sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Bensaa liekkeihin

Väsymys väistyy pikkuhiljaa. Fyysinen väsymys ei vielä niinkään, mutta toivottomuus, jota puhkipalamiseeni aina hiukan sisältyy. Olen nukkunut paljon, levännyt luonnossa, viettänyt aikaa vain perheen kesken, vältellyt ihmisiä. Se on tehnyt hyvää.

Vein lapset merenrantaan. Kävimme minullekin uudessa paikassa Porin Reposaaressa, tanssiystävän avuliaasta vinkistä. Kaunis, kaunis paikka. Lapset muistuttivat, että olemmehan me merta yhdessä katselleet jo Gotlannissa. Hämmästyin. Kuinka olen voinut unohtaa! Ikimuistoinen reissu, silloinkin olin väsynyt, mutta lapset muistavat sen varmasti aina. Ja minäkin muistan oikeasti, mutta se kuuluu niihin muistoihin elämässäni, joista olen niin ihmeissäni, etteivät ne tunnu todellisilta. Meikäläiset kun eivät matkustele. Meillä oli lasten kanssa hieno päivä. Ei sellainen facebook-hieno, jossa kuona siivotaan kuvan ulkopuolelle, vaan oikeasti ihana päivä. Emme tehneet juuri mitään. Tutkimme metsää ja kallioita, söimme eväitä meren pärskiessä kengille ja istuskelimme auringonpaisteessa. 

Reissun jälkeen meikäläiset ovat soineet päässäni. Mahtaako olla niin, että vertaan itseäni vääriin meikäläisiin? Mahtaako olla niin, että olen tehnyt paosta vankilan itselleni, enkä vieläkään ole vapaa niistä suuntaviivoista, jotka minulle on kerran annettu? Huora, yhteiskunnan elätti. Kuinka naurettavilta ne nyt kuulostavat ja kuinka tosia ne ovat minulle aina olleet. Niiden sanojen kaiku päässäni olen rakentanut koko elämäni, pyrkinyt aina niistä pois ja luullut luisuvani niitä kohti heti, jos hiukankin hellitän.

Voisiko kuitenkin olla niin, että pakoon ei ole enää mitään syytä? Että voisin hengittää vapaasti? Nauttia siitä elämästä, jonka olen itselleni ja lapsilleni kovalla työllä rakentanut? Ne sanat ovat toisaalta olleet juuri se bensa, jonka olen tarvinnut saadakseni itseni liekkeihin. Jos en olisi jo lapsena ymmärtänyt, ettei kehenkään ympärilläni voi luottaa, en ehkä olisi koskaan löytänyt itsestäni sitä voimaa ja paloa, joka on vienyt minut läpi kaiken sen paskan, jonka alle olisin yhtä hyvin voinut hautautua. Toiset hautautuivat. Mutta minä tiesin, että jos turvaudun läheisiini, hukun heidän mukanaan. En halunnut sitä silloin, enkä halua sitä vieläkään. Jos se tekee minusta julman ja kovan, silloin minä olen julma ja kova.

Pitkään luulin, ettei elämä ole muuta kuin kärsimystä. Jossain vuosien varrella ymmärsin, että se voi olla muutakin. Iloa, naurua, läheisyyttä, keveyttä. Ehkä luulin päässeeni jo pidemmälle, mutta ei minulla toisaalta ole enää mihinkään kiire. Elämä on juuri nyt niin monella tavalla hyvää, että ehkä se antaa yhä enemmän tilaa näille oivalluksille, joiden avulla pikkuhiljaa irrottelen ympäriltäni niitä viimeisiä seittejä, joita menneisyys on ympärilleni kutonut. En minä siitä kokonaan vapaaksi pääse koskaan, enkä haluakaan. Menneessäkin on hyviä asioita, enkä olisi minä ilman kaikkia kokemuksiani. Ja minusta on aika kivaa olla minä. Juuri tänä päivänä, perheeni keskellä, minusta on kivaa olla minä.

torstai 3. toukokuuta 2018

Kaamoksen keskellä

Reilun kuukauden tanssitauko on ajanut minut kaamosväsymyksen syövereihin. Näin kevään alussa se tuntuu väärältä. Mutta talven selvisinkin paremmin kuin koskaan, paljolti varmasti tanssin aiheuttaman ylivireisyyden johdosta. En tiedä, enkö enää selviä elämästäni ilman tanssia vai onko niin, että pimeys ottaa veronsa, vaikka keskellä kevättä, jos ei sille sitä ennen mahdollisuutta anna. Olen ollut toivottoman väsynyt. Väsynyt itseeni, elämääni, ihmisiin. Tanssiinkin, sillä olisin toki voinut tanssia kotona vaikka joka päivä. Se on tuntunut turhalta. Sen sijaan olen syönyt suklaata. Onneksi en ehtinyt luopua isommista sukkahousuista.

