perjantai 24. maaliskuuta 2017

Puunhalaaja kotona

Onpas siinä onnellisen näköinen nainen halaamassa puuta, mitä sinulle kuuluu? Tällaisen viestin sain ladattuani uuden profiilikuvan facebookiin. Vastasin, että kuvaamista edeltävänä päivänä olin päässyt takaisin kotiin ja olin onnellisempi kuin aikoihin. Kävin metsälenkillä koiran ja tyttären kanssa. Olin euforisen onnellinen tytöstä ja koirasta, puiden välistä siivilöityvästä kevätvalosta, kotiinpääsystä. Euforia on jo hiukan laskenut, mutta vieläkin tuntuu ihanalta kokkailla keittiössä, joka on sotkuinen, mutta johon silti mahtuu. On ihana nukkua sängyssä, josta noustessaan ei ole jäykkä kuin rautakanki. On ihana, kun tavarat ovat kotona, vaikka edelleen osittain ties missä nyssäköissä.

Olen aina ollut varma siitä, etten ole remontoija-tyyppiä. Nyt olen asiasta entistä varmempi. Aina en ole ollut varma siitä, rakastanko kotiani. Nyt olen varma, että rakastan. Siinä samalla rakastan pientä perhettäni, jota tänä vuonna olen hiukan tavallista enemmän vihannutkin. Vaikka toimin hyvin poikkeusoloissa, myös kuormitun niistä niin paljon, ettei tavallisen arjen pyörittäminen tunnu enää hyvältä. Mutta tästäkin on selvitty, vieläpä melko ehjin nahoin. Olen siitä kiitellyt itseäni ja lapsia moneen kertaan. Hyvä me.

Nyt on aika huokaista. Happea, valoa, kiireettömiä hetkiä, tanssia, rupattelua ystävien kanssa, hyvää ruokaa, puiden halaamista, koiran rapsuttelua, lasten kyljessä kyhnyttämistä. Kaikkea sellaista, mikä antaa tilaa hengittää syvään.

torstai 2. helmikuuta 2017

Vähän pönttö äiti

Juuri kun sanoin, ettei blogi mahdu arkeeni, se onkin taas alkanut mahtua ihan hyvin. Joskus auttaa, kun sanoo asioita ääneen. Tai kirjoittaa.


Molempien lasten luokilta on pitkin syksyä tullut täivaroituksia. Olen tutkinut lasten päät varmaan tuhanteen kertaan, enkä ole löytänyt yhtään täitä. En tahdo uskoa, ettei niitä ole. Jos kerran täivaara yhä vain jatkuu, niin tottahan vian täytyy olla meissä. Epäilen, että omassa täitunnistuksessani on jotain vikaa. Joka tapauksessa, vaikka en mitään ole löytänyt, olen käynyt pariin kertaan syksyn aikana kaikkien päät läpi täishampoolla, pessyt pipot, petivaatteet ja pyyhkeet. Lisäksi otin käyttöön pajunkuorishampoon, vaikka sen haju sai lapsissa aikaan yökötysreaktioita. Joskus tuntuu siltä, että elämä hiukan vähemmän neuroottisena voisi olla myös hiukan helpompaa. Ehkä myös, jos ymmärtäisi, ettei syyttävä sormi aina osoita minua. On vain niin kovin helppoa, tuttua ja turvallista, syyllistyä kaikesta. Vaikka ihan vain varmuuden vuoksi.


En tiedä, liittyneekö neljänkympin kriisiini vai mihin, mutta olen mennyt hurahtamaan geelikynsiin ja viimeisimpänä villityksenä ripsenpidennyksiin. Monet, monet vuodet olen käyttänyt aikani ja rahani lähinnä lapsiin ja tinkinyt monesta muusta. Kampaajalla olen käynyt viimeksi, no, en muista milloin. Nyt on tehnyt mieli satsata vähän itseenkin, johonkin ihan hömppään. Rakastan kynsiäni. Ripsistä en ole vielä ihan varma. Kampaaja saa jäädä vielä väliin, vaikka sillekin olisi tarvetta. Kun en kuitenkaan ole erityisesti rikastunut, niin valintoja täytyy edelleen tehdä. Mikä tahansa uudistuminen on silti epäilemättä hyvä asia, vaikka ripsieni kanssa itseni vähän hölmöksi tunnenkin.


