lauantai 30. joulukuuta 2017

Mielikuvitusystäviä

Joulu tuli ja meni. Jo tässä seuraava juhlapyhä on nurkissa vaanimassa, mutta uudenvuoden juhlinta on meillä aina ollut melko pienimuotoista. Olkoon nytkin.

Mielikuvitusystäväni olivat pyhinä hyvin aktiivisia. En tiedä, mahtoivatko he ajatella, että yksinäinen sinkku vetää automaattisesti ranteet auki jouluna, mutta ei minulla sellaisia ajatuksia ollut. Ihan minä nautin aamupaloista kynttilänvalossa joululauluja kuunnellen, iltasohvailusta koira sylissä. Jokunen huonompi hetki ja muutama kyynel, siinä se.

Mielikuvitusystäväni ovat tietysti oikeasti olemassa, tai ainakin oletan. Ei nykyisin mistään varmaksi tiedä. He ovat Sinkkutanssijoita, joista en ole tavannut ainuttakaan. Vuoden alussa aion kyllä aktivoitua ja osallistua osaltani ensimmäiseen ST-tapaamiseen. Hiukan se kauhistuttaakin, vaikka en ihan varmaksi tiedä, miksi. Onhan minulla enimmäkseen ollut oikein mukavia hetkiä niiden tanssijoiden kanssa, joihin olen lavoilla tutustunut. Ja heidänkin kanssaan viestittelin pitkin joulua. Verkostoitumisen pitäisi olla vain hyvä asia. Mutta kuten kokemus on opettanut, joskus siitä voi olla haittaakin.

Vuoden 2018 ensimmäiset pari viikkoa ovat hyvin täynnä tanssia. Aloitan myös uudessa työssä, joskin samassa työyhteisössä. Työ on nyt kovin tahmeaa, puhti on poissa. Ehkä se vielä löytyy jostain, joskus. Lomaa on ollut liian vähän, tiedän sen, mutta asuntolaina ja elätettävät eivät oikein innosta viettämään kovin paljon palkattomia. Jospa tulevina vuosina ei tarvitsisi vaihtaa työpaikkaa, niin voisi nauttia vähän pidemmistä lomistakin.

perjantai 22. joulukuuta 2017

Joulun alla

Syntini ovat anteeksiannetut. Vietin eilen riemastuttavia hetkiä entisen lempitanssittajani kanssa, siis sen, joka hylkäsi minut pienen epäonnisen sutinan vuoksi. Eilen hän kuitenkin haki sekä hitaille että nopeille, vieläpä kehaisi, että olen kehittynyt kovasti. Ilmeisesti tanssillinen välirikko voi siis ajan kanssa korjaantua. Syy siihen on ainakin tässä tapauksessa toinen nainen. Tanssillisista iloista minun kanssani voi taas näemmä nauttia, kun niitä muita iloja tarjoilee joku muu. 

Ilta oli muuten melko tasainen. Tangossa ylitin itseni moninkertaisesti, viejän ansiosta. Se tuntui erityisen hyvältä, koska olen valinnut tangon ensi kevään projektiksi. Tänä syksynä oli tarkoituksena saada kädenalitanssit haltuun ja siinä olen melko hyvin onnistunut. Vielä tähän vuoden loppuun varasin ihka ensimmäisen yksityistunnin teemalla bugg, koska en päässyt bugg-kursseille syksyllä niin paljon kuin olisin halunnut. Fuskua olen sen sijaan treenaillut monilla kursseilla ja sekin toki auttaa muissa kädenaliyritelmissä. Mutta tangosta haluaisin sen "oman" tanssini ja se on sitten seuraavana listalla. Yksityistunti sitä varten on jo varattu.

Ilahduin suuresti, kun huomasin uimahallin olevan auki aattona. Käyn siis joulusaunassa ja vähän uimassakin. Jos oikein innostun, saatan mennä salillekin, siellä saisi takuulla olla ihan itsekseen. Aattona useimmilla ihmisillä lienee muuta puuhaa. Mutta minä kun en syö kinkkua (siis tänä jouluna), voisin yrittää pienentää kankkua. Voi että oli huono.. Kesälavoja silmällä pitäen ei haittaisi, jos perse täyttäisi tanssilliset mitat hiukan kohtuullisemmin. Tässä "kotilavalla" sillä ei ole mitään merkitystä, mutta vieraammilla lavoilla muut avut nousevat arvoon arvaamattomaan, kun tanssitaito ei vielä ole riittävä. Tanssillinen olemus on yksi hakukriteereistä, näin olen ymmärtänyt, eikä leveä takamus monenkaan mielestä siihen kuulu. Riukua minusta ei saa enkä sellaiseksi halua, naisena saan ja haluan näyttää naiselta. Eihän salsastakaan mitään tule ilman salsapyllyä. Toki tämä on pelkästään minun henkilökohtainen näkemykseni, salsaa voi tanssia vaikka pyllytönkin, mutta tietynlainen rehevyys viehättää minua. Onneksi myös tanssimiesten seassa on niitä, joiden käsitys tanssillisesta olemuksesta on vähintään yhtä leveä kuin omani.

