sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Vanhasta uutta tai jotain muuta

Löysin arkistoistani (kuulostaapa hienolta, ei minulla oikeasti mitään arkistoja ole) kuvan vanhasta maalauksestani. Tai ei se kovin vanha ole, viime vuonna tehty. Muistaakseni. No, joka tapauksessa tälle maalaukselle kävi ohraisesti. Sain eräänä iltana yhtäkkisen inspiraation muuttaa taulujen paikkoja ja nostin siinä innossani tämän alla olevan maalauksen lattialle odottamaan omaa paikkaansa. Poika tietysti otti ja hyppäsi sen päälle niin että rytisi. Hetken harmitti, mutta sitten ajattelin, että tästähän voisi nyt tulla jotain uutta. Se uusi on vielä kovasti vaiheessa, mutta laitan tähän nyt tuon vanhan kuvan. Laitan sitten uuden kuvan, kun olen saanut maalauksen lopulliseen kuosiinsa. Vaikka ei sekään välttämättä lopullinen ole. Sehän näissä on kivaa, että niitä voi muutella vaikka loppuelämänsä. Ei lopu tekeminen kesken. Vaikka joskus saattaisi olla hyvä, jos osaisi lopettaa. Mutta ei tässä iässä tarvitse vielä kaikkea osata.


perjantai 25. tammikuuta 2013

Onnen murusia

Pari iltaa sitten havahduin iltapala-tiskejä pestessäni siihen, että olen onnellinen. Joskus siihen vain havahtuu. Vaikka hetkessä ei ole mitään ihmeellistä. Ja silti yhtäkkiä huomaa että tässä on kaikki. Käsissä soljuva lämmin vesi, saippuavaahto ja taustalla lasten päivän askareista jo väsyneet äänet.

Välillä itseänikin huvittaa se, että pääsääntöisesti olen mielestäni onnekas. Huolimatta siitä, että tässä iässä on joutunut aloittamaan elämän monella tapaa alusta. Huolimatta siitä, että pankkitili näyttää samalta kuin se näytti opiskelujen loppuessa. Huolimatta siitä, että niin moni asia elämässä on epäonnistunut. Mutta kaikista niistä asioista huolimatta elän unelmaani. Olen aina haaveillut vain kahdesta asiasta: siitä, että pystyn elättämään itseni ja siitä, että tulisin äidiksi. Ne ovat ehkä itsestäänselviä asioita joillekin ihmisille. Mutta ne eivät ole koskaan olleet itsestäänselviä minulle. Eivät ne ole vieläkään. Ja siksi minä olen onnellinen, siksi että olen saanut kaiken minkä olen halunnut. Mikään ei mennyt täydellisesti, mutta en minä täydellistä koskaan odottanutkaan.

Turha silti kuvitella, että joka hetki hehkuisin onnesta. Sitä hehkuu vähän vähemmän, kun pesee viidettä koneellista oksennuspyykkiä tai kun kaikki kolme talouteemme kuuluvaa ihmistä ovat saaneet peräkkäin aamuraivarin. Mutta niin sen sopii mennäkin. Johan se kävisi hirveän rasittavaksi, jos koko ajan olisi ihan älyttömän kivaa.

Ai niin. Tämä on vielä pakko sanoa. Löysin kuin löysinkin sopivat monot niihin kaksikymmentä vuotta vanhoihin suksiin. Että olen onnekas!

maanantai 14. tammikuuta 2013

Talviurheilua

Kävimme eilen lasten kanssa hiihtämässä. Poika on tänä talvena ollut ensimmäistä kertaa suksilla, joten minä olen kulkenut mukana jalan. Ilman suksia on ollut helpompi kiskoa hangesta poikaa, sauvoja, suksia tai niitä kaikkia. Välillä sitä siskoakin.

Nyt kuitenkin otin omatkin hiihtimeni mukaan, kun näytti siltä, että lapset alkavat hiukan pysyä tolpillaan. Siinä kesken hiihdon katselin monon kärkiä, jotka näyttivät hiukan kärsiviltä. Laskeskelin monojen ikää ja sain tuloksesi 20 vuotta. Samaa ikää ovat muutkin hiihtovarusteet.

Sauvat hajosivat jo lähtiessä, mutta minun hiihtämiseeni ne välttävät vielä varsin mainiosti. Niihin voi vielä kuitenkin nojailla ja se on minun näkökulmastani ehkä sauvojen tärkein ominaisuus. Mutta monoille kävi lenkin aikana ikävästi. Pohja murtui pieniksi palasiksi, päivä paistaa iloisesti läpi. Peräti harmillista. Sukset nimittäin ovat vielä ihan kelvolliset, mutta en tiedä mistä löytäisi sopivat monot 20 vuotta vanhoihin suksiin. Jos joku tietää, niin kertokoon minullekin. Toistaiseksi läpsyttelen lasten perässä jalan.

Seuraavaksi aion kokeilla luistelua. Poika ei vielä oikein luistimilla pysy pystyssä, mutta toisaalta ei ota apuakaan vastaan. Joten ihan hyvin voisin itse liidellä siellä jäällä. Mutta koska edellisestä luistelukerrasta on tarkkojen laskelmieni mukaan 19 vuotta, en ryntää kauppaan hakemaan uusia luistimia vaan lainasin härvelit toistaiseksi. Voihan siinä käydä niinkin, etten pysy pystyssä. Olen kyllä sitä mieltä, että Suomen keliolosuhteissa neliveto on ainoa toimiva etenemistapa. Lapset voivat kuitenkin olla eri mieltä. Oikein kuulen jo korvissani ei niin kovin kannustavan kommentin: "Äiti, sä oot nolo".

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Valoa päin

Niin vain kuukausi on vierähtänyt siitä, kun edellisen kerran tulin käyneeksi blogissa. Se johtuu erittäin sitkeästä ja ärsyttävästä flunssasta, joka onnistui nitistämään taloutemme kolmesta ihmisestä jokaikisen. Pienimmät ovat jo kunnossa, mutta minä taistelen vielä tätä pirulaista vastaan. Olen tuhonnut metsiä oikein urakalla, nessuja saa kantaa kaupasta kotiin enemmän kuin maitoa.

Niistämisen lisäksi kulutan aikaani opettelemalla toimimaan edes jotakuinkin järkevällä tavalla uudessa työpaikassani. Työ on vanha, mutta palvelujen yhdistymisen kautta varsinainen työpaikka meni uusiksi. Välillä on vähän pöhelö olo, mutta siihenhän minä olen tottunut. Entisessä paikassa olen sählännyt omin päin yhtä sun toista, nyt pitää opetella siihen, että asioista täytyy kysyä korkeammalta taholta. Ehkä minä opinkin.

Tänä aamuna totesimme tyttären kanssa, että aamu on jo hiukan valoisampi kuin viikko sitten. Nyt odotamme leskenlehtiä. Ne tulevat ihan pian. Leskenlehdet ja valo, se ihana valo, jota ei tahdo enää edes muistaa. Mutta se tulee. Ihan pian.