maanantai 29. joulukuuta 2014

Kahvia ja kangasta



Siirsin kuvia koneelle. Tämän kuvan kohdalla piti hetki miettiä, mitä hittoa tuossa vadissa oikein on. Kunnes muistin. Kahvia ja kangasta.

Tämä oli yksi kokeilu sarjassa "ruualla saa leikkiä". Olen aiemmin värjännyt paperia teellä (ja muistaakseni kahvillakin), mutta tämä oli ensimmäinen kokeilu kankaan kanssa. Ihan hyvin se värjäsi. Kangasta oli sitten tarkoitus käyttää maalauksessa ja käytinkin, mutta ei siitä maalauksesta valmista tullut. Loppui aika ja into ja varmaan jotain muutakin. Ehkä sitä vielä joskus on. Aikaa. Intoa. Tai jotain muuta.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Ihan pian kevät

Niin kävi, etten päätynyt pikkujouluissa oksentelemaan mihinkään. En minä nyt sellaista muutenkaan harrasta. Nykyisin juominen tyssää yleensä jo parin viinilasillisen jälkeen. Ei vain maistu. Nyt ei ollut tarvetta kokeillakaan, koska lapsenvahtini sairastui ja tilalle saatu lapsenvahti ei voinut jäädä pitkäksi aikaa. Joten kävin juhlissa ja olen aika varma, etten käy toiste. Aika kuivaa oli nimittäin. Juhlapuheessa muistuteltiin, miten lomautuksilta oltaisiin voitu välttyä lomarahoista luopumalla. Näinpä varmaan olisi saattanut olla (en ole siitä ihan vakuuttunut), mutta onko sitä nyt ihan pakko juhlailtana toitottaa. Mietin kyllä siinä kohtaa, että josko tästä lähtisi takaisin kotiin. Mutta pitihän se tietysti syödä ensin. Ehdin parahiksi saada flunssan, joten ruoka ei kyllä maistunut miltään. Hyväksi sitä kehuttiin ja tokihan minä sen uskon. Viineistä en sitten voikaan sanoa mitään. Vichyä join, mutta se loppui kesken.

Loppujen lopuksi lienee hyvä, että ei tullut juhlittua pitkän kaavan mukaan. Flunssaisena oli jo riittävän ankeaa järjestellä kuopuksen kaverisynttäreitä, flunssaisena ja krapulaisena se olisi ollut suorastaan tuskaista. Nytkin päädyin kauppaan itkemään kadonneita ilmapalloja, joten lisähaastetta ei todellakaan kaivattu. Katsotaan uudestaan sitten kymmenen vuoden päästä. Ehkä olen sitten valmis seuraaviin pikkujouluihin.

Juuri nyt elämä näyttää vähän ankealta. Mutta niinhän se aina väsyneenä ja kipeänä näyttää. Eiköhän se siitä, kunhan unet taas kuluvat enimmäkseen nukkuessa eikä niistäessä. Sitten onkin jo joulu. Ja ihan pian kevät.

torstai 11. joulukuuta 2014

Uudistumattomuutta

Toisinaan käy mielessä, että pitäisi uudistaa tämä blogi. Kaikenlaisia hienoja värejä ja kuvioita olisi olemassa. Mutta en sitten kuitenkaan uudista. Enhän itsekään uudistu. Käytän samoja vaatteita niin kauan kuin ne päälle mahtuvat tai pysyvät ehjinä. Kulahtaneet vaatteet värjään pesukoneessa ja katsos, ihan ovat kuin uusia. Pienet reiät parsin, muun muassa lempivillatakkini kainalot on parsittu jo moneen kertaan. En tiedä, miksi se aina kainaloista hajoaakin, kun muuten on pysynyt ihan ehjänä. Värjätä sekin on täytynyt jo kahteen kertaan. Meikkityyli on nuoruusvuosista ehkä hiukan muuttunut, sekin lähinnä siitä syystä, että nykyisin pelkkä parhaiden puolien korostaminen ei riitä vaan joitakin puolia täytyy myös peittää. Että melkoisen vähällä uudistumisella olen elämästäni selvinnyt. Olkoon siis blogikin uudistumatta.

Näin unta, että olin jättänyt lapset yksin kotiin ja mennyt johonkin seminaariin. Olimme sopineet, että lapset menevät nukkumaan keskenään, koska tulen niin myöhään. Kotiin ajaessa oli hirveä hätä ja matka tietysti pitkä. Pihaan tullessani näin heidät kuitenkin kurkkimassa hymyilevinä ikkunasta. Heidän seurassaan oli aikuinen, jonka olen aina kokenut vastenmieliseksi, mutta olin silti hirveän huojentunut. Lapset olivat turvassa ja joku oli heidän seurassaan. Vielä herätessä oli hyytävä olo lasten jättämisestä. Halasin heitä kuin pyytääkseni anteeksi yöllistä hylkäämistä.

Pari vuotta sitten pieni tyttö löytyi yöllä harhailemasta silloisen kotitalomme nurkilta. Me olimme autuaasti nukkumassa ja kuulimme tapahtuneesta vasta seuraavana päivänä. Tyttö oli ollut kotonaan yksin ja lähtenyt jostain syystä yöpukusillaan ulos marraskuiseen yöhön. Vieläkin ajatus kylmää. Että siinä samalla kun me nukuimme kaikki kolme vierekkäin lämpimän peiton alla, yksi pieni tyttö olisi voinut jäätyä hengiltä siinä ihan vieressä. 

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Mahdollisuuksia

Työpaikalla on pian pikkujoulut. Ihan pakko on nyt tunnustaa, etten ole odottanut niitä kovinkaan innolla, enkä ole ollut varma, menenkö koko kinkereihin. Viime viikolla kuitenkin ilmoittauduin, hankin pikkujouluvaatteet ja nyt olen jo ihan innoissani. En ole ollut elämäni aikana kovinkaan monissa pikkujouluissa ja nekin vähät, joissa olen ollut, ovat olleet melko tylsiä. Mutta nykyisessä elämäntilanteessa jo se, että altistaa itsensä moiselle sosiaalisuudelle, on merkille pantava tapaus. Aion sitäpaitsi mennä työkaverin luokse yöksi, jotta pääsen jatkoillekin. Täytyy tässä itseään ihan ihmetellä.

Tässä voi tietenkin käydä niin, että harjoituksen puutteesta juon itseni pöydän alle. Tai päädyn oksentamaan kaupunginjohtajan kengille. Tai kaadun liian korkeissa korkkareissani työpaikan portaissa. Tai väsähdän jo ennen ensimmäistäkään viinilasillista ja lähden kotiin nukkumaan. Tai sitten ilta on tosi kiva ja siitä saa rutkasti virtaa viimeisiin ponnistuksiin ennen joulunajan kaivattua lomailua. Sekin on ihan mahdollista. Ainakin täpärästi mahdollisuuksien rajoissa.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Joululauluja

Alkaa uhkaavasti näyttää siltä, että tänä vuonna emme ehdi kauneimpiin joululauluihin. Viime joulunakin jouduimme tosin lähtemään pois kesken laulannan, koska pellossa kasvaneet lapseni eivät jaksaneet käyttäytyä tilanteen edellyttämällä hartaudella. Joten luulisi, ettei ole paha paikka, vaikka emme tänä vuonna edes yrittäisi. Mutta on se vähän paha. Rakastan joululaulujen laulamista kirkossa, siitäkin huolimatta, että se on ainoa kerta vuodessa, kun ylipäänsä käyn kirkossa. Tai ehkä juuri siksi sitä rakastankin. Se on jotain täysin omasta arjestani poikkeavaa. Taitaa kuitenkin olla niin, että lapseni eivät rakasta tilaisuutta yhtä suurella antaumuksella kuin äitinsä.

Mutta väliäkö hällä, tänä vuonna laulelemme vähemmän hartaasti kotosalla. Joulu tulee joka tapauksessa, ihan jo siksi, että lapset ovat kotona. Erosta on seurannut yhtä ja toista hyvää sekä huonoa, mutta joka toinen joulu toistuva yksinäisyys on kyllä se pahin asia. Enhän minä oikeasti yksin ole yhtenäkään jouluna ollut ja toisekseen viihdyn varsin hyvin yksin, mutta joulu ilman lapsia on silti jollain tavoin yksinäinen ja lohduton. Se on sitten eri asia, jos lapset joskus isompina eivät haluakaan enää viettää joulujaan minun kanssani. Mutta nyt, kun he ovat vielä pieniä, se on vain ja ainoastaan luonnotonta, etteivät he ole jouluna kummankin vanhempansa seurassa. Se on kuitenkin kestettävä, itsehän tämän elämänsä on sählännyt niin, että tässä ollaan nyt.

Tänä jouluna minä kuitenkin nautin. Ne kaikkein rakkaimmat ovat minun kanssani, enkä minä jouluuni tarvitse mitään muuta. No, ehkä vähän joulutorttuja. Ja kinkkua. Niin ja tietysti hiukan suklaata. Mutta sitten ei muuta.

perjantai 28. marraskuuta 2014

Juhlimista

Kiirettä pitää näin ennen joulua. Pojan synttärit on pian ja niitä on tietysti kahdet. Lisäksi on naisten viikonloppu ja kahdet pikkujoulut. Olen viimeksi ollut pikkujouluissa kymmenen vuotta sitten, mutta nyt ajattelin uuden (tai onko se enää uusi) työpaikan kunniaksi repäistä ja mennä niihin molempiin, joihin kutsu on käynyt. Kun tässä nyt jatkossa meitä lomautellaan ja kaikkea, niin ehkä pikkujouluja ei jatkossa ole edes tarjolla. Otetaan ilo irti nyt kun se vielä onnistuu.

Kiire ei ahdista eikä stressaa, koska kaikki tämä ennen joulua tapahtuva ylenmääräinen juhliminen on kuitenkin mukavaa. En tietysti ole kovin sosiaalinen ihminen, joten ihmisähky saattaa jossain kohtaa iskeä. Mutta joulun jälkeen on aikaa mynnistellä yksinään, tai ei nyt tietysti ihan kirjaimellisesti yksinään, kun tässä nämä kaksi pirpanaa arjen kuitenkin jakavat.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Ihan hiljaa ja varovasti

Sanon nyt ihan hiljaa ja varovasti, sillä tavalla, etten ihan täysin oikeasti mitään sanokaan, että elämä on aika ihanaa. On ihan hirveän pelottavaa sanoa niin, koska sitten aina sattuu jotain. Siksi en nyt ihan kokonaan sano, tai en ainakaan ole täysin tosissani. Mutta sitä se on. Ihanaa.