Kävin merenrannassa. Reissu tuli eteeni pyytämättä ja yllättäen, mutta suhtauduin siihen aikuisen ihmisen tyyneydellä. Minulla ei ole minkäänlaista merisuhdetta, olen järvi-ihminen. Tai kaikkein eniten metsäihminen. Salossa asuessani yritin tutustua mereen, mutta ensimmäisellä tapaamisellamme kotilot olivat juuri kokeneet joukkokuoleman ja löyhkä leijaili kilometrin päähän merestä. Vilpittömästi uskoin sen olevan meren tuoksu, josta toiset niin kovin intoilevat. Joukkokuolema kun selvisi vasta käyntini jälkeen. En ole sen koommin kaivannut meren läheisyyteen. Uusi lähestyminen sujui toisenlaisissa merkeissä. Sadetta oli luvattu, mutta taivas antoi parastaan. Meri ei jäänyt yhtään huonommaksi. Häikäistyin niin, että luultavasti sieluuni jäi ikuinen kaipuu takaisin.

Meren voimalla sain siivottua. Kodin raivaaminen antaa toisinaan tunteen siitä, että elämä voittaa. Niin se teki nytkin, tosin vain hetkellisesti. Siivouksen jälkeen näytin lapsille merikuvia ja lupasin viedä heidätkin sinne heti seuraavana viikonloppuna. Ehkä lapsetkin häikäistyvät. Ja jos eivät, olen kuitenkin näyttänyt heille taas pienen palan maailmaa. He itse päättävät, mitkä palat tallettavat sydämiinsä.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Päivityksiä

Tovin ajattelinkin vierähtäneen edellisestä käynnistäni, mutta että koko alkuvuosi. Hupsista. Elämässä on ollut hiukan liikaa kaikkea. Uusi työ, uusi esimies, uusi toimisto, uusi työtapa. Kotonakin on ollut muutosta, siirryin omasta makuuhuoneestani olohuoneeseen. Lapsilla on nyt omat huoneet, mikä on lopettanut sen vähäisenkin harvoin ilmenneen iltarallin. Lapseni eivät ole iltakukkujia, kaikille universumin hyville voimille kiitos siitä. Itseäni siirto ahdisti pitkään, vaikka en oikein ymmärtänyt miksi. Ehkä se oli vain sitä, että meni viikkoja ennen kuin totuin uuteen sänkyyni. Se tuntui pieneltä ja kovalta, eikä kunnollista asentoa löytynyt millään. Nyt olen jo tottunut, unet uudessa sängyssä ovat oikein kelvolliset.

Osallistuin alkuvuodesta sinkkutanssijoiden tapaamiseen. Erosin sittemmin koko ryhmästä. Tapaaminen oli ensinnäkin vaivaannuttava ja toisekseen tunsin itseni hiukan huijariksi. En ole ehkä kuitenkaan niin sinkku kuin sinkkuryhmä edellyttäisi. Ja vaikka olisinkin, en erakkoluonteena oikeasti sovellu tuollaisiin väkinäisen hilpeisiin tapaamisiin. Puistattaa vieläkin. Sitäpaitsi tilaisuudesta otetut valokuvat ovat aivan käsittämättömän hirveitä.

Tanssinut olen paljon. Jouduin ostamaan pienempiä sukkahousuja. On ollut kurjia tanssi-iltoja, jolloin olen ajellut kotiin itkua vääntäen ja ajatellut, ettei koskaan enää. Sitten on ollut huikeita iltoja, joiden jälkeen leijailen viikon, joskus kaksikin. Välillä kyllä mietin, ettei tällainen harrastus ihan tervettäkään ole. Tai harrastus on ehkä terve, mutta näin tunteenomainen suhtautuminen siihen tekee siitä väistämättä välillä myös kamalan. Mutta tanssisinko, ellei se herättäisi minussa niin paljon tunteita? En todellakaan tanssisi.

lauantai 30. joulukuuta 2017

Mielikuvitusystäviä

Joulu tuli ja meni. Jo tässä seuraava juhlapyhä on nurkissa vaanimassa, mutta uudenvuoden juhlinta on meillä aina ollut melko pienimuotoista. Olkoon nytkin.

