perjantai 20. joulukuuta 2013

Hoitoja

Varasin lomalleni reikihoidon. Hoitaja kysyi puhelimessa, onko reikihoito ennestään tuttua. Kerroin, ettei ole, mutta olen valmis kokeilemaan mitä tahansa. Inhoan tätä väsymystä, apaattisuutta ja apeutta. Tiedän varsin hyvin, että väsymys, apaattisuus ja apeus ovat melkoisen suoraa seurausta turhan pitkään kestäneestä univajeesta (ja ehkä hiukan myös helvetillisestä rästitöiden määrästä). Silti täytyy kokeilla jotain, koska uniin en paljon pysty vaikuttamaan, enkä näemmä juuri töihinkään.

Uskon aika vankasti vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin. Käyn aika usein luontaistuotekaupassa ostamassa milloin mitäkin ainetta, jonka kuvittelen parantavan vaivan, jota juuri sillä hetkellä poden. Useimmiten vaiva on väsymys ja energian puute. Joten kaikki tuotteet, joissa luvataan lisäenergiaa, täytyy tietysti kokeilla. Joskus niistä on apua, joskus ei. Kerran luin jutun happamuutta tasoittavasta tuotteesta. Ajattelin olevani hapan kuin vanhentunut piimä ja kävin ostamassa paketin kyseistä (pahanmakuista) jauhetta. Vatsa tuli kipeäksi, mutta en lakannut olemasta hapan.

Toisen kerran hurahdin superfoodeihin. Satuin näkemään jossain ihmisen, joka söi pelkkiä superfoodeja ja oli erittäin energinen. Tosin hiukan maanisella, ADHD-tyyppisellä tavalla, mutta ihan sama, kunhan on energinen. Ostin gojimarjoja, inkamarjoja, macajauhetta ja jotain muuta pöperöä, jonka nimeä en enää muista. Vatsa tuli kipeäksi, enkä ollut yhtään energisempi.

Luontaistuotteiden kanssa olen siis välillä mennyt metsään, mutta syy on useimmiten käyttäjän liiassa innokkuudessa. Monista vaihtoehtoisista hoidoista olen kuitenkin saanut oikeasti apua. Olen vieläkin vakaasti sitä mieltä, että esikoiseni sai alkunsa vyöhyketerapian ansiosta. Väärinkäsitysten välttämiseksi sanottakoon, että vyöhyketerapeutti oli nainen eikä hän suoranaisesti ollut osallisena lapsen alkuun saattamisessa. Molemmat lapset ovat kyllä entisen aviomieheni tuotoksia. Mutta epäilen, olisinko koskaan raskautunut, ellen olisi saanut pahinta stressiä purettua hoitojen avulla.

Joskus on käynyt niinkin, että apua on tullut eri vaivaan kuin alunperin olen ajatellut. Esikoisen kanssa kävin suolahuoneessa astmaattisen oireilun takia, mutta kävikin niin, että tyttö pääsi eroon sitkeästä allergioitten aiheuttamasta ihottumasta. Se oli pitkään jatkuneen kortisonikierteen jälkeen suurempi asia kuin lottovoitto. Kuopuksen syntymän jälkeen kävin vyöhyketerapiassa hakemassa apua väsymykseen ja yleiseen nuutuneeseen olotilaan (taas kerran!!), mutta käynnillä korjaantuikin selkä, jonka olin satuttanut kaatuessani raskausaikana.

Tätä kirjoittaessa kävi kyllä mielessä, että jos jatkuvasti hakee apua väsymykseen, saattaisi olla aika hiukan päivittää elämäänsä. Mutta ei lähdetä nyt sille tielle. Kerron sitten, kuinka reikihoidon kanssa kävi.

torstai 19. joulukuuta 2013

Kaikki valmistautuvat jouluun, paitsi me

Näyttää siltä, ettei meillä valmistauduta jouluun. Rojua (vaatteita, leluja, lehtiä) on joka paikassa, villakoirat murisevat nurkissa ja joulumielikin on tainnut unohtua jonnekin yskimisen sekaan.

Juuri nyt en ole kovin pahoillani siitä, että lapset ovat joulun isällään. He ansaitsevat mukavan joulun, eikä minusta taida nyt olla sellaisen luojaksi. Lapseni ovat tosin ehkä jo tottuneet meidän tapaamme juhlia, eli siihen, että mennään siitä missä aitaa ei ole koskaan ollutkaan. Joulupöytään ei tarvita muuta kuin ne herkut, joista kaikki pitävät. Kinkku ja joulutortut. Siinä ne melkein ovat. Niistäkin oikeastaan vain toinen menee kaupaksi.

Oli koti mallillaan tai ei, kodin asukkaat terveitä tai ei, niin joulu tulee joka tapauksessa. Olen tainnut joskus sanoa, että rakastan joulua. Rakastan minä sitä edelleen. Tänä vuonna vain hiukan vähemmän.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Rakkaudesta

Jos sattuu käymään niin, että kahdenkymmenen heterovuoden jälkeen rakastuu naiseen, ei kannata odottaa lähipiiriltä pelkästään varauksetonta hyväksyntää. Epäilemättä useimmissa suvuissa tilanne aiheuttaa vähintäänkin hämmennystä ja kummallisia kysymyksiä.

Ja miksipä ei aiheuttaisi. Eivät omatkaan ajatukset alussa niin selkeitä olleet. Muistan jopa ajatelleeni, että naiseen ihastuminen on vain oman harhaisen mieleni tekemä temppu, jolla vältän kohtaamasta lukuisia miehiin liittyviä ongelmiani. Taisin tämän sanoa ääneenkin, olisikohan ollut ihan ensimmäisillä treffeillä. Tai toisilla. Joka tapauksessa niin alussa, että treffit olisivat hyvinkin voineet jäädä viimeisiksi. Onneksi eivät jääneet, mutta siitä ei ole minua kiittäminen. Kaikenlaista typerää olen sen jälkeenkin päästänyt suustani, mutta itseäni on suuresti helpottanut se, että rakkaani on sietänyt epävarmuuden ja hämmennyksen, jota silloin alussa ehkä väistämättä tunsin. Se hämmennys hävisi lopulta hyvin nopeasti.

Sukukin on sopeutunut. Ja miksipä eivät olisi. Epäilemättä he näkevät, että minä olen onnellinen ja jos jotain, niin onnea he minulle toivovat. Niin kuin kuka tahansa toivoo läheiselleen. Toki osalla heistä on edelleen omistani ajatuksistani poikkeava näkemys naisparin elämästä, mutta heillä on oikeus omiin näkemyksiinsä. Elämä on paljon mielenkiintoisempaa, kun ihan kaikesta ei olla samaa mieltä.

Rakkaus on lahja, jonka sisältöön ei itse voi vaikuttaa, vaikka kuinka toivoisi. Ja hyvä niin. Näin ihastuttavaa lahjaa en olisi osannut itse edes toivoa.