Ja miksi se on ihanaa? Ei siksi, että elämässä olisi jotain uutta ja ihmeellistä. Vaan juuri siksi, ettei ole. Että arki menee omalla painollaan, työ sujuu, eikä ole suuria murheita tai huolia. Juuri siksi se on ihanaa. Että illan hämärinä hetkinä kynttilänvaloa katsoessaan tajuaa, kuinka kaunista kaikki on. Ettei mikään murheen musta möykky peitä sitä valoa ja ymmärrystä siitä, kuinka paljon ympärillä on asioita, joista olla kiitollinen. Siksi.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Roikkuu, ei roiku, roikkuu

Varasin ajan kampaajalle. Ajanvarausohjelma tiesi kertoa, että olen käynyt kampaajalla viimeksi kaksi vuotta sitten. Tai vähän reilut kaksi vuotta. Luulin, että siitä olisi pidempikin aika. Hiukset ovat nimittäin aika pitkät. Tätä minun elämäni tiivistetysti on: kasvatan hiuksia pari-kolme vuotta, kyllästyn, leikkautan ne lyhyeksi, kasvatan taas pari-kolme vuotta, kyllästyn, leikkautan, kasvatan.

Näin eilen lööpin, jossa kiinteistökuningatar Kaisa Liski sanoi, että kun naama alkaa roikkua, niin hiukset eivät saa enää roikkua. Ajattelin, että onpa hyvä, kun tuli se kampaaja varattua. Tässä eletään varmastikin ihan juuri niitä hetkiä, jolloin naama alkaa roikkua. Katselin kyllä peilistä, ettei se ehkä vielä roiku, ainakaan kovin pahasti, mutta huomaako sellaista itse? Arvelisin, ettei ollenkaan välttämättä huomaa. Siksipä onkin hyvä varautua ja karsia kutrit jo hyvissä ajoin kampaamon lattialle.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Rakkaudesta (taas kerran)

Olen tässä viime aikoina miettinyt rakkausasioita. Kun jotainhan ihmisen pitää miettiä. Äkkiä kuvittelisi, että kaikki nämä arjen askareet riittäisivät mietinnän aiheeksi, mutta eihän se niin mene. Joka ilta on ainakin vartti lasten nukahtaminen jälkeen ylimääräistä aikaa ennen kuin simahdan itse. Ja automatkat töihin ja takaisin, ne vasta ovatkin otollisia rakkausasioiden miettimiseen. Varsinkin kun siinä samalla kuuntelee Juha Tapion herkkiä sanoituksia tai jotain muuta aiheeseen sopivaa.

Yhteenveto-luonteisesti voisin sanoa, että rakkaudella ei taida olla mitään asiaa minun elämääni vielä pitkään aikaan. Tietysti elämässä on nytkin paljon rakkautta, kun on nämä lapset ja ystäviä ja kaikkea. Mutta sellainen parisuhteisiin liittyvä rakkaus saisi mieluusti pysyä loitolla seuraavat vuodet tai ainakin pitkään. Eikä siinä varmasti mitään ongelmia ole, kun en käy muualla kuin töissä ja ruokakaupassa. Näissä pienissä piireissä ei paljon kiusauksia pyöri

Ajattelen niin, että jos on jo parikymmentä vuotta toistanut omaa (ja samaa) traumaansa parisuhteissa, niin ei todellakaan kannata enää lähteä kurjistamaan yhdenkään kanssakulkijan elämää jollain suhdeyritelmällä. Kun se vika on omassa päässä, niin ei auta, vaikka löytäisi kuinka ihanan kumppanin. Ja niitä olen löytänyt, aivan ihmeellisen ihania ihmisiä, joiden kanssa en kuitenkaan osaa elää. Vaikka noin ylipäänsä ajattelen, että olen varsin kelvollinen olento ja lähtökohtiin nähden vieläpä potkinut huomattavan pitkälle omassa elämässäni, kadotan tämän ajatuksen parisuhteessa ollessani. Suhteessa läheiseen ihmiseen koen olevani enimmäkseen kamala akka. Ja niinhän se homma ei pidemmän päälle toimi. Eikä se vika todellakaan ole ollut muissa, harvoin minua on mitenkään vähätelty. Minä itse vähättelen itseäni, koen olevani liian vähän kaikkea hyvää ja liian paljon kaikkea huonoa. En koe niin silloin, kun elelen yksin. Lapset eivät aiheuta minussa samaa, he ovat kuitenkin niin yhtä minun kanssani, osa minua, että suhde heihin on jotain aivan toista kuin suhde toisiin ihmisiin.

Yksin ollessani kukoistan, kaksin kuihdun. Ja ennen kuin saan tämän asian päässäni selvitettyä, on syytä pysytellä sinkkuna. Itsehän siihen ei voi paljon vaikuttaa, koska vastaan tulee ihminen, jota ei voikaan ohittaa noin vain, joka jättää lähtemättömän jäljen. Mutta yhden asian olen jo tähän ikään mennessä oppinut. Rakkautta, niin suuri lahja kuin se onkin, ei tarvitse aina ottaa vastaan. Sen voi myös torjua.

perjantai 31. lokakuuta 2014

Pieniä vaatteita

Vein parisen viikkoa sitten kaksi isoa kassillista lasten vaatteita kirpputorille. Jupisin kotiin palattuani, että vaatemäärä ei ole vähentynyt nimeksikään. Niinpä päätin käydä myös oman vaatekaappini kimppuun. Sieltä löytyy muun muassa farkut, jotka hädin tuskin sain ähellettyä kiinni Citymarketin sovituskopissa jossain eron jälkeisessä tilapäisessä kuivettuneisuustilassa. Sanomattakin on selvää, etteivät ne ole koskaan olleet käytössä, eivätkä tule olemaan. Sieltä löytyy myös kymmenen vuotta vanhoja vaatteita, jotka kuin ihmeen kaupalla mahtuvat päälle (lähinnä siitä syystä, että ovat alunperinkin olleet mallia teltta). Nämä säästän, koska kaikki tulee jossain vaiheessa uudestaan muotiin ja laskujeni mukaan tulen olemaan muodikas noin suurinpiirtein viidentoista vuoden päästä. Voi siihen aavistuksen kauemminkin mennä, mutta minä olen hyvä odottamaan.

Pienet vaatteet heivasin nyt kuitenkin kaapista ulos. Kasasin ne säkkiin odottamaan seuraavaa kirpputorikäyntiä. Pakko se tässä nyt kuitenkin on myöntää, että minulla on tässä pieni taka-ajatus. Olisihan kaikkien karman lakien mukaista, että taloudellisesti tarkalle ihmisille kävisi niin, että kun viimein saa vuosikausia kaapissa käyttämättömänä lojuneet pienet vaatteet hävitettyä, sitä taianomaisesti laihtuukin kymmenen kiloa ja joutuu harmittelemaan niitä pois vietyjä vaatteita. Lasken tämän varaan, koska muilla keinoilla paino ei putoa.

Kun tässä nyt aloin tälle tunnustamislinjalle, niin myönnettäköön, että eräänä pimeänä iltana kaivoin ne perkeleellisen pienet farkut takaisin vaatekaappiini. En ymmärrä miksi. En todellakaan ymmärrä miksi.

torstai 30. lokakuuta 2014

Seksiä sinisessä Volvossa

Harrastin seksiä työkaverini kanssa. Tosin vain unessa, en minä siitä muuten täällä kertoisikaan. Seksielämä on hyvin, hyvin yksityistä ja sitäpaitsi minulla ei ole sellaista. Se on vähän ärsyttävää. Siis ei se seksielämän puuttuminen, se on oma valinta, mutta se uni. Koska nyt kun puhun kyseisen työkaverin kanssa, se tulee väistämättä mieleen. Se uni. Ja seksi. Seksi autossa, tarkasti ottaen sinisessä Volvossa. Miksiköhän tällaiset yksityiskohdat jäävät mieleen vain niistä unista, joita ei olisi tarpeen lainkaan muistaa?

Sitäpaitsi en enää harrastaisi minkäänlaisia seksuaalisia aktiviteetteja autossa, olen siihen jo aivan liian kankea. Unessa se jotenkin onnistui, mutta unessa toisaalta osaan myös lentää. Ja lennänkin. Usein. Luin juuri jostain naistenlehdestä, että lentäminen unessa merkitsee luovuutta. Lensin eniten sellaisessa elämänvaiheessa, jossa olen ollut vähiten luova. Mutta mitäpä näistä. En ole ollenkaan varma siitä, merkitsevätkö unet varsinaisesti mitään. Ehkä ne ovat vain mielen mellastusta ja iloittelua muuten melko tylsässä tilanteessa.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Tuli ja meni

Kirjoittelin ihan hiljaittain ikäkriisistäni. Olisiko ollut elokuuta tai jotain niillä main. Tässä yhtenä sateisen harmaana päivänä havahduin siihen, ettei minulla enää mitään kriisiä ole. Kappas vaan. En tiedä, mitä sille tapahtui. Toki välillä ärsyttää juuri nämä väärissä paikoissa kasvavat (alati lisääntyvät) karvat tai se, että tissejä ei saa edes liiveillä hilattua sinne, missä ne alunperin ovat olleet. Mutta jos näitä pieniä kauneusvirheitä (kirjoitin ensin kauheusvirheitä) ei oteta lukuun, on tämä ikä mitä mainioin.