Näissä tunnelmissa tällä kertaa. En haluaisi lähteä kauppaan, mutta on lähdettävä. Haluan lohta, eikä se kotiin yksin ui.

torstai 21. joulukuuta 2017

Sinkkujoulu

Vietän sinkkujoulun. En tiedä, miksi kutsun sitä sellaiseksi, sinkkuus ei mielestäni ole millään lailla tarpeellinen määre tässä kohtaa. Tai missään kohtaa. Lapset juhlivat joulua toivottavasti sopuisassa perhepiirissä sillä aikaa kun minä märisen sohvalla. No niin, välttämätön itsesääliannos lienee jo siinä. En aio märistä sohvalla. Epäilemättä itken vähän, mutta itku ei ole vielä koskaan ollut ihmiselle vaarallista. Lopun aikaa olen luultavasti kohtuullisen tyytyväinen siitä, että maailma ympärillä on pysähtynyt, joten minunkin on pakko.

Kaipaan hiukan syksyistä maanisuutta. Nyt minua vain väsyttää. Elimistöni yrittänee kaikella sairastamisella vihjaista, että lepo olisi enemmän kuin tarpeen. Olen edelleen touhunnut melkoisella tahdilla, mutta ilman maanista energiaa.

Kulmakarvani eivät kasva toivotusti. Kasvua odotellessa päätin uudistaa meikkityylini ja ostin kasan kaikenlaisia välineitä tätä varten. En ole varma kaikkien oikeasta käyttötarkoituksesta. En ole varma siitäkään, auttaako välineistö hintansa veroisesti. Epäilen suuresti. Kävi kuitenkin niin, että täydennysostosjuhlani jälkeisenä aamuna heräsin silmä tulehtuneena. Nyt on tulehtunut toinenkin. Meikit odottavat siis avaamattomina vähemmän rähmäistä aikaa.

On varmaan pakko kuitenkin mainita, että voisin viettää jouluni ihmisseurassa, mutta en aio. Jos en  vietä joulua lasten kanssa, en vietä sitä ollenkaan. Joulupäivänä olen lupautunut rääppiäisiin, hiukan pitkin hampain, mutta olen autoni kanssa välttämätön muille rääppijöille. Tapaninpäivänä tanssin, näin luulen.

tiistai 28. marraskuuta 2017

Eipä ihmeitä

Hammas on vaivannut kuukausitolkulla. Hyvin paljon mahdollista, että lähemmäs vuodenkin olen pureskellut hampaistoni oikealla puolella, koska vasemman puolen käyttäminen on aiheuttanut kivuliaita tuntemuksia. Viimeiset viikot (tai ehkä pari kuukautta) hammasta on särkenyt silloin tällöin syömisenkin ulkopuolella, mutta ei kuitenkaan niin kovasti, että olisin asialle tehnyt jotain. Välillä olen jo melkein toimertunut, mutta sitten on tullut koiran hammasvaivaa, lapsen lääkärikäyntiä, renkaiden vaihtoa tai jotain muuta kiireellisempää. Eilen nassutin nopeasti kyhäämäni kehnohkon pastan, jonka viimeiset rippeet nielaistuani neljäsosa yhdestä vasemmasta takahampaasta tippui suustani. Problem solved. Hammas ei ole enää lainkaan kipeä. Soitin kuitenkin viimein hammaslääkäriin, koska arvelin, ettei hampaiden tippuminen ihan loistava juttukaan ole.

Hikoilin viikonloppuna kaksikin iltaa ihmisten parissa ja vieläpä useamman tunnin sunnuntaina fusku-kurssilla. Että minä nautin. Pelkästään tanssia, ei pienintäkään säpinää eikä minkäänlaista ihmissuhdehäröilyä. Ihan loistavaa. Tätä lisää. Taipaleeni alussa ihmettelin, miksi sinkutkin tuntuvat käyvän tansseissa vain tanssimassa. En ihmettele enää. Treffailemalla tanssituttuja voi menettää ihania tanssittajia. Sitä riskiä ei kannata ottaa, vaikka olisi millainen saalis tarjolla.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Kulmakarvoista

Kasvatan kulmakarvojani. Minulla on hämärä aavistus siitä, että omaan espanjalaistyylisen tuuhean karvoituksen myös kulmissani, muualla se kyllä ilmentyy tälläkin hetkellä melko selkeänä. Kulmia on kuitenkin nypitty antaumuksella vuosikymmeniä, enkä tiedä, onko naamakarvoitukseni siltä osin jo luovuttanut ja siirtynyt alemmas, lähinnä leukaan. Parrasta luopuisin koska tahansa, mutta kulmakarvat haluaisin takaisin. Saa nähdä kuinka tässä käy. Tärkeintä kuitenkin tuntuu olevan, että aina on joku projekti menossa. Tämä projekti on siitä kiitollinen, ettei se vaadi minulta muuta kuin tekemättä jättämistä.

