perjantai 31. lokakuuta 2014

Pieniä vaatteita

Vein parisen viikkoa sitten kaksi isoa kassillista lasten vaatteita kirpputorille. Jupisin kotiin palattuani, että vaatemäärä ei ole vähentynyt nimeksikään. Niinpä päätin käydä myös oman vaatekaappini kimppuun. Sieltä löytyy muun muassa farkut, jotka hädin tuskin sain ähellettyä kiinni Citymarketin sovituskopissa jossain eron jälkeisessä tilapäisessä kuivettuneisuustilassa. Sanomattakin on selvää, etteivät ne ole koskaan olleet käytössä, eivätkä tule olemaan. Sieltä löytyy myös kymmenen vuotta vanhoja vaatteita, jotka kuin ihmeen kaupalla mahtuvat päälle (lähinnä siitä syystä, että ovat alunperinkin olleet mallia teltta). Nämä säästän, koska kaikki tulee jossain vaiheessa uudestaan muotiin ja laskujeni mukaan tulen olemaan muodikas noin suurinpiirtein viidentoista vuoden päästä. Voi siihen aavistuksen kauemminkin mennä, mutta minä olen hyvä odottamaan.

Pienet vaatteet heivasin nyt kuitenkin kaapista ulos. Kasasin ne säkkiin odottamaan seuraavaa kirpputorikäyntiä. Pakko se tässä nyt kuitenkin on myöntää, että minulla on tässä pieni taka-ajatus. Olisihan kaikkien karman lakien mukaista, että taloudellisesti tarkalle ihmisille kävisi niin, että kun viimein saa vuosikausia kaapissa käyttämättömänä lojuneet pienet vaatteet hävitettyä, sitä taianomaisesti laihtuukin kymmenen kiloa ja joutuu harmittelemaan niitä pois vietyjä vaatteita. Lasken tämän varaan, koska muilla keinoilla paino ei putoa.

Kun tässä nyt aloin tälle tunnustamislinjalle, niin myönnettäköön, että eräänä pimeänä iltana kaivoin ne perkeleellisen pienet farkut takaisin vaatekaappiini. En ymmärrä miksi. En todellakaan ymmärrä miksi.

torstai 30. lokakuuta 2014

Seksiä sinisessä Volvossa

Harrastin seksiä työkaverini kanssa. Tosin vain unessa, en minä siitä muuten täällä kertoisikaan. Seksielämä on hyvin, hyvin yksityistä ja sitäpaitsi minulla ei ole sellaista. Se on vähän ärsyttävää. Siis ei se seksielämän puuttuminen, se on oma valinta, mutta se uni. Koska nyt kun puhun kyseisen työkaverin kanssa, se tulee väistämättä mieleen. Se uni. Ja seksi. Seksi autossa, tarkasti ottaen sinisessä Volvossa. Miksiköhän tällaiset yksityiskohdat jäävät mieleen vain niistä unista, joita ei olisi tarpeen lainkaan muistaa?

Sitäpaitsi en enää harrastaisi minkäänlaisia seksuaalisia aktiviteetteja autossa, olen siihen jo aivan liian kankea. Unessa se jotenkin onnistui, mutta unessa toisaalta osaan myös lentää. Ja lennänkin. Usein. Luin juuri jostain naistenlehdestä, että lentäminen unessa merkitsee luovuutta. Lensin eniten sellaisessa elämänvaiheessa, jossa olen ollut vähiten luova. Mutta mitäpä näistä. En ole ollenkaan varma siitä, merkitsevätkö unet varsinaisesti mitään. Ehkä ne ovat vain mielen mellastusta ja iloittelua muuten melko tylsässä tilanteessa.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Tuli ja meni

Kirjoittelin ihan hiljaittain ikäkriisistäni. Olisiko ollut elokuuta tai jotain niillä main. Tässä yhtenä sateisen harmaana päivänä havahduin siihen, ettei minulla enää mitään kriisiä ole. Kappas vaan. En tiedä, mitä sille tapahtui. Toki välillä ärsyttää juuri nämä väärissä paikoissa kasvavat (alati lisääntyvät) karvat tai se, että tissejä ei saa edes liiveillä hilattua sinne, missä ne alunperin ovat olleet. Mutta jos näitä pieniä kauneusvirheitä (kirjoitin ensin kauheusvirheitä) ei oteta lukuun, on tämä ikä mitä mainioin.