Mitään erityistä ei tarvitse enää tehdä, mihinkään ei tarvitse pyrkiä. On työ ja perhe, koti ja (nykivä) auto. Kunnianhimottomana ihmisenä voin vain lepäillä laakereilleni koko loppuelämän, jos siltä tuntuu. Siis sen ajan, mikä nyt jää ansiotyöltä, kotityöltä ja ajatustyöltä. Tai ajatustyötä voi tietysti tehdä siinä lepäillessäkin. Että eipä tässä juuri valittamista ole.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Näin se päättyy

Luin Kathleen MacMahonin kirjan Näin se päättyy. Kirja on rakkaustarina, kuinka ollakaan. Aika suuri osa kirjoista on. Se rakkaustarina ei niin jäänyt mieleen, vaikka se oli ihan kelpo rakkaustarina. Mutta eivätkö ne kaikki ole? Ainakin niille ihmisille, jotka niitä rakkauksia elävät todeksi. Tietysti romaanihenkilöt eivät ihan varsinaisesti elä. No niin, tämä ei ollut se, mistä minun piti kirjoittaa. Vaan siitä, että kirjassa oli jossain kohtaa (yritin jälkikäteen etsiä sen kohdan, mutta en tietenkään löytänyt) toisen päähenkilön pohdintaa, miten tietyssä pisteessä elämää on valmis jättämään menneen taakseen, mutta ei kuitenkaan ihan valmis siirtymään uuteen elämään. Minulla on usein, varsinkin elämän käännekohdissa, tällainen olo. Mennyt on jo mennyttä, eikä sitä enää haikaile takaisin, mutta silti ei tunnu siltä, että haluaisi vielä siirtyä eteenpäin. Siinä kohtaa tarvitsisi pienen loman omasta elämästä. Aika saisi pysähtyä, elämä seisahtua muutamaksi viikoksi ja sitten se voisikin taas pyörähtää käyntiin. Mutta niinhän ei käy. Mikään ei seisahdu, mikään ei hiljene siksi, että minä tarvitsisin aikaa hengähtää. Kaikki pyörii eteenpäin tasaisen varmasti (tai ei aina niin tasaisesti, välillä hyvinkin pomppivasti) ja hiukan epäilen, että jatkuvasti kiihtyvällä tahdilla. Siltä se ainakin tuntuu. Mikä ei tietysti ole aina sama asia kuin totuus. Jos mitään totuutta on olemassakaan. Tuskin on.

Samapa tuo sinänsä, nyt ei ole tarvetta siirtyä mihinkään, eikä myöskään miettiä menneitä tai tulevia. Tässä on ihan hyvä juuri nyt. Vaikka näin ei pitäisi koskaan, koskaan, koskaan sanoa. Ihan sama kuin sanoisi, että enpä ole sairastanut pitkään aikaan. Flunssa iskee ennen kuin ehtii sanoa lausetta loppuun.

torstai 9. lokakuuta 2014

Karvoja

Kai sitä vähitellen muuttuu apinaksi. Tai vähintäänkin mieheksi. Valitettavasti kuulun niihin ihmisiin, joissa karva kasvaa kohisemalla. Eikä siinä mitään silloin, kun karvat kasvavat oikeassa paikassa. Se, että on paljon hiuksia, on oikeasti ihan kiva juttu. Näin vanhemmiten karvat kuitenkin alkavat etsiä uusia kasvualustoja. Jouduin hankkimaan pinsetit jo autoonkin, koska jostain syystä huomaan usein pitkän karvan leuassani juuri ennen kotikäyntiä. Keskity siinä sitten asiakkaan asioihin, kun koko ajan pitää yrittää piilotella sitä kyynärän mittaista karvaa.

Näyttää myös siltä, että ennen kuin täytän neljäkymmentä, saan kasvatettua ihan uskottavat amisviikset. Vai miksiköhän niitä nykyisin kutsutaan?

tiistai 7. lokakuuta 2014

Pikkukuppipakkomielle

Kiertelen usein kirpputoreja. Tai usein on tässä elämäntilanteessa liioittelua, aikaa ei ole niin paljon, että voisi sanoa käyvänsä usein missään. Paitsi työpaikalla, päiväkodissa, koulussa ja ruokakaupassa. Mutta kirppareita olen kiertänyt koko elämäni. Jo lapsena olin into piukassa, kun täällä Sastamalassa äidin luona vieraillessa pääsi käymään kirppareilla. Nilsiässä niitä ei tietenkään ollut, niin kuin ei paljon mitään muutakaan.

Kerta toisensa jälkeen minua ihmetyttää se, että kirpputoreilla minut valtaa suunnaton halu ostaa pikkuruisia kahvikuppeja. Eihän niitä käytä enää kukaan, enkä minä edes juo kahvia. Ja sitäpaitsi minulla on jo kaapissani yksi kahviastiasto, josta käytän yhtä kuppia kerran vuodessa, kun teen taatelikakkua. Kyseessä on mummon ja ukin kihlajaisastiasto, joten sitä ei luonnollisestikaan voi hävittää tai laittaa kiertoon. Mutta muita kuppeja en todellakaan tarvitse. Vieraillekin tarjoilen kahvin mukissa.

Mutta ne sievät, pienet, epäkäytännölliset, vanhanaikaiset pikku kupposet tuntuvat aina huutavan minun nimeäni. Jos minulla (lapsilla) olisi leikkimökki, ostaisin niitä sinne. Mutta kun ei ole. Sinne minä olen ne jättänyt yksin ja hylättyinä pölyyntymään tikkuisiin hyllyihin. Ainakin toistaiseksi.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Mukava äiti

Kysyin kerran tyttäreltäni, onko meillä hänen mielestään mukava koti. Hän vastasi, ettei tiedä. Ja lisäsi sitten: "On meillä ainakin mukava äiti". Olin onnesta sykkyrällä. Nämä (harvinaiset) kommentit eivät muuten tuntuisi ollenkaan niin ihanilta, ellei useimmiten kuulisi olevansa maailman typerin ja idioottimaisin äiti. Mutta yksikin "mukava äiti" peittää alleen tuhat "tyhmää äitiä". Niin se vain on.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Trigonometriaa

Näin blogiunta. Olikin ensimmäinen kerta. Toki olen voinut nähdä blogiunia vaikka joka yö, mutta tämä on ensimmäinen, jonka muistan.

Unessa olin ilmoittautunut trigonometrian kurssille. Blogissa puhisin, että taidan jättää kurssin kesken heti alkuunsa, kun se on niin vaikea enkä ymmärrä mitään. Joku nainen oli kommentoinut kirjoitustani, että ei kannata jättää kurssia kesken vain siksi, että trigonometria on vaikeaa. Sen nimittäin kuuluukin olla vaikeaa. Nainen oli paikkakunnalta nimeltä Kendeley, mikä ei äkkisiltään viittaa kovin suomalaiseen ympäristöön, mutta sujuvaa suomea hän kirjoitti. Tietysti hän saattoi olla suomalainen ulkomailla tai sitten joku, joka oli halunnut opetella jotain vaikeaa ja oli opetellut Suomen kielen.

Herätessäni mietin, onko mitään trigonometriaa olemassakaan. Ajattelin, että jonnekin matematiikan suuntaan se ehkä viittaa, jos ylipäänsä on olemassa. Sitten tuli hiukan mieleen jotain mielikuvia koulusta. Saattaa olla, että olen jopa asiaa joskus yrittänyt opetella. Kurssille ei ehkä silti kannata mennä, eikä suoraan sanottuna kyllä voisi vähempää kiinnostaa. Mieluummin menisin kurssille: virkkaa päiväpeitto pajunoksista tai tee itse piikkimattosi.

Kendeley minun pitää tarkistaa. Ehkä sekin on oikeasti olemassa.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Paloja

Minulta kysytään aina silloin tällöin, olenko kirjoittanut jotain. Vastaan, että en ole. Enkä ole. Kirjoittajakoulun jälkeen en ole kirjoittanut oikeastaan juuri mitään, en ainakaan mitään maininnan arvoista. Opinnoilla oli (jos oikein muistan) alunperin tarkoitus lisätä omaa kirjoittamista, mutta toisin kävi. Ryhmässä oli kirjoittajia, joilla oli sekä kirjoittamisen lahja että valtava palo tuottaa tekstiä. Minulta se palo hävisi siinä opintojen aikana. Siinä huomasi, että keskinkertaisia tekstejä on jo maailma pullollaan, metsää ei kannata enempää tuhlata siihen puuhaan. Minunkin kaappini ovat täynnä tekstejä vuosien varrelta, enkä lue niitä koskaan. Ne ovat tylsiä, jos ihan totta puhutaan.

En pidä pahana sitä, että se palo hävisi. Kaipasin kirjoittamista jonkin aikaa, mutta sen tilalle tuli muuta, niin kuin elämässä usein käy. En enää haaveile kirjailijan elämästä, se haave kuului aikaan, jolloin kaikki muukin oli toisin. Haaveilen kyllä edelleen toisenlaisesta tavasta ansaita toimeentuloni, mutta se ei liity enää millään tavalla kirjoittamiseen.

Olen ajatellut, että joku päivä tuhoan vanhat tekstini. Turhaan täyttävät kaappeja. En joka tapauksessa halua, että perilliseni joutuvat niitä joskus kantamaan roskiin, kun kerran voin tehdä sen itsekin. Mutta kyllä minä ne käyn läpi vielä ennen sitä. Heitän hyvästit. Muistelen hetken sitä innosta hehkuvaa, vasta äidiksi tullutta naista, joka uskoi asioihin, joihin minä en enää usko. Naista, jonka tie näytti suoralta ja turvalliselta ensimmäistä kertaa tässä elämässä.

Kirjoittamisen palon katoaminen ei tuota tuskaa. Mutta se kaikki muu, se kaikki, mikä niihin aikoihin liittyy, se tekee vieläkin kipeää. Niin sen pitääkin tehdä. Koska sitten ehkä myös muistaa, miten vähän ihminen lopulta ymmärtää, miten suuria ratkaisuja on valmis tekemään tietämättä yhtään, mitä niillä ratkaisuilla aiheuttaa itselleen ja toisille. Ehkä se kipu auttaa seuraavassa käännekohdassa pysähtymään ajoissa, miettimään asioita silloin, kun miettimiseen vielä on mahdollisuus.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Käskyjä

Kävin lounaalla paikallisessa pikaruokapaikassa. Istuin lasten leikkipaikan vieressä, en kyllä ymmärrä miksi. Kun kerrankin saisi syödä rauhassa suhteellisen hiljaisessa ympäristössä, minä pakkaudun siihen ravintolan ainoaan meluisaan kohtaan. Ei kyllä järki paljon päätä pakota. No, oli miten oli, satuin kuulemaan mieleeni painuneen käskyn. Eräs äiti sanoi lapselleen: "Pentti (nimi muutettu), et sitten tee siellä (pallomeressä) mitään!". Minusta käsky oli niin älyvapaa, että meinasin käydä kysymässä, mitä äiti sillä tarkoitti. Mitä Pentti ei saa tehdä? Seisoa? Istua? Olla hiljaa? Metelöidä? Miten voi ylipäänsä olla tekemättä mitään? Tietääkö Pentti kenties (koska siitä on keskusteltu kotona), mitä äidin "älä tee mitään" tarkoittaa? Kaveria ei saa vetää turpaan? Ei saa sylkeä, kirota, heitellä palloja toisten silmille?