Esikon kanssa tuli tässä yhtenä päivänä puhetta, että täytän tänä vuonna neljäkymmentä. Lapsi kysyi, että alkaako sulla sitten se neljänkympin kriisi. Sanoin, että tuskinpa, mutta ajattelin, että lapsi rakas, eiköhän se saisi siinä kohtaa pikemminkin loppua. Oikein hienoa, jos lapsukainen ei ole kriiseilyäni huomannut. Tosin voihan se luulla, että äiti nyt on vähän pönttö aina.

maanantai 30. tammikuuta 2017

Tanssiaskelia

Syksyllä aloittanut alkeistanssikurssimme on edistynyt huimasti. Eilisellä jenkkatunnilla pääsi ihan oikeasti jenkalle, hyvin vähän oli enää sitä "oho, oho, ei tää nyt mene"- osastoa. Hiki valui ja kuntokin pääsi jo hiukan loppumaan, mutta ei se tanssiessa niin haittaa. Kun on tarpeeksi kivaa, niin sitähän jatkaa vaikkei niin jaksaisikaan.


Salsa-lauantai on tulossa parin viikon päästä. En ole vielä ilmoittautunut, kun en ole varma pääsenkö, mutta kovasti, kovasti toivon. Salsan ensiaskeleista jäi niin hyvät fiilikset, että haluan ehdottomasti oppia lisää. Toinen viime vuoden lopun uusi tuttavuus, fusku, on ehdottomasti myös opintolistalla. Mutta siinä suhteessa ei hätää. Alkeiskurssi on loppukevään viimeiset kerran pelkkää fuskua, mikä onnekas sattuma. En ole ollut yhdelläkään fuskutunnilla tähän mennessä, mutta lavoilla olen päässyt sitä muutaman kerran kokeilemaan. Nuorena on tullut tanssittua jiveä ja se varmaan auttaa tässä, koska fusku on lavoilla mennyt suhteellisen hyvin. Siis siihen nähden hyvin, että muut kädenalitanssit menevät vähän mikä mitenkin. Tanssissa hauskuus on kuitenkin minulle ihan ykkösjuttuja ja fuskussa on väkisinkin hauskaa. Tietysti toisissa tanssilajeissa riemukkuus ei ole se juttu. Tangon fiilis on jotain ihan muuta.

lauantai 28. tammikuuta 2017

Kaipausta (taas kerran)

Lapsille putkiremontin pakoilu toisessa asunnossa näyttäytyi seikkailuna. Päätin asennoitua samoin. Nyt, neljättä evakkoviikkoa aloitellessa, seikkailunhaluni on tyydytetty. Haluan kotiin. Kaipaan sänkyäni (josta tosin puolet on mukana), pyykkikonetta ja jopa kulahtanutta sohvaa. Kaipaan kuppeja, lautasia ja haarukoita. Onhan niitä täälläkin, mutta niin vähän, että tiskaan tämän tästä. Kaipaan ylipäänsä kotia, oman kodin tuoksuja ja ääniä, kaikkea siellä. Tänään katselin kaihoisasti olohuonettamme paksujen muovien läpi. Harkitsin hetken repiväni tien auki omalle sohvalleni.

Selkä on myöskin kyllästynyt. Puolikkaassa sängyssä nukkuminen ei selvästikään sovellu varhaiskeski-ikäiselle pulskahkolle naisihmiselle. Varsinaisen patjan jättäminen kotiin oli välttämätöntä, mutta en tiedä, kuinka kauan kestän ilman sitä. Aluksi olin kipeä vain aamuisin, nyt olen kipeä koko ajan. Mutta voin tässä tietysti myös harjoitella tulevaa varten, ehkä elämä on tätä parinkymmenen vuoden päästä. Tai jo aiemmin.

