitavan tanssijan kanssa, että se on saanut minut innostumaan tanssista taas ihan uudella tavalla. Vuodet eivät varmasti riitä siihen, että saavuttaisin tanssissa hänen tasonsa, mutta ei sillä ole niin väliä. On yksinkertaisesti ollut mieletön ilo päästä seuraamaan sitä musiikintulkintaa ja eläytymistä, jota hänen tanssinsa on. En tietysti lähimainkaan aina pysy hänen perässään, mutta hän ei tunnu olevan siitä erityisen pahoillaan. Toiset ovat, joillekin naisen osaamattomuus tuntuu olevan henkilökohtainen loukkaus.

Tämä tanssitaituri on hakenut minua tämän vuoden aikana aina silloin tällöin, yleensä humpalle tai jollekin muulle reippaalle rallille (älkää kysykö miksi, sitä minäkin olen ihmetellyt, siis sitä että hän ylipäänsä hakee, kun taitavampia on talo pullollaan). Tänä syksynä haut ovat lisääntyneet. En ole uskaltanut hakea takaisin, koska niin taitavia ei vaan voi hakea. Nyt kuitenkin uskaltauduin hakemaan hänet foksille, koska sen osaan unissanikin ja vaikka keskellä pahinta painajaista. Tietenkin osaan parhaiten juuri sen tanssin, joka monelle aktiivitanssijalle tuntuu olevan suorastaan kirosana. Mutta otin riskin. Onni oli minulle tällä kertaa suosiollinen, tai oikeastaan Kyösti, vetäistessään hitaimmat foksit, joita olen koskaan tanssinut. Siinä hitaudessa oli runsaasti tilaa pysähtyä, olla läsnä, kuulostella ja kuulla musiikki; kuulla sekin, kuinka toinen sen kuulee. Tanssin jälkeen hänen henkäistessään kiitoksensa tiesin heti hänen olevan yhtä yllättynyt kuin minäkin. Voin sanoa tanssiakkujeni olevan tällä hetkellä niin täynnä, että ne pursuilevat yli hallitsemattomasti kauppareissuilla ja koiralenkeillä. Välillä on pakko ottaa muutama tanssiaskel, ei vaan voi mitään. Epäilemättä saan pian kylähullun maineen.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Pakkeja ja kuolleita



Kävin tässä taannoin hautausmaan kupeessa mustikassa. Nautin hiljaisuudesta. En juuri nyt oikein pidä ihmisistä. Kuolleet menettelevät.

Perjantaina oli oikein huono tanssi-ilta. Niitä on onneksi harvoin. Iltaan mahtui kuitenkin parit ylimaalliset hitaat valssit ja suhteellisen letkeät sambat (en oikeasti osaa sambaa), joten ei ilta ihan miinuksen puolelle mennyt. En myöskään saanut yksiäkään pakkeja, ja herra varjelkoon, en ole ennen edes tajunnut niiden olevan mahdollisia. Olen yksinkertaisuudessani kuvitellut, että vain miehet saavat pakkeja (koska niitä olen omin silmin nähnyt), mieleeni ei ole edes juolahtanut, että naisetkin voisivat saada pakit. Olen luullut tanssimiesten olevan niin perin juurin kohteliaita, ettei pakkeja jaella paitsi äärimmäisessä hädässä, eli naisen ollessa kolmen promillen humalassa. Jos silloinkaan. Mutta näin ei olekaan. Ihan asialliset, tanssitaitoiset naiset saavat kuulemma pakkeja. Kauhistuin. Millaisen kolauksen muutenkin hauras tanssi-itsetuntoni saisikaan pakeista? En uskalla edes ajatella.