En kuitenkaan kysynyt mitään. Yhtä älyttömiä käskyjä minäkin annan lapsilleni. Ilmankos eivät tottele.


sunnuntai 31. elokuuta 2014

Varkaita ja pelastajia

En voi käsittää tätä ajan vähyyttä. En millään ehdi tehdä kaikkea, mitä olen tehnyt ennen. Aikaa on saman verran kuin ennenkin, tekemistä on saman verran kuin ennenkin. Mutta en millään ehdi tehdä sitä, minkä olen ennen ehtinyt. Epäilen, että joku varastaa minulta päivittäin tunnin tai kaksi, muuta selitystä en keksi

Kävin tässä vähän aikaa sitten psykiatrisella osastolla. Eräs potilas lupasi pelastaa minut, jos menen hänen huoneeseensa. Koska olin lasten kanssa, päätin jättää pelastuksen väliin. Ehkä olisi kuitenkin pitänyt jättää lapset hetkeksi hoitajien hellään huomaan ja mennä katsomaan, minkälaatuisesta tapahtumasta oikein olisi ollut kyse. Olisin voinut hyötyä pienestä pelastuksesta. Tai isostakin.

perjantai 29. elokuuta 2014

Älä aja päälle

En ole pitänyt itseäni itkeskelijätyyppinä. Tällä viikolla olen kuitenkin itkenyt "Älä aja päälle"-kyltin ohi (en yli) ajaessani. Olen itkenyt kuunnellessani tarinaa jonkun toisen päättyneestä rakkaudesta (ihan tuntematon tyyppi radiossa). Olen itkenyt katsoessani ohjelmaa, jossa eläkeikäiset ihmiset tutustuivat tyttärensä ulkomaalaiseen mieheen (se lämpö, jolla vanhemmat puhuivat tyttärestä ja tämän puolisosta). Olen itkenyt yhden entisen kumppanini ajaessa vastaan (hän tulee vastaan lähes joka aamu, eikä siinä ole oikeasti mitään itkemistä). Olikohan tässä kaikki? Muutaman kerran on lisäksi tainnut olla itku lähellä ihan silkasta väsymyksestä, mutta puhti ei ole riittänyt varsinaiseen itkemiseen.

Minun lienee aika tarkistaa käsitystä itsestäni myös tässä suhteessa. Kerta kaikkiaan en välillä tiedä, kuka tämä peilistä katsova tyyppi oikein on. En ole ihan varma, haluanko edes tietää. Oikeastaan haluaisin eroon koko naisesta. Ette usko, kuinka masentavaa seuraa hän on.

Mutta hyvä puoli tässä on se, että jo kahteen kertaan nitistetty silmätulehdukseni palasi takaisin kiusaamaan minua. Voin itkeskellä kaikessa rauhassa vaikka päivät puhki, silmät kun ovat joka tapauksessa punaiset, vetistävät ja turvonneet.

lauantai 23. elokuuta 2014

Turvatyyny

Muutokset ovat joskus vaikeita, aikuisellekin, mutta erityisesti pienille ihmisille. Meillä on muutoksia taas kiukuteltu iltaisin, missä sitä lapsi muualla kiukuttelisi kuin kotonaan. Vaikka välillä sitä toivookin, että se koululapsi tulisi kotiin ja kotilapsi menisi kouluun.

Tässä yhtenä iltana keinuttelin kiukkupuuskan jälkeen itkuun purskahtanutta tytärtä sylissä ja kuiskailin hänen hiuksiinsa, että hän on tärkeä ja ihana ja että rakastan häntä kovasti. Tyttö tyyntyi ja nukahti lopulta iltasadun jälkeen levolliseen uneen.

Siinä nukkuvan lapsen vierellä makoillessani mietin, olisiko oma taival ollut toisenlainen, jos joku olisi joskus ottanut syliin ja sanonut, että olen tärkeä ja rakas. Olisinko osannut luovia tässä elämässä eri tavalla, ehkä kulkea suorempaa tietä, jos olisin tiennyt olevani jollekin tärkeä? Olisiko rakkaus toiminut turvatyynynä pahimmissa töyssyissä, ollut pehmuste kovissa kohdissa? En tiedä, ehkä se ei olisi muuttanut mitään, ehkä kaikki olisi silti pitänyt opetella kantapään kautta.

Nyt ainakin tiedän, että olen tärkeä ja rakas näille pienille ihmisille. Se tuntuu hyvältä.


torstai 21. elokuuta 2014

Kriisejä

Sanoin tässä yhtenä päivänä, että minulla on pieni ikäkriisi. Se ei ollut totta. Minulla on iso ikäkriisi. Minulla on myös suuri parisuhdekriisi (mutta ei parisuhdetta) ja nämä kaksi asiaa liittynevät jollain tavoin toisiinsa. Olen pohdiskellut jollekin parisuhdeleirille menoa itsekseni, koska tässä elämässä en onnistu pääsemään sellaiselle yhdenkään kumppanin kanssa. Niin tehokkaaksi olen suhteissani tullut, että leiri pitäisi ymmärtää varata ennen parisuhteen alkamista, muuten sinne ei ehdi ennen kuin suhde on ohi. Olen kyllä miettinyt, että pyytäisin leirille jonkun entisistä kumppaneistani, mutta hiukan tuntuu siltä, ettei se ole parhaita ideoitani.

Kriiseilen minä muutakin kuin parisuhdetta. Esimerkiksi sitä, etten ole saanut elämässäni mitään aikaan. Itse asiassa olen kyllä saanut aikaan kaiken, mitä olen halunnut, mutta ihan toisella tavalla kuin olen halunnut. Ei luulisi olevan väliä, mutta näyttää olevan. Sitäpaitsi olen alkanut pohtia, olenko alunperinkään halunnut oikeita asioita. Kriiseilen myös sitä, etten ole kasvanut ihmisenä sitten teinivuosien juuri lainkaan, ja puhun nyt lähinnä henkisestä kehityksestä. Kyllä minä muilla tavoin olen kasvanut ja sitäkin tuskailen. Tytär kysyi tässä yhtenä päivänä kasvaako äiti vielä ja totuuden nimessä oli vastattava, että hyvin suurella todennäköisyydellä kasvaa. Pituutta tuskin kuitenkaan on luvassa.

En pidä ikäkriiseistä. Olen kuitenkin päätellyt, että epäilemättä asiat ovat tällä hetkellä aika hyvin, koska ehdin murehtimaan näitä kaikkia typeryyksiä. Tähän asti elämä on vienyt voimat sen verran tehokkaasti, ettei millään muulla kuin arjen pyörittämisellä ole ollut suurtakaan merkitystä. Olisiko elämä käynyt peräti liian helpoksi? Vai onko kenties vain tullut aika katsoa peiliin ja todeta, että tuolle tyypille on tehtävä jotain?

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Läksyjä

Olen pitänyt taukoa. En tarkoituksella, en tietoisesti, mutta taukoa näemmä on tullut. Kesä on vienyt mennessään, sanoisin niin. On uitu, retkeilty, lepäilty, luettu ja tehty paljon muuta. En ole kirjoittanut riviäkään. Jotain listojani olen tainnut rustata, listoja, joilla ei ole merkitystä yhtä päivää (tai tuntia) pidempään, mutta joita minun täytyy ilmeisesti tehdä hamaan hautaan saakka. Ehkä ne pitävät minut jossain järjestyksessä.

Minulla on ollut kesälle yksi oppiläksy: puutu negatiivisesti vain hengenvaarallisiin asioihin. En ole oppinut sitä vielä, puutun negatiivisesti kaikenlaisiin asioihin. Mutta tämän minä opin. Vaikka siihen menisi koko elämä. Siihen voi mennäkin.


keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Seitsemän kurjaa vuotta ja muuta hölynpölyä

Kun horoskooppi sanoo, että edessäsi on jännittäviä aikoja, tekisi mieli juosta karkuun. Tosin en tiedä, kuinka elämäänsä juoksisi karkuun. Tai tiedän, tietysti, olenhan sitä tehnyt kerran jos toisenkin.

Horoskoopin mukaan minulla pitäisi olla menossa romanttisin kesä miesmuistiin, tai ainakin viimeisen seitsemän vuoden kurjan jakson jälkeen. Siltäpä tuo näyttää. Ehkä en kaipaa romantiikkaa sen enempää kui jännitystäkään. Tasaista arkea minulle kiitos, ja runsain mitoin. Sitäpaitsi edeltävät seitsemän vuotta eivät ole olleet läpeensä kurjia. Siihen seitsenvuotiskauteen ei ole sattunut kuin yksi avioero ja se teki elämästä kurjaa ehkä vuodeksi. Keskimäärin sanoisin siis, että vuodet ovat olleet varsin hyviä.

Onneksi en usko horoskooppeihin. Aloitan lomani (ensi viikolla) siis luottavaisin mielin. Kolme viikkoa enimmäkseen ilman aikatauluja, se on kaikki, mitä lomaltani vaadin. Muuten on ihan sama, sataako vettä tai pikku-ukkoja, onko tekemistä vai eikö ole. Kunhan ei tarvitse herätä klo 6 ja hoputtaa lapsia hoitoon. Sitä lajia kun on syksyllä taas luvassa riittämiin.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Pilvisiä kesäaamuja

Katselin aamulla töihin ajaessani ympärillä vaihtuvia peltoja ja ajattelin, että on onni olla elossa kesäisenä (pilvisenä ja tuulisena) aamuna, katsella ohi vilahtavia peltoja ja olla matkalla töihin. Uusi työ on ollut iso ilo, vaikka toki siinäkin omat hankaluutensa ja mutkansa on. Ei sellaista työtä olekaan, jossa ei jokin kohta tökkisi. Tai ehkä on, mutta tuskin sosiaalialalla. Mutta kaikkinensa kuitenkin, vaikka pelkäsin muutosta, niin parempaan tässä on menty. Niin se yleensä kuitenkin menee. Vaikka isojakin muutoksia tekisi ja vaikka menisi vähän pieleenkin, niin harvoin sitä vanhaan kaipaa. Tai ehkä joku kaipaa, mutta minä en yleensä.