Blogin- tai edes netinmentäviä aukkoja ei juuri nyt arjessa oikein ole, joten vähäiseksi on kirjoittelu jäänyt. Välillä täytyy silti käydä vilkaisemassa, mitä muille kuuluu. Onneksi on niitä toisia, jotka päivittävät säännöllisesti ja joiden ajatusten parissa voi itsekin hetken hengähtää.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Ettei meistä ole


Toimin parhaiten poikkeustilanteissa. Putkiremontin alla olen löytänyt itsestäni hurjasti voimavaroja. Olen nukkunut evakkokämpässä poikkeuksellisen huonosti ja silti jaksanut tehdä kaiken tarvittavan, luultavasti vähän ylimääräistäkin. Harvinaista kyllä, olen myös tuntenut itseni vahvaksi, pystyväksi ja osaavaksi. Yleensä en tunne, silloinkaan kun sellainen olen. Silti kaipaan myös pientä lepohetkeä, mutta tiedän, että sellainen vielä joskus tulee. Jaksan odottaa.


Sain aloittaa vuoden salsalla ja tangolla Tanssistartissa Harjavallassa. Salsa oli uutta, innostuin siitä kovasti. Yritän helmikuussa päästä uudestaan salsaamaan. Jatkoin myös vakitanssitunneillani yhden tunnin viikossa. Se on vähän, mutta parempi kuin ei mitään ja ainoa vakituinen tanssitunti, joka sopii elämään ja aikatauluihin. Pääasia, että tanssia on. Ehkä kevään mittaan tulee muitakin mahdollisuuksia.


Aloitan ensi viikolla uudessa työssä. Nyt kun muuttorumba on ohi, olen kuitenkin vähän innostunut uudesta työstä. Jostain syystä olen myös innostunut ajatuksesta, että kyseessä on sijaisuus. Olen ollut ikäni vakiviroissa ja tunnollisena ihmisenä hoitanut kaikkia niitä ehkä turhankin tarkasti. Aion kokeilla, osaisinko ottaa rennommin, nyt kun tiedän, ettei tästä ainakaan eläkevirkaa kannata suunnitella. Muutenkin aion kevään mittaan opetella uusia tapoja rentoutua, ladata akkuja, löytää keinoja jaksaa arjen pyöritystä. Koska ei se ihan pian tästä helpotu.


Pikkukoira on ihana. Yhtään ei harmita nousta yöllä siivoamaan jätöksiä, joita napero ei osaa vielä ulos tehdä. Ihan huippua, kun kotiin tullessa koko pikkuinen koira pyörii sen heiluttaessa häntää vimmatusti. Ja minä kun ajattelin, ettei meistä ole koiraperheeksi. Missähän muissa asioissa olen väärässä?



lauantai 31. joulukuuta 2016

Tasapainotonta

Meille muutti pieni koira. Siitä on kehkeytymässä varsinainen sylikoira, tai ehkä se on sellainen aina ollutkin. Opettelemme toistemme tapoja, ihmettelemme elämää yhdessä.

Tunnen välillä kauhua. Tällainenkin piti tähän sitten tuoda, tähän kaaokseen ja hässäkkään. Hulluksihan sen täytyy tulla, kun itsekin välillä huojun siinä jyrkänteen reunalla miettien, että tästäkö se nyt syöksy alkaa. Mutta sitten katson niitä pieniä silmiä ja hassuja karvoja naaman ympärillä. Ajattelen: selvitäänhän tästä, me kaikki yhdessä. Oli niin tai näin, lapset rakastavat pientä Aapoa. Minäkin, jopa niinä kauhun hetkinä.

Vaihdan työtä. Taas. Olen väsynyt siihen, olen väsynyt siihen, ettei elämä löydä sellaista uomaa, joka sopisi omiin voimavaroihini. Kun kaikkea on liikaa verrattuna siihen, mihin pystyn ja jaksan. Tai toki minä pystyn, siihen kai minut on luotu, mutta voimavarat ovat loppuneet jo kauan sitten. Ihminen toimii silti yllättävän kauan automaattiohjauksella. Kun on lapsia huolehdittavana ja työ, sitä vain porskuttaa päivästä toiseen, vaikka voimia siihen ei oikeastaan ole. Elämä ei tunnu siltä, että elää. Se tuntuu siltä, että on paljon asioita, jotka pitää ehtiä eikä kaikkea silti ehdi. Ehkä tavoittelenkin liikaa. Mutta on myös paljon asioita, joita ei voi jättää tekemättä. Ja valitettavasti jatkossa olen yhä enemmän yksin niitä tekemässä. Tärkeä ihminen elämästämme on poissa. Mutta sellaista se on. Toiset lähtevät, toiset jäävät.