Tarkennuksena sanottakoon, että huonolla tanssi-illalla tarkoitan sitä, ettei tanssimaan oikein päässyt. Edes naistentunnin haut eivät tuottaneet vastahakuja. Se, millaisten hakijoiden kanssa pääsen tanssimaan, ei vielä tee illasta hyvää tai huonoa. Olen vielä sillä asteella omissa taidoissani, että mikä tahansa tanssi on ilo (tämä kuulemma saattaa muuttua tanssitaidon kasvaessa, toivottavasti kuitenkaan ei). Poislukien tietysti tanssiyritelmät umpihumalaisten kanssa. Niihin onneksi törmää äärettömän harvoin. Vahva humalatila olisi tietysti myös kelpo syy kieltäytyä hausta, mutta tyrkkyrivissä olen aina sen verran jännittynyt, etten huomaa hakijan heikkoa kuntoa ennen kuin se on liian myöhäistä. Tyrkkyrivi on muuten kamala sana, mutta kuvaa hyvin sitä ihan yhtä kamalaa olotilaa, jossa siinä seisoessaan on. En pidä siitä. Seisoskelen yleensä jossain laitamilla, mikä ei tietysti edistä tanssiinpääsyä. Mutta useimpina iltoina olen sieltäkin päässyt tanssimaan niin hyvin, etten yhtään kitise. Tanssitaivaan tähdet eivät voi ihan joka ilta olla juuri minulle suosiollisessa asennossa.

Alan jo kyllästyttää itseänikin tanssijorinoillani. Ensi kerralla jotain muuta. Ehkä.

torstai 31. elokuuta 2017

Suunnitelmia

Kuulun siihen osaan naisväestöä, joka kehittyi (ainakin ulkoisesti) naiseksi hyvin varhain. Tyttäreni näyttää siinä suhteessa tulevan äitiinsä. Vastaisen varalle kävin hänen kanssaan kuukautiskeskustelua, jonka ajattelin etukäteen olevan hiukan kiusallinen. Sitä se ei ollut vähimmässäkään määrin. Johtuu varmasti ainakin osaltaan siitä, että lapsillani on ollut tapana kokoustaa vessassa juuri silloin, kun minä siellä asioin, joten mikään siellä tapahtuva ei varsinaisesti tule heille yllätyksenä. Tytär tiesi jotakuinkin kaiken kertomani jo ennestään, mutta jokusen tarkentavan (ja toivottavasti huojentavan) tiedonmurusen onnistuin saamaan mukaan. Näyttää siltä, ettei asia tule olemaan hänelle ongelma samalla tavoin kuin aikanaan minulle. Ehkä se ei olisi ollut ongelma minullekaan, jos joku olisi kertonut, mitä se tarkoittaa ja mitä toimenpiteitä se aiheuttaa. Ymmärrän toki nyt jälkikäteen, ettei isä kokenut siihen puuhaan kykenevänsä. Mutta siitäkin selvittiin, niin kuin monesta muustakin naiseksi kasvamisen kiemurasta, mutta omalle tyttärelle toivon vähempiä kiemuroita. Ja siihenhän pystyn vaikuttamaan itse hyvin, hyvin paljon. Toki hänelle omat kiemuransa silti muodostuu ja niin kuuluukin tapahtua, mutta jonkinlaisena turvatyynynä pystyn toivottavasti toimimaan.

Suunnittelen mökkireissua ystäväporukan kanssa. Kaipaan todellakin jonkinlaista irtiottoa, lepohetkeä ja siksipä olen heittäytynyt mökkitarjonnan läpikäymiseen täysin rinnoin. Kyse on viikonlopusta, ei siis mistään varsinaisesta lomasta, mutta pari vuorokautta hyvien ystävien kanssa saunoen, kuoharia siemaillen ja maailmaa parantaen tuntuu mielettömältä luksukselta. Samalla olen tiirannut mökkejä sillä silmällä, että taidan varata jonkun jouluksikin. Edessä on yksinäinen joulu, koska lasten on määrä olla isällään ja tiedän jo entuudestaan, että joulu yksin kotona ei ole erityisen mieltäylentävä tapahtuma. Kesäromanssini vielä ollessa voimissaan sovimme, että lähdemme yhdessä lomalle jouluna, mutta näillä näkymin se ei tule toteutumaan. Hautasin jo kertaalleen koko ajatuksen, yksinäinen joulureissu ei sekään tuntunut aluksi lainkaan houkuttelevalta.  Mutta nyt mökkejä selaillessani olen kuitenkin alkanut kallistua sille kannalle, että pari-kolme päivää jossain jumalan selän takana voisi olla oikeinkin hyvä ajatus. Saanhan minä sentään mukaani pikkukoiran, joka rakastaa minua silloinkin, kun en sitä erityisesti ansaitse.