Viime aikoina on tullut mietittyä parisuhteita pitkään ja perusteellisesti. Suhteen päättyminen tuppaa yleensäkin sitä aiheuttamaan, mutta ehkä nyt erityisesti. Minä en tästä nuorru ja markkina-arvo laskee kiihtyvällä vauhdilla koko ajan. Niinhän tässä käy, että kiikkustuolissa istun yksin ja saan syyttää siitä pelkästään itseäni. Välillä uskottelen itselleni, että juuri sitä minä haluankin. Olla yksin, itsenäinen (ja itsepäinen), huolehtia omista ja vain omista asioistani. Siinä on tietty houkutus. Helpompaa se on, eittämättä, olla yksin kuin kaksin.

Ja silti. Vaikka kuinka saan itseni välillä uskomaan siihen, että olen täydempi, ehyempi ja kaikin puolin parempi (tai ainakin siedettävämpi) ihminen ilman parisuhdetta, niin jostain se aina tulee: ikävä toisen syliin, kaipuu olla rakastettu. Siitä ei tahdo päästä eroon, vaikka tekisi mitä.

Kaikkea ei voi saada, sen minä kyllä tiedän jo. Mutta minkäs teet. Toisen kanssa ei osaa olla, yksinkään ei ole täysin tyytyväinen. Mutta ehkä se riittää, että pilvisenäkin kesäaamuna on kuitenkin hyvä olla itsensä kanssa, vaikka se olisikin sitten kaikki, mihin tässä elämässä pystyy. Eikö sekin ole jo paljon?

torstai 15. toukokuuta 2014

Synttäreitä

Taas on se aika vuodesta, kun alamme suunnitella tyttären syntymäpäiväjuhlia. Tähän asti olen välttynyt kaverisynttäreiden järjestämiseltä (kun muuttaa tiheästi, ei kaveripiiriä oikein ehdi muodostua), mutta nyt ajattelin sellaiset järjestää. Yllättäen tytär totesikin, ettei hän halua sellaisia. No, asia on kuitenkin hänellä nyt mietinnässä. Pikkuveljellä piti jo sellaiset edellisten synttäreiden yhteydessä olla, mutta sattuneesta syytä jouduimme pitämään hyvin pienimuotoiset synttärit ja kaverisynttärit jäivät odottamaan seuraavaa vuotta. Katsotaan nyt, kuinka käy tyttären kanssa.

Tarjoiluja olen miettinyt jo hyvän tovin, vaikka synttäreihin on melkein kuukausi aikaa. Kylmäsäilytystilamme ovat erittäin rajalliset, joten tarjottavien keksiminen vaatii aina hiukan luovuutta. Useimmiten on kuitenkin käynyt niin, että tarjottavien lista on mennyt viime hetkillä uusiksi, koska olemme olleet paskataudissa, flunssassa tai muuten vain sellaisessa kunnossa, ettei leipomista ole kukaan jaksanut eikä ehtinyt. Mokkapalat ja itse tehdyt pasteijat ovat vaihtuneet lennossa kaupan leipomuksiin. Kakku on sentään aina omatekoinen, sekin lähinnä ruokarajoitteiden takia.

Luulen, että lasten synttärimuistot ovat silti ihan hyviä. Tai sitten eivät. Ehkä tytär ei juuri siksi halua kavereita synttäreilleen, että kaikki synttärit tähän asti ovatkin olleet hänen mielestään ihan hirveitä. Tai sitten siksi, että viime synttärit päättyivät päivystysreissuun murtuneen käden takia. Saattoihan siitäkin jäädä trauma. Pitääkin ehkä kysyä.

torstai 8. toukokuuta 2014

Tehotonta

Blogin päivittäminen on ollut nyt kovin vaikeaa. Tai ei vaikeaa, se on itse asiassa ihan väärä sana. Mitäs vaikeaa siinä nyt on, että istahtaa koneelle ja kirjoittaa. Mutta kun päivät on opetellut uusia asioita ja illalla on vastassa se tavallinen kotielämä, niin aikaa ei ole jotenkin löytynyt. Sairasteluakin on riittänyt ihan omiksi tarpeiksi. Blogi on sitten jäänyt kaiken muun jalkoihin.

Onneksi on melkein kesä ja valoisaa. Iltaisin kaadun sänkyyn puolikuolleena väsymyksestä, mutta heräänkin sitten aikaisin puuhailemaan omiani ennen kuin lapset heräävät. Yksinäiset aamuhetket ovat ihania, melkein syntisen nautinnollisia. Saatan siivota, jumpata tai hörppiä teetä kaikessa hiljaisuudessa. Eivät ne pitkiä hetkiä ole, mutta niiden avulla jaksaa sitten aamun örrimörrit, jos sellaisia sattuu olemaan tarjolla. Vaikka täytyy myöntää, että hiljaisista hetkistä huolimatta kiukuttelen joskus aamuisin (onneksi en ihan joka aamu). Tänäkin aamuna paiskasin makuuhuoneen oven kiinni ja sanoin, että tehkää mitä teette, mutta minä lähden nyt töihin. En tietenkään lähtenyt, lähinnä siitä syystä, että olin vielä pyjamassa. Olisi ehkä kannattanut vaihtaa vaatteet ensin, uhkauksella olisi voinut olla jotain tehoakin.

Oven paiskaaminenkin on hiukan liioittelua. On vaikea paiskata ovea kunnolla kiinni, jos välissä on kuivuvaa pyykkiä.

perjantai 2. toukokuuta 2014

Toista aikuista

Se, että on perheen ainoa aikuinen, voi olla joskus raskasta. Minulle se ei ole sitä yleensä ollut. Jostakin syystä tämä perhemalli tuntuu minusta kaikkein luontevimmilta (ehkä se johtuu enimmäkseen oman pääni sekaisesta sisällöstä, ehkä opitusta mallista, ehkä planeettojen järjestyksestä, ehkä ei mistään näistä syistä vaan jostain ihan muusta). Hetket kolmistaan lasten kanssa ovat niitä elämän tähtihetkiä. Eivät tietysti ihan kaikki hetket. Jos molemmat lapset sattuvat samaan aikaan uhmaikään (tai oksennustautiin), niin kyllähän siinä toista aikuista kaipaa. Omat naperoni eivät tosin ole sattuneet olemaan uhmaikäisiä samaan aikaan ja minun kohta 37 vuotta kestänyt uhmaikäni ei merkittävästi haittaa perheen arkea. 

Aina silloin tällöin kuitenkin huomaan toivovani, että joskus joku veisi lapset aamuisin hoitoon. Että joskus voisi huolehtia lähtövalmiiksi vain itsensä, ehkä jopa hipsiä työpaikalle ennen kuin kukaan muu talossa herää. Että joku muu hellisi pois aamuäreydet, jaksaisi kiukut ja karkoittaisi väsymyksen pahantuuliset pikkupeikot.

Mutta sitten on aamuja, jolloin mikään ei mene pieleen, niin kuin esimerkiksi tämän viikon maanantaina. Eskarin pihassa pyyhin kyyneleitä silmistäni ihan vain siitä syystä, että kaikki oli sujunut niin hienosti. Lapset heräsivät hyväntuulisina, löysivät vaatteensa omatoimisesti, söivät nopsasti ja jäivät päiväkotiin ja eskariin reippaina ja hymyilevinä.

Joskus se vain on niin helppoa. Ja vaikka aina ei ole, niin en minä silti osaani miksikään vaihtaisi. Kaikki on juuri niin kuin pitääkin olla. Tietysti minä halusin olla äiti kokonaisessa perheessä; perheessä, jossa on molemmat vanhemmat. Sen sain, enkä osannut siinä unelmassa elää. Ehkä se oli lopulta jonkun toisen unelma, jonkun sellaisen, joka en enää ole, ehkä en koskaan ollutkaan. Siitä unelmasta on silti jäljellä puolet (ja ylikin) ja tämän puolikkaan kanssa pystyn elämään. Sen kanssa haluan elää.


maanantai 14. huhtikuuta 2014

Hiiriä ja kultakaloja

Aika karkaa käsistä kuin lauma pieniä, valkoisia hiiriä. Juuri kun yhtä on nappaamassa hännästä, se katoaa pimeään pesäkoloonsa, eikä sitä näe enää koskaan.

Viimeiset kaoottiset viikot vanhassa työssä. Oksennustauti (tiedän, kerjäsin sitä). Reiki-kurssi. Kaikki tavalliset puuhat lasten ja kodin kanssa. Niihin se aika on mennyt niin, ettei ole kirjoittamaan ehtinyt.

Paitsi kirjoitin minä hiukan yhtenä aamuna. Vuosi sitten aloitin tekstin, jota naputtelin kymmenisen sivua ja sitten se tyssähti. Se on aina välillä käväissyt mielessä, mutta häipynyt taas jonnekin arjen askareiden alle. Tässä eräänä aamuna heräsin kuitenkin kaksi nimeä mielessäni. Hetken mietin, mitä nimiä ne mahtoivat olla, mutta sitten keksin, että siinähän on keskeneräisen tarinan toisen päähenkilön sisarusten nimet. En tiennyt, että hänellä on sisaruksia, mutta totta kai hänellä on. Sisarusten myötä myös päähenkilöiden nimet vaihtuivat ja myös toinen päähenkilöistä sai sisaruksia. Sen pätkän kirjoitin sitten siinä aamulla, etten unohda.

Ehkä hauduttelen taas vuoden. Seuraavaksi mieleen pomppii kenties pikkuinen koira. Tai kultakala. Aika hidasta ja tehotonta kyllä tällainen kirjoittelu. Mutta tehokkuus onkin ihan yliarvostettua.

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Tauteja

Lapset sairastivat sen verran ankaraa flunssaa, että ehdin unohtaa koko blogin. En pidä flunssasta. Jos pitää valita oksennustaudista tai flunssasta, niin koska tahansa valitsisin oksennustaudin. Mikä on tietysti epäreilua, koska lapset niitä sairastavat, enkä tiedä valitsisivatko he saman. Harvoin minä saan tartuntaa, joskus tietysti. Oksennustauti on kuitenkin aika selkeä paketti. Päivä tai pari oksennetaan ja se on siinä. Tulee vaihdettua petivaatteet (joskus jopa muutamaan kertaan), pestyä pari mattoa ja ehkä myös auto. Ja sitten se on ohi. Pyykkivuori on tietysti melkoinen, mutta sitä se on lapsiperheessä muutenkin.