Mielikuvitusystäväni olivat pyhinä hyvin aktiivisia. En tiedä, mahtoivatko he ajatella, että yksinäinen sinkku vetää automaattisesti ranteet auki jouluna, mutta ei minulla sellaisia ajatuksia ollut. Ihan minä nautin aamupaloista kynttilänvalossa joululauluja kuunnellen, iltasohvailusta koira sylissä. Jokunen huonompi hetki ja muutama kyynel, siinä se.

Mielikuvitusystäväni ovat tietysti oikeasti olemassa, tai ainakin oletan. Ei nykyisin mistään varmaksi tiedä. He ovat Sinkkutanssijoita, joista en ole tavannut ainuttakaan. Vuoden alussa aion kyllä aktivoitua ja osallistua osaltani ensimmäiseen ST-tapaamiseen. Hiukan se kauhistuttaakin, vaikka en ihan varmaksi tiedä, miksi. Onhan minulla enimmäkseen ollut oikein mukavia hetkiä niiden tanssijoiden kanssa, joihin olen lavoilla tutustunut. Ja heidänkin kanssaan viestittelin pitkin joulua. Verkostoitumisen pitäisi olla vain hyvä asia. Mutta kuten kokemus on opettanut, joskus siitä voi olla haittaakin.

Vuoden 2018 ensimmäiset pari viikkoa ovat hyvin täynnä tanssia. Aloitan myös uudessa työssä, joskin samassa työyhteisössä. Työ on nyt kovin tahmeaa, puhti on poissa. Ehkä se vielä löytyy jostain, joskus. Lomaa on ollut liian vähän, tiedän sen, mutta asuntolaina ja elätettävät eivät oikein innosta viettämään kovin paljon palkattomia. Jospa tulevina vuosina ei tarvitsisi vaihtaa työpaikkaa, niin voisi nauttia vähän pidemmistä lomistakin.

perjantai 22. joulukuuta 2017

Joulun alla

Syntini ovat anteeksiannetut. Vietin eilen riemastuttavia hetkiä entisen lempitanssittajani kanssa, siis sen, joka hylkäsi minut pienen epäonnisen sutinan vuoksi. Eilen hän kuitenkin haki sekä hitaille että nopeille, vieläpä kehaisi, että olen kehittynyt kovasti. Ilmeisesti tanssillinen välirikko voi siis ajan kanssa korjaantua. Syy siihen on ainakin tässä tapauksessa toinen nainen. Tanssillisista iloista minun kanssani voi taas näemmä nauttia, kun niitä muita iloja tarjoilee joku muu. 

Ilta oli muuten melko tasainen. Tangossa ylitin itseni moninkertaisesti, viejän ansiosta. Se tuntui erityisen hyvältä, koska olen valinnut tangon ensi kevään projektiksi. Tänä syksynä oli tarkoituksena saada kädenalitanssit haltuun ja siinä olen melko hyvin onnistunut. Vielä tähän vuoden loppuun varasin ihka ensimmäisen yksityistunnin teemalla bugg, koska en päässyt bugg-kursseille syksyllä niin paljon kuin olisin halunnut. Fuskua olen sen sijaan treenaillut monilla kursseilla ja sekin toki auttaa muissa kädenaliyritelmissä. Mutta tangosta haluaisin sen "oman" tanssini ja se on sitten seuraavana listalla. Yksityistunti sitä varten on jo varattu.

Ilahduin suuresti, kun huomasin uimahallin olevan auki aattona. Käyn siis joulusaunassa ja vähän uimassakin. Jos oikein innostun, saatan mennä salillekin, siellä saisi takuulla olla ihan itsekseen. Aattona useimmilla ihmisillä lienee muuta puuhaa. Mutta minä kun en syö kinkkua (siis tänä jouluna), voisin yrittää pienentää kankkua. Voi että oli huono.. Kesälavoja silmällä pitäen ei haittaisi, jos perse täyttäisi tanssilliset mitat hiukan kohtuullisemmin. Tässä "kotilavalla" sillä ei ole mitään merkitystä, mutta vieraammilla lavoilla muut avut nousevat arvoon arvaamattomaan, kun tanssitaito ei vielä ole riittävä. Tanssillinen olemus on yksi hakukriteereistä, näin olen ymmärtänyt, eikä leveä takamus monenkaan mielestä siihen kuulu. Riukua minusta ei saa enkä sellaiseksi halua, naisena saan ja haluan näyttää naiselta. Eihän salsastakaan mitään tule ilman salsapyllyä. Toki tämä on pelkästään minun henkilökohtainen näkemykseni, salsaa voi tanssia vaikka pyllytönkin, mutta tietynlainen rehevyys viehättää minua. Onneksi myös tanssimiesten seassa on niitä, joiden käsitys tanssillisesta olemuksesta on vähintään yhtä leveä kuin omani.