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Lisävuosia

Tanssillinen ryhtiliikkeeni on tuottanut myös muita kuin varsinaisia tanssillisia tuloksia. Liityin Facebookissa tanssiporukkaan, josta on jo nyt, hyvin lyhyen tuttavuuden jälkeen, ollut iloa. Bongasin yhden kurssin hyvin lähellä, enkä sitä olisi varmasti mistään muualta sattumalta löytänyt. Ryhmässä näyttää myös olevan jokunen ihminen, jonka tanssiharrastuksen parista jo tunnistan. En pistä pahakseni, jos opin tuntemaan tanssi-ihmisiä paremminkin sitä kautta. Ehkä lavallakin on sitten helpompi tutustua. Olen alkanut myös lenkkeillä enemmän, sillä ajatuksella, että parempi kunto tuo myös ketteryyttä tanssilattialle. Eri asia sitten, kuinka kauan intoa riittää, toivottavasti mahdollisimman pitkälle. Toistaiseksi olen jaksanut, vaikka viimeaikaisen väsymyksen kourissa saattaisi olla viisainta käyttää sekin aika nukkumiseen. Mutta kun tuntuu siltä, ettei mikään määrä unta varsinaisesti kuitenkaan virkistä, teen mieluummin jotain muuta kuin nukun kaiken aikaa. Nukun siltikin paljon.

Kesäromanssini suhteen ei ole tapahtunut mainittavaa edistystä. Paitsi, että päätin suhteen kertaalleen yksipuolisella ilmoituksella, koska kyllästyin jahkaamiseen. En ole oikein hyvä elämään välitiloissa. Lupauduin kuitenkin vielä käymään asioita läpi, mikäli tarjoutuu tilaisuus tavata kasvokkain, puhelimessa en vaihda enää sanaakaan. Jatkuvasti pieleen menevää kommunikointia lienee turha jatkaa, jos parempiakin tapoja on käytössä. Jää nähtäväksi, tuleeko tapaamista järjestymään. Nyt kuulostaa siltä, että miekkonen on vankilassa tai naimisissa, mutta ei hän ole. Hän on hyvinkin vapaa, eikä asu edes kovin kaukana. Tapaamisten järjestyminen on vain muuten ollut välillä hiukan hankalaa.

En ole koskaan ollut kumppanina parhaasta päästä. Nyt mietin, mahdanko olla nykyisin kaiken kaikkiaan hankala, koska oman pään terapoinnin seurauksena en pysty enää elämään niin, että ongelmat vain lakaistaan maton alle. Ennen se on onnistunut helposti, olen saanut pienenkin kuramaton alle metrikaupalla kaikenlaista roskaa enkä ole kajonnut siihen sen koommin. Toki suhteeni ovat melkoisen lyhyiksi jääneetkin. Monta kertaa olen ajatellut, ettei parisuhde ehkä ole minun juttuni, mutta sitten kuitenkin tulen kaikenlaisiin suhteisiin hakeutuneeksi. Jollain lailla kai sellaista kuitenkin kaipaan, vaikka en siinä olotilassa lopulta osaa oikein olla. Toisaalta ajattelen, että kun nyt viimein olen oppinut käsittelemään asioita, niitä kipeitä ja vaikeitakin, olemaan toisen edessä heikko ja avoin, eikö juuri nyt olisi parhaat mahdollisuudet läheiseen ja aitoon ihmissuhteeseen? Eikä se sittenkään tunnu onnistuvan. Ehkä hetki on vieläkin väärä, tai kumppani ei ole riittävän oikea tai itse en ole sittenkään valmis. Kolme (tai kymmenen) lisävuotta terapiassa ei olisi ehkä hassumpi ajatus.