Kun taas flunssa. Ensin siihen sairastuu yksi. Valvotaan viikko kuumehoureiden, yskän ja nenän tukkoisuuden takia. Sitten sairastuu toinen. Valvotaan viikko kuumehoureiden, yskän ja nenän tukkoisuuden takia. Astmaa sairastavan lapsukaisen viikolla podetaan jatkuvaa huolta siitä, onko lääkitystä tullut annettua asianmukaisella tavalla, jotta yskä ei jatku viikkokausia. Sitten sairastun minä (jos on huono tuuri) ja sitten valvotaan taas viikko. Paitsi lapset eivät hyvällä tuurilla enää valvo, jos ovat itse jo terveitä. Minun yskimiseeni, nenän niistämiseen ja kiroiluun he eivät yleensä herää.

Mutta suotta minä tässä enää kitisen, tauti on selätetty ja univelat jo kuitattu. Työkaverit kyselivät aamulla, miksi olen niin hyvällä tuulella. Sanoin nukkuneeni hyvin. Jonkun verran saattaa tietysti vaikuttaa sekin, että työpäiviä on jäljellä enää viisi. Sitä en sanonut.


sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Luovuttamisesta

Joskus on kiva ottaa lasillinen viiniä hyvän ruuan kanssa. Tai kylmä olut erityisen haastavan viikon jälkeen. Mutta silti en harmistuisi, jos alkoholi häviäisi maapallolta kokonaan.

Työssäni tapaan paljon lapsia, joiden elämän viinapiru on katkaissut alkuunsa. Heidän katseestaan näen, että he tietävät jo sen, minkä minäkin tiedän. Ettei toisiin ihmisiin ole luottamista, ettei tässä maailmassa voi turvata kehenkään muuhun kuin itseensä. Minä haluaisin säästää heitä siltä totuudelta, mutta en minä sille mitään voi. Viina on vahvempi kuin yksikään viranomainen, se on vahvempi kuin mikään.

Alkoholistiperheitä on monenlaisia. Mutta aika lailla samat asiat me kaikki niissä opimme. Me opimme sen, ettei mihinkään voi luottaa. Aikuiseen ei voi turvata aina silloinkaan, kun tämä on selvinpäin. Jos jonain harvinaisena hyvänä hetkenä erehtyy kertomaan jotain itsestään, sen saa silmilleen, kun korkki napsahtaa seuraavan kerran auki.

Me opimme sen, että viina voittaa aina. Sillä ei ole mitään väliä, mitä on sovittu, mitä on luvattu. Kun viina vie, se vie kaiken. Anteeksi ei pyydetä, anteeksiantoa ei kaivata. Viina on se joka puhuu, se joka tekee. On niin hyvä sanoa, että enhän minä muuten, mutta kun olin humalassa. Se riittää aina selitykseksi vanhemmalle, mutta se ei selitä mitään lapselle.

Me opimme sen, että uni on ylellisyys, johon harvoin on varaa. Jostain syystä monilla alkoholisteilla on asiaa erityisesti yöllä. On helpompi herätä, jos ei ole alunperinkään kovin kummoisesti nukkunut. Sitä oppii olemaan varuillaan joka hetki. Pian ei tiedä, mitä hyvä yöuni onkaan. Vielä nytkin, lähes nelikymppisenä, nukun täysin levollisesti vain silloin, kun olen yksin.

Ja nyt, niitä lapsia katsellessani mietin, ja usein sanonkin, että kyllä te silti selviätte. Teistä voi tulla ihan mitä tahansa. Viina on vienyt teidän vanhempanne, mutta teitä sen ei tarvitse viedä. Uskokaa itseenne, luottakaa siihen, että pärjäätte. Ja he pärjäävät, koska heidän on pakko. Osa heistä pääsee elämässään hyvinkin pitkälle.

Mutta osa heistä ei silti selviä omille jaloilleen, ei tietenkään. Osa heistä päätyy samaan kuin vanhempansa. Osalle käy vielä huonommin. Heitä varten on viranomaisia, joiden pitäisi olla paikalla silloin, kun kaikki muu pettää alta. Usein tietysti viranomaisetkin pettävät, unohtavat tehdä sen, mitä on sovittu, unohtavat, että jossain on lapsi, josta kukaan ei pidä huolta. Järjestelmä toimii huonosti, luvattoman moni pääsee livahtamaan läpi verkostosta, jonka pitäisi olla jokaisen turvattoman ihmisen turva.

Näitä olen miettinyt nyt, kun siirryn lastensuojelusta toisiin tehtäviin. Uusi työ on suuri helpotus, mutta se on ollut myös yllättävän suuri suru. Näitä lapsia varten minä olen työtäni tehnyt, vaikka niin moni muu asia lastensuojelussa on ollut vaikea sietää ja kestää. Olen kokenut olevani heistä vastuussa, ehkä väärälläkin tavalla, olen antanut työhön kaiken, mitä minussa on ollut annettavaa. Nyt koen, että minun on aika pitää huolta perheestäni ja itsestäni. Pitää huolta näistä omista kasvavista lapsistani ja ehkä samalla hiukan myös siitä yksin jääneestä lapsesta, joka joskus kauan sitten itse olin.

Lastensuojelu tarvitsee kipeästi lisää tekijöitä, mutta minä en ole enää yksi heistä.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Lomailua

Loma alkoi oksennuspyykin pesemisellä. Kuinka lohdullista, ettei tarvitse leijua lomafiiliksissä, voi ihan vaan olla arkisesti. Kyllä minä silti mieluummin lomalla olen, aina koti työpaikan voittaa. Oksennusten kanssa tai ilman. Toivon tosin, että taloutemme sairastuneet jäävät yhteen henkilöön. Se ei minun toiveistani tietysti ole kiinni.

Harrastan kaikenlaisia projekteja. Välillä tavoittelen parempaa kuntoa, pienempää vaatekokoa, laajempaa yleissivistystä, mitä milloinkin. Alkuvuodesta aloitin Terve perhe-projektin, koska ennen joulua sairastettu flussa oli niin ärsyttävä. Päätin, että tuputan lapsille joka välissä hedelmiä, jotta heidän vastustuskykynsä kasvaa niin, ettei mikään tauti tartu. Pilkoin niitä aamuin päivin illoin ja lapset söivät hyvällä ruokahalulla. Sen jälkeen olemme kaikki sairastaneet flunssan ja nyt sitten tuli tämä oksutauti. Pöh, sanon minä.

Eivät minun projektini muulloinkaan tuota tulosta. Silti on kiva välillä höyrytä jotain.




torstai 20. helmikuuta 2014

Pimeys on poissa

Päiväkodin pihassa on jo valoisaa. Illalla kotiin tullessa pimeys on vieläkin poissa. Näyttää keväältä, kuulostaa keväältä, tuntuu keväältä. Haluaisin rakastaa talveakin, mutta en rakasta. Vaikka toisaalta, ehkä koskaan ei ole niin kaunista kuin pakkasella. Mutta silti. Se helvetillinen pimeys on taas kerran väistymässä ja minä olen iloinen siitä.

Lapset ovat muutamana aamuna pukeneet ulkovaatteet päälleen käskemättä ja muutenkin olleet paremmalla tuulella kuin aikoihin. Onko sekin kevään ansiota? Vai sen, että äiti on kevään ansiosta pirteämpi ja kodin tunnelma parempi? En tiedä. Pääasia on, että ollaan nyt tässä. Matkalla kohti valoa.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Aika tavis

Kävin läpi tiliotteitani. En ole tehnyt sitä sen jälkeen, kun ne lakkasivat tippumasta postilaatikkoon. No, myönnettäköön heti, etten minä niitä juuri katsellut sitä ennenkään. Mutta nyt katsoin. Tekisi mieli sanoa, että hämmästyin, mutta en hämmästynyt. Ei siellä mitään ihmeellistä ollut.

Turhia rahareikiä minä sieltä etsin. Olen nyt ollut kaksi viikkoa osittaisella hoitovapaalla. Mikä on toistaiseksi tarkoittanut sitä, että olen ollut töissä lähes yhtä paljon kuin ennenkin, mutta vähemmällä rahalla. Toki ylityötunteja on sitten kertynyt. Tili on sen verran pieni, että valintoja täytyy jatkossa tehdä aika paljon enemmän kuin ennen, vaikka emme me ennenkään ole leveästi eläneet. Mutta ei ole kuitenkaan tarvinnut miettiä, onko lapsilla varaa harrastaa tai onko joka päiväksi ruokaa. Emme aio niitä asioita miettiä jatkossakaan, mutta paljon muusta on tingittävä, että nämä perusasiat myös pysyvät itsestäänselvyyksinä.

Jos jotain olen päättänyt, niin sen, etten jatka huono-osaisuuden ketjua omalta osaltani. Lapseni saavat harrastaa, mitä haluavat, se raha tulee sitten ihan mistä tahansa. Lapsilla on sellaiset vaatteet, että niillä kehtaa mennä mihin vaan, heillä on joka päivä ruokaa ja koti, johon voi tuoda kavereita. Enkä tarkoita nyt vain kotia ulkoisessa mielessä, vaan kotia, jossa kukaan ei riehu humalassa, jossa kukaan ei saa turpaansa, jossa jokainen voi nukkua yönsä pelkäämättä. Kotia, johon voi tuoda kaverin miettimättä, missä kunnossa aikuiset sattuvat tällä kertaa olemaan. Sellaista tavallista elämää, siihen minä pyrin. Välillä se tuntuu mahdottomalta tavoittaa, mutta toisaalta, lähtökohtiin nähden asiat ovat aika tavalla jo mallillaan.

Pieni perheemme on minun mielestäni aika tavis. Olen ylpeä siitä. Se kun ei ole ollut itsestäänselvää.

perjantai 14. helmikuuta 2014

Yön yli

Että jaksaisi yön yli
       tai talven

Siihen, että
       aurinko koputtaa ikkunaan
       linnut palaavat kaukaa
       ovi on auki toisen tulla




keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Tuttu tai ei

Vein lastani päiväkotiin tässä eräänä aamuna. Parkkipaikalla poika tervehti reippaasti pientä tyttöä, joka oli suuren reppunsa kanssa ilmeisesti matkalla kouluun. En tunnistanut tyttöä, joten kysyin, tunteeko poikani hänet. Poika vastasi: "Joo, se on tuttu". Hetken päästä hän jatkoi: "Mutta mä en ole nähnyt sitä ennen".