Näissä tunnelmissa tällä kertaa. En haluaisi lähteä kauppaan, mutta on lähdettävä. Haluan lohta, eikä se kotiin yksin ui.

torstai 21. joulukuuta 2017

Sinkkujoulu

Vietän sinkkujoulun. En tiedä, miksi kutsun sitä sellaiseksi, sinkkuus ei mielestäni ole millään lailla tarpeellinen määre tässä kohtaa. Tai missään kohtaa. Lapset juhlivat joulua toivottavasti sopuisassa perhepiirissä sillä aikaa kun minä märisen sohvalla. No niin, välttämätön itsesääliannos lienee jo siinä. En aio märistä sohvalla. Epäilemättä itken vähän, mutta itku ei ole vielä koskaan ollut ihmiselle vaarallista. Lopun aikaa olen luultavasti kohtuullisen tyytyväinen siitä, että maailma ympärillä on pysähtynyt, joten minunkin on pakko.

Kaipaan hiukan syksyistä maanisuutta. Nyt minua vain väsyttää. Elimistöni yrittänee kaikella sairastamisella vihjaista, että lepo olisi enemmän kuin tarpeen. Olen edelleen touhunnut melkoisella tahdilla, mutta ilman maanista energiaa.

Kulmakarvani eivät kasva toivotusti. Kasvua odotellessa päätin uudistaa meikkityylini ja ostin kasan kaikenlaisia välineitä tätä varten. En ole varma kaikkien oikeasta käyttötarkoituksesta. En ole varma siitäkään, auttaako välineistö hintansa veroisesti. Epäilen suuresti. Kävi kuitenkin niin, että täydennysostosjuhlani jälkeisenä aamuna heräsin silmä tulehtuneena. Nyt on tulehtunut toinenkin. Meikit odottavat siis avaamattomina vähemmän rähmäistä aikaa.

On varmaan pakko kuitenkin mainita, että voisin viettää jouluni ihmisseurassa, mutta en aio. Jos en  vietä joulua lasten kanssa, en vietä sitä ollenkaan. Joulupäivänä olen lupautunut rääppiäisiin, hiukan pitkin hampain, mutta olen autoni kanssa välttämätön muille rääppijöille. Tapaninpäivänä tanssin, näin luulen.

tiistai 28. marraskuuta 2017

Eipä ihmeitä

Hammas on vaivannut kuukausitolkulla. Hyvin paljon mahdollista, että lähemmäs vuodenkin olen pureskellut hampaistoni oikealla puolella, koska vasemman puolen käyttäminen on aiheuttanut kivuliaita tuntemuksia. Viimeiset viikot (tai ehkä pari kuukautta) hammasta on särkenyt silloin tällöin syömisenkin ulkopuolella, mutta ei kuitenkaan niin kovasti, että olisin asialle tehnyt jotain. Välillä olen jo melkein toimertunut, mutta sitten on tullut koiran hammasvaivaa, lapsen lääkärikäyntiä, renkaiden vaihtoa tai jotain muuta kiireellisempää. Eilen nassutin nopeasti kyhäämäni kehnohkon pastan, jonka viimeiset rippeet nielaistuani neljäsosa yhdestä vasemmasta takahampaasta tippui suustani. Problem solved. Hammas ei ole enää lainkaan kipeä. Soitin kuitenkin viimein hammaslääkäriin, koska arvelin, ettei hampaiden tippuminen ihan loistava juttukaan ole.

Hikoilin viikonloppuna kaksikin iltaa ihmisten parissa ja vieläpä useamman tunnin sunnuntaina fusku-kurssilla. Että minä nautin. Pelkästään tanssia, ei pienintäkään säpinää eikä minkäänlaista ihmissuhdehäröilyä. Ihan loistavaa. Tätä lisää. Taipaleeni alussa ihmettelin, miksi sinkutkin tuntuvat käyvän tansseissa vain tanssimassa. En ihmettele enää. Treffailemalla tanssituttuja voi menettää ihania tanssittajia. Sitä riskiä ei kannata ottaa, vaikka olisi millainen saalis tarjolla.