Toivoton minä en silti ole. Niin moni asia on hyvin. Jossain vaiheessa löytyy tasapaino kaiken välille, uskon niin. Ehkä se tapahtuu vasta, kun lapset kasvavat, eikä minun enää tarvitse huolehtia kaikesta. Ehkä se tapahtuu jollain toisella tavalla. Ehkä repäisen meidät pois tästä elämästä ja muutan lähemmäs lasten toista huoltajaa, vastuutan häntä. Ehkä ja tämä on luultavasti se kaikkein tärkein ehkä, löydän vielä joskus työn, joka sopii tähän elämään.

Mutta nyt lähden hakemaan pullaa. Isä tulee kahville. Hän asuu kaukana eikä käy usein. En minäkään käy hänen luonaan usein. Tänä päivänä olen kuitenkin iloinen siitä, että on isä, joka tulee kahville. Että keitän kahvit, juomme sen ja syömme pullat. Olemme vain, jutustelemme niitä näitä. Ehkä vähän suremme sitä, mitä oli, mitä olisi voinut olla, mitä ei olisi saanut olla. Emme me niistä puhu, menneet ovat unohdettuja ja anteeksiannettuja, tulevista taas ei kukaan tiedä.

perjantai 23. joulukuuta 2016

Kaikenlaista

Kyllästyin pimeydessä piehtarointiin ja lisäsin kierroksia sen verran, ettei väsymään ehdi. Ei oikein nukkumaankaan, mutta jokin hinta pirteydestä on aina maksettava. Pirteys on ehkä yliampuva termi, ei se allekirjoittaneeseen ihan istu, mutta kulukoon käytössä paremman puutteessa. Maanisuus voisi olla oikeampi, mutta pyrin pysymään terveen kirjoissa ja välttelen termejä, joita sairauteenkin helposti sekoitetaan. Terveen ja sairaan raja tosin on häilyvä, kuten ennenkin olen todennut.


Tanssi on lähes kadonnut elämästäni. Kärsin, mutta minkäs teet. Ensisijaisesti olen kuitenkin äiti ja eiköhän se seuraava rooli ole varattu työlle. Sen jälkeen, jos aikaa jää (eikä nyt ole jäänyt) voin vähän tanssiakin. Kesän tanssihuuman jälkeen on ollut vaikea laskeutua arjen vähäisiin tanssimahdollisuuksiin. Mutta kaikkeen tottuu, kurjiinkin asioihin. Tulevan vuoden alussa tanssinen hiukan.


Putkiremontti alkaa olla todellisuutta. Olin jo tuudittautunut siihen, ettei sitä ikinä tapahdu. Pumpulinpehmoiset aivoni kokivat kolauksen, kun isännöitsijä soitti ja sanoi, että loppiaisena sopisi muuttaa muualle. Evakkokoti käytiin eilen katsomassa ja asuuhan siellä, vaikka ankeudessa se vetää vertoja vankilalle. En tosin ole käynyt kuin yhdessä vankilassa ja siellä oli rutkasti viihtyisämpää. Plussaa on tietysti se, että hallussani on avaimet, joilla pääsee sisään ja ulos. Moni vanki maksaisi siitä ilosta. Rakennuksessa hiippailee muutakin porukkaa, ainakin putkimiehet paskalla, mutta en voine siitä valittaa. Käyttävät sentään alakerran vessaa eivätkä meidän tiloissamme olevaa mukavuuslaitosta.


Joulu taitaa olla tulossa, vaikka ei siltä näytä eikä tunnu. Vetäydymme jouluksi kylpylään. Olen sitä odottanut koko pitkän syksyn enkä ole hetkeäkään katunut kaikkia niitä euroja, joita reissuun ole törsännyt. Niillä olisi ostanut monta pussia pastaa, vaikka minkälaista kiekuramallia, mutta olen lomattoman syksyn jälkeen valmis myymään vaikka vaatteet päältäni päästäkseni pariksi vuorokaudeksi vain olemaan. Herkuttelen valmiissa pöydässä ja hukutan lasten kiljunnan porealtaaseen. En tiskaa. En pese pyykkiä. En siivoa. Nukun, uin ja nautin.