En kysynyt tarkentavia kysymyksiä. Asia ei olisi välttämättä siitä sen selvemmäksi tullut.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Seinänappeja

Meillä ei juuri sisusteta. Ei sillä, etteikö olisi mukava katsella kaunista kotia, mutta tässä kohtaa elämää se ei ole kovin olennaista. Kodin pitää olla sellainen, että siellä viihtyy, että siellä voi puuhata kaikenlaista pelkäämättä rikkovansa perintökalleuksia, että sotku ei merkittävästi haittaa esteettistä näkymää. Tämä viimeinen on ehkä oleellisinta.

Silloin tällöin teen kuitenkin jotain, jota sisustamiseksikin voisi kutsua. Kävimme eilen jälkikasvun kanssa maitoaltistuksessa ja käyntiin kuului myös piipahdus Hesellä, kuten aina. Ikään kuin kiitokseksi siitä, että kaikki sujui jotakuinkin jouhevasti (täydellisyyttä en odota, edes itseltäni). Maito ei sopinut, mutta se ei ollut yllätys. Mutta siis. Siinä Hesellä katselin Tiimarin poistomyyntiä ja erityisesti isoja huopanappeja, joita roikkui ihan siinä ovella. Oli pakko mennä hakemaan muutama sellainen huopanappi. Ne olivat muuten tabletteja, mutta meillä ei ole käyttöä tableteille. Olemme niitä joskus kokeilleet, mutta niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Nämä tabletit kuitenkin halusin ja kun lähes ilmaiseksi sain, niin pitihän ne ostaa. Ne koristavat nyt meidän makuuhuoneemme seinää.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Määrittelyjä

Kokeilin eilen luistelua pitkästä aikaa. Se oli kivaa, vaikka jalkani eivät olleetkaan samaa mieltä. Edellisestä kerrasta on luultavasti lähemmäs kaksikymmentä vuotta. Inhosin koulussa sekä luistelua että hiihtoa. Ehkä pitää tarkentaa, että inhosin kaikkea muutakin koululiikuntaa. Mikä ei sinänsä johtunut lajeista tai siitä, että olisin ollut epäliikunnallinen. Opettaja vain oli sen verran kammottava, ettei liikunta juuri innostanut.

Pohdiskelin tässä yksi päivä, pitäisikö minun määritellä itseni jotenkin uudestaan tässä nykyisessä elämäntilanteessa. Siitä asti, kun ylipäänsä ymmärsin, että toisista ihmisistä voi kiinnostua muutenkin kuin kavereina, olen tiennyt kiinnostuvani vastakkaisesta sukupuolesta. Työssäni olen joskus tullut käyneeksi keskustelua nuoren kanssa seksuaalisen identiteetin löytämisen haasteista ja muistan sanoneeni, ettei yksi kokemus suuntaan tai toiseen vielä tee kenestäkään sen enempää heteroa, homoa kuin lesboakaan. Ehkä se asia siitä selkenee kuitenkin, sillä yhdellä kokemuksella tai ajan kanssa. Mutta jos aikuisena tekee saman poikkeaman, onko sitten automaattisesti jotakin? En osaa sanoa.

En ole itse kokenut tarvetta määritellä itseäni uudestaan sen vuoksi, että olen nyt suhteessa naisen kanssa. Mutta ilmeisesti minun pitäisi kuitenkin löytää itselleni jokin määritelmä muiden ihmisten vuoksi. Tämä ei nyt sinänsä liity mitenkään asiaan, mutta ei sitten yhtään nätimpiä määritelmiä ole löydetty? Onko rumempaa sanaa kuin hetero? Tai lesbo? Kauniita sanoja on maailma väärällään ja silti on keksitty tällaiset.

Mutta antaa määrittelyjen nyt olla. Lapseni haluaa hiihtää, joten äidin ei auta kuin kaivaa monot kaapista. Poika ei ole kiinnostunut siitä, mikä minä olen, kunhan olen äiti.

Ai niin. Mary von Törne, tervetuloa!

perjantai 24. tammikuuta 2014

Epätarkkuutta

Olisi mukavaa, että aamut ennen lasten lähtöä isälleen sujuisivat sopuisasti. Mutta useimmiten käy juuri niin kuin tänäänkin. Peiton alta kömpii kaksi ärripurria. Toiselta on hävinnyt yösukka ja toiselta uninalle. Niitä kumpaakaan ei enää tarvittaisi, mutta tietysti ne on etsittävä. Unitarvikkeiden etsimisen jälkeen vessassa huudetaan, että minun piti mennä ensin ja minulla on kovempi hätä, ja ennen kuin kiista on selvitetty, on toisen sormet jo jääneet oven väliin. Mistä luonnollisesti seuraa korviarepivä kiljunta.

Aamupalalla maitomukit kaatuvat, leipä maistuu homeelle ja lempimakkara on päässyt loppumaan. Kaksikko itkee, että meillä on nälkä ja minä sanon (vaikka olen päättänyt etten sano), että moni lapsi ei saa tänäkään päivänä mitään ruokaa ja he viitsivät kitistä siitä, ettei ole makkaraa. Kaltoinkohdellut lapseni eivät kuitenkaan halua hoitoon, vaan jatkaisivat mieluusti ratkiriemukasta aamua kotona, koska juuri nyt on löydettävä barbin tiara ja purkan raaputtaminen lattiasta kiinnostaa sata kertaa enemmän kuin pukeminen. Kun viimein pääsemme pukemiseen asti, etsimme ainoaa puhdasta kauluria vartin ja löydämme sen lopulta kirjahyllyn päältä. Jokaisen vaatekappaleen kohdalla käymme keskustelun siitä, onko 22 pakkasastetta varmasti riittävä syy pukea kyseinen vaate päälle. Lempikäsineet ovat tänä aamuna juuri ne, jotka on jo vuosi sitten viety kirpputorille ja jotka ovat toivottavasti aikaa sitten löytäneet uuden osoitteen. Mutta kun ne ovat ainoat, joissa on kimaltava sydän. Mistä helvetistä ne muistavat jonkun sydämen, kun eivät muista sitä, että vaatteet on ripustettava naulakkoon, vaikka minä muistutan siitä ystävällisesti vähintään viisi kertaa päivässä?

Esikoulun pihassa toinen muistaa, että hänet tuotiin eilenkin ensin, joten missään nimessä ei ole sopivaa, että hänet vietäisiin tänäänkin ensin. Mietin, kuka idiootti meni joskus keksimään, että lasten on vuoroteltava aamuissa (MINÄ!). Matkalla päiväkotiin tapellaan siitä, kuka menee ensi viikolla ensimmäisenä hoitopäivänä ensin ja kuka sitten ja kuka sitten. En viitsi kommentoida keskustelua, mutta huudan, että tiputan tienviereen kaikki lapset, jotka mätkivät sisarustaan.

Päiväkodin pihassa hakkaan päätäni rattiin. Takapenkiltä kirkas ääni tiedottaa: äiti, sinä sanoit kirosanan. Katsos vaan, niinpä taisin sanoa. Lapseni oli kuitenkin epätarkka. Sanoin monta kirosanaa. Huonona päivänä kutsuisin sitä jopa huutamiseksi.

torstai 23. tammikuuta 2014

Pelkoa

Kuolemanpelko on merkillinen asia. Nuorena sitä ei ollut, mikä ehkä johtuu ainakin osittain siitä, että ei sitä silloin ihan oikeasti usko koskaan kuolevansa. Ja ehkä vähän myös siitä, että nuoruus on kertakaikkisen paskaa aikaa, sitä pahempaa ei voi olla edes helvetissä. 

Nyt kaikki on toisin. Kun esikoinen kysyi ensimmäistä kertaa, kuolenko minä, mieleen tulvahti mieletön hätä ja huoli. Saanhan elää, antakaa minun elää edes siihen asti, että lapset ovat aikuisia, edes siihen, että he osaavat jotenkin pitää huolen itsestään. Vastasin tytölle, että kaikki me kuolemme, mutta äiti ei kuole vielä pitkään aikaan. Asiaa itkettiin vielä monta kertaa sen jälkeen ja aina mielessä oli sama tuska; antakaa minun pitää huoli näistä lapsista.

Se voi iskeä milloin tahansa. Kun päiväkodin ovi naksahtaa takana kiinni, se häilähtää mielessä. Entä jos en näe tuota lasta enää koskaan? On pakko kääntyä takaisin ja kuiskata pieneen korvaan: äiti rakastaa sinua aina.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Menneitä

Kestän huonosti sitä, että elämässä on ollut rakkaita ihmisiä, joita en enää koskaan tapaa. Aina välillä tulee eteen jotain, mistä muistaa jonkun ihmisen aikojen takaa: tuoksu tai uni, ehkä jokin tapahtuma. Ja sitten tulee ikävä. Tekisi mieli istua vastatusten, kysyä mitä kuuluu. Nähdä, että menee hyvin tai että menee huonosti. Tietysti mieluummin näkisi, että menee hyvin. Tekisi mieli sanoa, että olet minulle aina tärkeä, vaikka tiemme erkanivat jo kauan sitten, eivätkä ne enää tässä elämässä kohtaa.

Mutta silloilla on tuhka jäähtynyt jo kauan sitten, elämä on kulkenut niin eri suuntiin, ettei paluuta ole. Ehkä ei pidäkään olla. Ehkä joidenkin ihmisten kohtaamisesta ei pidä jäädä jäljelle muuta kuin ikävä. Sitä vain kaipaa hetken, lähettää hyviä ajatuksia sinne jonnekin ja toivoo, että viesti löytää perille. Ja unohtaa taas siihen asti että muistaa.

torstai 16. tammikuuta 2014

Ilman punaista lankaa

Satuin lukemaan hiljattain eräästä blogista jutun sairaanhoitajasta, joka teki elämänmuutoksen ja muutti korpeen elelemään omavaraistaloudessa. Kirjoituksesta innostuneena etsin Kaarina Davisin oman blogin, ja tilasin sieltä hänen kirjansa "Irti oravanpyörästä". Lueskelin sitä tänä aamuna vessassa  ja mieleen jäi koko päiväksi soimaan lause "Ruumisautossa ei ole peräkärryä". Tämä ei nyt liity asiaan mitenkään, mutta eräs tuttavani sanoi minulle joskus, että tulen saamaan peräpukamia vessalukuharrastukseni vuoksi, mutta hänen ennustuksensa ei ole vielä käynyt toteen. Kerron tietysti heti kun niin käy, epäilemättä kaikki haluavat sen tietää.