Vaikuttaa siltä, että ehdin nykyisin katsella liikaa kotiani. On alkanut tuntua siltä, että pitäisi sisustaa. Viimeiseen asti pyrin kuitenkin välttelemään toimintaa, joka tässä taloudessa on täysin turhaa. Jos ostaisin uuden sohvan, jossa olisi kiva istua ja joka ehkäpä näyttäisikin hyvältä, koira paskoisi siihen viidessä minuutissa tai lapset kaataisivat siihen limpparia. Mahdollista on tietenkin myös, että kaataisin itse iltapalapuuroni uudelle sohvalle. Ei siis mitään järkeä. Siivoamisessa sen sijaan olisi kovastikin järkeä, mutta en löydä siihen vaadittavaa tarmokkuutta. Lapsen syntymäpäivät kolkuttelevat tosin ovella, joten joudun tarmoa jostain kaivamaan ihan lähiaikoina. Voi olla haastava tehtävä. Talvisynttärit ovat kuitenkin helpommat kuin toisen lapsen kesäsynttärit, pöly kun ei pimeässä juuri näy.

Tanssitauko loppunee tänään.Välillä olen innoissani, välillä mietin, mitä ihmettä sinnekin lähden notkumaan. Voisin maata koko illan sillä kuppaisella sohvalla koiran kanssa ja nassuttaa suklaata (lapsivapailla ei syödä puuroa). Onko mitään järkeä lähteä koko illaksi hikoilemaan ihmisten parissa?

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Sylejä

Kierrokset ovat laskeneet. Olen nukkunut paljon. Huomaan jokatalvisen väsähdyksen tekevän tuloaan, mutta en pistä vastaan. Tiedän, että talvella elämä ei ole parhaimmillaan. Tiedän myös, että vuosi vuodelta talvet käyvät helpommiksi. On vain antauduttava pimeydelle, mutta etsittävä valonsäteitä.

Kävin treffeillä tanssituttuni kanssa. Päässäni soivat sanat laulusta Rakkauden jälkeen: Sä olit elänyt jo mua ennenkin, etkä tiennyt kuinka pelkäsin, sä että vertaisit mua muihin, mutta näin, mä syliin toisen sua työnsin sylistäin. Ehkä joku toinen biisi olisi ekoilla treffeillä parempi ennusmerkki. Olen juuttunut johonkin kummalliseen välitilaan, jossa en oikein erota tanssia todellisuudesta. En voinut välttyä ajattelemasta, etten koskaan riittäisi ihmiselle, joka hengittää tanssia. Voitte uskoa, ettei rakkauselämäni kukoista.

Tangotunti odottaa. Vaikka sitä ei joka paikassa sovi sanoa, en juuri nyt pistä pahakseni, että pääsen hetkeksi syliin.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Ystävät

Ahdistuin aluksi hiukan siitä, että reissu ystävien kanssa tuo mukanaan useamman viikon tanssitauon. Siinä kohtaa tajusin, että juuri sitä tarvitsen. Taukoa tanssista ja kaikista siihen liittyvistä kiemuroista. Pientä lepoa jaloille, mutta ennen kaikkea mielelle. Nukahdan ajatellen tanssia, herään siihen ja usein siinä välissä näen untakin. On korkea aika jättää se kaikki hetkeksi vähemmälle.

Nyt jo odotan viikonloppua innolla. Saunomista, herkuttelua, kuoharia, koirien kanssa lenkkeilyä. Pitkiä keskusteluja, jotka eivät pääty mihinkään lopputulokseen. Parasta ystävien kanssa vietetyssä ajassa on se, että tiedän heidän hyväksyvän minut juuri tällaisena kuin olen. He eivät hylkää, vaikka hölmöilisin kuinka, korkeintaan naurahtavat sarkastiseen sävyynsä ja toteavat, että tuo nyt on ihan sinua. Ja minä rakastan heitä siksi. Että saan olla tyhmä ja hölmö, tai fiksukin, ihan mitä tahansa. He ovat pysyneet rinnallani eroissa, uusien rakkauksien hehkuissa, uupumisissa, työahdistuksissa, lasten syntymissä. Kuten minäkin heidän rinnallaan. En tiedä, voiko olla rakkautta, kunnes kuolema meidät erottaa. Mutta ystävyyttä ainakin voi.