Mitään erityistä ei tarvitse enää tehdä, mihinkään ei tarvitse pyrkiä. On työ ja perhe, koti ja (nykivä) auto. Kunnianhimottomana ihmisenä voin vain lepäillä laakereilleni koko loppuelämän, jos siltä tuntuu. Siis sen ajan, mikä nyt jää ansiotyöltä, kotityöltä ja ajatustyöltä. Tai ajatustyötä voi tietysti tehdä siinä lepäillessäkin. Että eipä tässä juuri valittamista ole.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Näin se päättyy

Luin Kathleen MacMahonin kirjan Näin se päättyy. Kirja on rakkaustarina, kuinka ollakaan. Aika suuri osa kirjoista on. Se rakkaustarina ei niin jäänyt mieleen, vaikka se oli ihan kelpo rakkaustarina. Mutta eivätkö ne kaikki ole? Ainakin niille ihmisille, jotka niitä rakkauksia elävät todeksi. Tietysti romaanihenkilöt eivät ihan varsinaisesti elä. No niin, tämä ei ollut se, mistä minun piti kirjoittaa. Vaan siitä, että kirjassa oli jossain kohtaa (yritin jälkikäteen etsiä sen kohdan, mutta en tietenkään löytänyt) toisen päähenkilön pohdintaa, miten tietyssä pisteessä elämää on valmis jättämään menneen taakseen, mutta ei kuitenkaan ihan valmis siirtymään uuteen elämään. Minulla on usein, varsinkin elämän käännekohdissa, tällainen olo. Mennyt on jo mennyttä, eikä sitä enää haikaile takaisin, mutta silti ei tunnu siltä, että haluaisi vielä siirtyä eteenpäin. Siinä kohtaa tarvitsisi pienen loman omasta elämästä. Aika saisi pysähtyä, elämä seisahtua muutamaksi viikoksi ja sitten se voisikin taas pyörähtää käyntiin. Mutta niinhän ei käy. Mikään ei seisahdu, mikään ei hiljene siksi, että minä tarvitsisin aikaa hengähtää. Kaikki pyörii eteenpäin tasaisen varmasti (tai ei aina niin tasaisesti, välillä hyvinkin pomppivasti) ja hiukan epäilen, että jatkuvasti kiihtyvällä tahdilla. Siltä se ainakin tuntuu. Mikä ei tietysti ole aina sama asia kuin totuus. Jos mitään totuutta on olemassakaan. Tuskin on.

Samapa tuo sinänsä, nyt ei ole tarvetta siirtyä mihinkään, eikä myöskään miettiä menneitä tai tulevia. Tässä on ihan hyvä juuri nyt. Vaikka näin ei pitäisi koskaan, koskaan, koskaan sanoa. Ihan sama kuin sanoisi, että enpä ole sairastanut pitkään aikaan. Flunssa iskee ennen kuin ehtii sanoa lausetta loppuun.

torstai 9. lokakuuta 2014

Karvoja

Kai sitä vähitellen muuttuu apinaksi. Tai vähintäänkin mieheksi. Valitettavasti kuulun niihin ihmisiin, joissa karva kasvaa kohisemalla. Eikä siinä mitään silloin, kun karvat kasvavat oikeassa paikassa. Se, että on paljon hiuksia, on oikeasti ihan kiva juttu. Näin vanhemmiten karvat kuitenkin alkavat etsiä uusia kasvualustoja. Jouduin hankkimaan pinsetit jo autoonkin, koska jostain syystä huomaan usein pitkän karvan leuassani juuri ennen kotikäyntiä. Keskity siinä sitten asiakkaan asioihin, kun koko ajan pitää yrittää piilotella sitä kyynärän mittaista karvaa.

Näyttää myös siltä, että ennen kuin täytän neljäkymmentä, saan kasvatettua ihan uskottavat amisviikset. Vai miksiköhän niitä nykyisin kutsutaan?

tiistai 7. lokakuuta 2014

Pikkukuppipakkomielle

Kiertelen usein kirpputoreja. Tai usein on tässä elämäntilanteessa liioittelua, aikaa ei ole niin paljon, että voisi sanoa käyvänsä usein missään. Paitsi työpaikalla, päiväkodissa, koulussa ja ruokakaupassa. Mutta kirppareita olen kiertänyt koko elämäni. Jo lapsena olin into piukassa, kun täällä Sastamalassa äidin luona vieraillessa pääsi käymään kirppareilla. Nilsiässä niitä ei tietenkään ollut, niin kuin ei paljon mitään muutakaan.

Kerta toisensa jälkeen minua ihmetyttää se, että kirpputoreilla minut valtaa suunnaton halu ostaa pikkuruisia kahvikuppeja. Eihän niitä käytä enää kukaan, enkä minä edes juo kahvia. Ja sitäpaitsi minulla on jo kaapissani yksi kahviastiasto, josta käytän yhtä kuppia kerran vuodessa, kun teen taatelikakkua. Kyseessä on mummon ja ukin kihlajaisastiasto, joten sitä ei luonnollisestikaan voi hävittää tai laittaa kiertoon. Mutta muita kuppeja en todellakaan tarvitse. Vieraillekin tarjoilen kahvin mukissa.

Mutta ne sievät, pienet, epäkäytännölliset, vanhanaikaiset pikku kupposet tuntuvat aina huutavan minun nimeäni. Jos minulla (lapsilla) olisi leikkimökki, ostaisin niitä sinne. Mutta kun ei ole. Sinne minä olen ne jättänyt yksin ja hylättyinä pölyyntymään tikkuisiin hyllyihin. Ainakin toistaiseksi.