Töiden jälkeen hain kaupasta lapsille evästä, koska olimme menossa suoraan hoidosta harrastuksiin. Samalla nappasin nopeasti mukaani jonkun sattumanvaraisen lehden, odotusaikaa kun molempien harrastuksista kertyy. Yllätys, yllätys, lehdessä oli juttu samaisesta sairaanhoitajasta.

En ole ajatellut muuttaa keskelle metsää pieneen mökkiin, vaikka kieltämättä ajatus on houkutteleva, mutta tässä elämäntilanteessa ei kuitenkaan tarpeeksi houkutteleva. Kahden pienen lapsen äitinä elämä jonkin keskuksen liepeillä on lopulta aika helppoa. Silti tuntuu, että nyt minua hiukan johdatellaan. Tosiasia kuitenkin on sekin, etten minä elämästäni juuri nyt kovin paljon pidäkään. On asioita, jotka ovat hienosti, mutta kun on lopen uupunut, ei niistä hyvistä asioista jaksa oikein nauttia. Muutoksia on siis syytä tehdä. Ainakin pieniä muutoksia, varmasti hyvin paljon pienempiä kuin muutto metsään.

Olen tässä jo jonkun aikaa mietiskellyt, miksi niin kovasti kärsin tämän hetkisestä työstäni. Ei siinä mitään uutta ole, tätä se on aina ollut. Taitaa olla niin, etten enää usko siihen, että työlläni on mitään merkitystä. Pidän edelleen lastensuojelua yhtenä tärkeimmistä töistä, joita ihminen voi tehdä. Mutta ketä tämä käsittämätön byrokratia ja jatkuvasti lisääntyvä paperinpalvonta lopulta palvelee? Ehkä se ei palvele ketään, ehkä sen on vain tarkoitus peittää alleen järjestelmä, jonka päämäärä on hukkunut jo kauan sitten. Lapsia pitää suojella, perheitä pitää tukea, mutta jos tämä tapa on oikea, niin minä olen väärällä alalla. Sekin on aivan mahdollista.

Nyt väsyttää niin paljon, että taisin hukata punaisen langan, jos sellaista koskaan olikaan. Ehkä ei ollut ja ehkä se onkin tärkeää. Ehkä joskus on hyvä päästää langat käsistään, erityisesti se punainen lanka. Ehkä se tuo mukanaan jotain uutta.

tiistai 14. tammikuuta 2014

Karhun elämää


Talvi on kaunista aikaa, siitä ei pääse mihinkään. Töihin ajellessa tekisi mieli jäädä ihailemaan ympärillä kimaltelevia maisemia. Hohtavat hanget ja kaikki tienpinnan pieniltä jalokiviltä näyttävät jääkiteet, ovathan ne upeita. Silti voisin siirtyä jo kevääseen.

Valonpuutetta kestää vähän aikaa. Minä hyvin vähän aikaa. Vika on päässä, tietysti. Minun olisi pitänyt syntyä karhuksi. Viallinen pää ei ehkä silloin niin haittaisi. Pysyisi siellä metsässä vaan, söisi marjoja silloin kun niitä on, nukkuisi silloin kun niitä ei ole. Kyllä sopisi minulle sellainen elämä.

perjantai 10. tammikuuta 2014

Yöminä

Olen viime aikoina tehnyt öisin töitä. Pitäisi pyytää siitä palkkaa. Toisaalta yön pimeät tunnit menevät useimmiten siihen, että muistelen, mitä kaikkea tuli eilisen päivän kiireessä tehtyä väärin. Että toisaalta voi olla parempi, etten vihjaise tästä esimiehelle. Korjailen töppäilyni kaikessa hiljaisuudessa aina aamuisin. Ei kovin tehokasta, mutta parempaan en kiireessä pysty. Olen kyllä päättänyt, etten aio tuntea kiirettä, vaan teen tehtävän kerrallaan enkä mieti muuta. Se ei vain näy käytännössä mitenkään, silti on kiire.

Yöminäni on paljon fiksumpi kuin päiväminäni, mikä on harmillista, koska olisi kiva olla fiksu myös päivällä. Yöllä keksin hienoja blogikirjoituksia, joissa on pelkästään nasevia, tyylikkäästi soljuvia lauseita. Kirjoitan (päässäni) myös erinomaisen hienoja runoja. Aamulla en tietenkään muista niistä mitään muuta kuin sen, että olen unohtanut ne kaikki.

Viikonloppuna ajattelin kuitenkin olla miettimättä töitä, runoja tai edes blogia. Aion ihan pelkästään nukkua. Ja sitten nukkua vähän lisää. Toivon mukaan herään vasta maaliskuun loppupuolella. Eipä haittaisi, vaikka menisi huhtikuulle.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Kirjoittamista ja rauhallisia hetkiä

Sattuneesta syystä mietiskelin tässä yhtenä päivänä, mitä mahtaisin haluta tehdä, jos minulla olisi enää vain muutama vuosi elinaikaa. Ja voi tietysti ollakin. Voi olla vain päivä. Tai tunti.

Ilmiselvästi ja ensimmäiseksi haluaisin viettää enemmän aikaa lasteni kanssa. Haluaisin, että heille jäisi muistoja jostain muustakin kuin aamuhoputuksista, räntäsateisesta autoon laahustamisesta ja jatkuvasti naputtavasta äidistä. Haluaisin, että he muistaisivat ainakin yhden eväsretken, tai minkä tahansa sellaisen hetken, jolloin olemme olleet yhdessä ihan rauhassa, hoppuilematta tai kaipaamatta mihinkään muualle. Kyllä meidän elämässämme sellaisia hetkiä on nytkin, mutta eivät ne hetket ihan kärkisijoilla ajankäytössämme heilu.

Ja sitten haluaisin kirjoittaa. Enemmän kuin nyt. Paljon enemmän kuin nyt.

Miksi en sitten kirjoita? Koska usein tuntuu tärkeämmältä tiskata, siivota, pestä pyykkiä, nukkua, käydä siellä eväsretkellä. Mutta onko se sitten tärkeämpää? Ihan täysin ei tietysti voi huusholliakaan jättää hoitamatta, mutta ehkä sitä voisi hoitaa vähän vähemmän. Ehkä voisi jättää pari naistenlehteä lukematta. Ehkä voisi enemmän hyödyntää lasten imurointi-innostusta, olkoonkin että lopputulos ei ole kovin imuroitu. Ehkä voisi hankkia kirkasvalolampun, että saisi kirjoittamiseen tarvittavan aivotoiminnan käyntiin.

Kun ajattelee, että vuosia on jäljellä vielä hirveän paljon, jättää monta asiaa helposti tekemättä. Odottelemaan sitä aikaa, kun velvollisuuksia ei ole enää niin paljon, kun arki ei vaadi jatkuvaa panostusta. Sitten voikin käydä niin, että sitä aikaa ei tule. Niinpä olen nyt kirjoittanut vähän enemmän. Ehkä muutaman viikon päästä kirjoitan jo paljon enemmän.

Lasten suhteen en ole tainnut tehdä muutoksia. Paitsi, että olen alkanut laittaa aamuisin tyttäreni ylipitkiksi kasvaneet otsahiukset letille. Ehkä siitäkin jää jokin muisto.

tiistai 7. tammikuuta 2014

Yllin kyllin

Juon glögiä ja yritän asennoitua siihen, että huomenna on herättävä töihin. Ajatus ei ole pelkästään miellyttävä. Ihan mielelläni minä töihin menen. Kun ei vaan tarvitsisi mennä omalle työpaikalle. Luin juuri jonkun superhyperhyväntuulisen ihmisen haastattelua, jossa hän sanoi, että jos et voi muuttaa tilannettasi, muuta asennettasi. Hänen tilanteensa oli tietysti satakertaisesti hankalampi kuin minun, mutta silti minulla on ongelmia asenteeni kanssa. Aion kuitenkin yrittää suhtautua positiivisemmin työhöni liittyviin lieveilmiöihin. Työtänihän minä en inhoa, vaikka senkin kuvan minusta saattaa joskus saada. Mutta en minä sitä varsinaista, ihan oikeaa työtä inhoa. Inhoan byrokratiaa, kiirettä, tuntikausia jatkuvia turhia palavereja, kiistoja asioista, joilla ei ole minulle mitään merkitystä. Mutta ehkä voin tehdä itsekin jotain. Munkin tyyneyttä en tavoittele, mutta jonkinlaista mielenrauhan häivähdystä myös työpaikalle. Siinä on yllin kyllin tavoitetta tälle vuodelle.

Voi tietysti käydä niinkin, että löydän uuden työn. Sitä vähän toivon. Koska olen sitä(kin) mieltä, ettei työn kannata antaa aiheuttaa ylenmäärin ahdistusta. Voi kokeilla jotain muuta. Jos jotain muuta löytyy, sehän ei ihan itsestäänselvää tietenkään ole.

Ensiksi kuitenkin lyhennän työaikaa ja katson, josko siitä olisi mitään apua. Saattaa olla, että kyllästyn hyvin nopeasti siihen kitkutteluun, joka pienentyvään palkkaan väistämättä liittyy. Tai sitten en. Olen aika hyvä nuukailemaan, sitä kun on tullut harrastettua monissa elämän vaiheissa. Saan siitä ainakin hyvän syyn olla käymättä kampaajalla. En nimittäin pidä kampaajalla käymisestä. Siksi hiukseni ovat kaikkea muuta kuin ojennuksessa. Mutta toisaalta, ei minulla mikään muukaan ojennuksessa ole. Pysyn siis linjassa.

En kerro nyt mitään reikistä. Peruin käynnin. Tiesin jo ennen sinne menoa, että perheemme taloustilanne tulee muuttumaan sen verran, että on syytä aloittaa nuukailu jo nyt. Olisihan se voinut olla hauskaa. Mutta epäilemättä omalle mielenrauhalleni on reikihoitoakin tärkeämpää saada laskut maksettua ajallaan.