perjantai 28. marraskuuta 2014

Juhlimista

Kiirettä pitää näin ennen joulua. Pojan synttärit on pian ja niitä on tietysti kahdet. Lisäksi on naisten viikonloppu ja kahdet pikkujoulut. Olen viimeksi ollut pikkujouluissa kymmenen vuotta sitten, mutta nyt ajattelin uuden (tai onko se enää uusi) työpaikan kunniaksi repäistä ja mennä niihin molempiin, joihin kutsu on käynyt. Kun tässä nyt jatkossa meitä lomautellaan ja kaikkea, niin ehkä pikkujouluja ei jatkossa ole edes tarjolla. Otetaan ilo irti nyt kun se vielä onnistuu.

Kiire ei ahdista eikä stressaa, koska kaikki tämä ennen joulua tapahtuva ylenmääräinen juhliminen on kuitenkin mukavaa. En tietysti ole kovin sosiaalinen ihminen, joten ihmisähky saattaa jossain kohtaa iskeä. Mutta joulun jälkeen on aikaa mynnistellä yksinään, tai ei nyt tietysti ihan kirjaimellisesti yksinään, kun tässä nämä kaksi pirpanaa arjen kuitenkin jakavat.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Ihan hiljaa ja varovasti

Sanon nyt ihan hiljaa ja varovasti, sillä tavalla, etten ihan täysin oikeasti mitään sanokaan, että elämä on aika ihanaa. On ihan hirveän pelottavaa sanoa niin, koska sitten aina sattuu jotain. Siksi en nyt ihan kokonaan sano, tai en ainakaan ole täysin tosissani. Mutta sitä se on. Ihanaa.

Ja miksi se on ihanaa? Ei siksi, että elämässä olisi jotain uutta ja ihmeellistä. Vaan juuri siksi, ettei ole. Että arki menee omalla painollaan, työ sujuu, eikä ole suuria murheita tai huolia. Juuri siksi se on ihanaa. Että illan hämärinä hetkinä kynttilänvaloa katsoessaan tajuaa, kuinka kaunista kaikki on. Ettei mikään murheen musta möykky peitä sitä valoa ja ymmärrystä siitä, kuinka paljon ympärillä on asioita, joista olla kiitollinen. Siksi.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Roikkuu, ei roiku, roikkuu

Varasin ajan kampaajalle. Ajanvarausohjelma tiesi kertoa, että olen käynyt kampaajalla viimeksi kaksi vuotta sitten. Tai vähän reilut kaksi vuotta. Luulin, että siitä olisi pidempikin aika. Hiukset ovat nimittäin aika pitkät. Tätä minun elämäni tiivistetysti on: kasvatan hiuksia pari-kolme vuotta, kyllästyn, leikkautan ne lyhyeksi, kasvatan taas pari-kolme vuotta, kyllästyn, leikkautan, kasvatan.

Näin eilen lööpin, jossa kiinteistökuningatar Kaisa Liski sanoi, että kun naama alkaa roikkua, niin hiukset eivät saa enää roikkua. Ajattelin, että onpa hyvä, kun tuli se kampaaja varattua. Tässä eletään varmastikin ihan juuri niitä hetkiä, jolloin naama alkaa roikkua. Katselin kyllä peilistä, ettei se ehkä vielä roiku, ainakaan kovin pahasti, mutta huomaako sellaista itse? Arvelisin, ettei ollenkaan välttämättä huomaa. Siksipä onkin hyvä varautua ja karsia kutrit jo hyvissä ajoin kampaamon lattialle.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Rakkaudesta (taas kerran)

Olen tässä viime aikoina miettinyt rakkausasioita. Kun jotainhan ihmisen pitää miettiä. Äkkiä kuvittelisi, että kaikki nämä arjen askareet riittäisivät mietinnän aiheeksi, mutta eihän se niin mene. Joka ilta on ainakin vartti lasten nukahtaminen jälkeen ylimääräistä aikaa ennen kuin simahdan itse. Ja automatkat töihin ja takaisin, ne vasta ovatkin otollisia rakkausasioiden miettimiseen. Varsinkin kun siinä samalla kuuntelee Juha Tapion herkkiä sanoituksia tai jotain muuta aiheeseen sopivaa.

Yhteenveto-luonteisesti voisin sanoa, että rakkaudella ei taida olla mitään asiaa minun elämääni vielä pitkään aikaan. Tietysti elämässä on nytkin paljon rakkautta, kun on nämä lapset ja ystäviä ja kaikkea. Mutta sellainen parisuhteisiin liittyvä rakkaus saisi mieluusti pysyä loitolla seuraavat vuodet tai ainakin pitkään. Eikä siinä varmasti mitään ongelmia ole, kun en käy muualla kuin töissä ja ruokakaupassa. Näissä pienissä piireissä ei paljon kiusauksia pyöri

Ajattelen niin, että jos on jo parikymmentä vuotta toistanut omaa (ja samaa) traumaansa parisuhteissa, niin ei todellakaan kannata enää lähteä kurjistamaan yhdenkään kanssakulkijan elämää jollain suhdeyritelmällä. Kun se vika on omassa päässä, niin ei auta, vaikka löytäisi kuinka ihanan kumppanin. Ja niitä olen löytänyt, aivan ihmeellisen ihania ihmisiä, joiden kanssa en kuitenkaan osaa elää. Vaikka noin ylipäänsä ajattelen, että olen varsin kelvollinen olento ja lähtökohtiin nähden vieläpä potkinut huomattavan pitkälle omassa elämässäni, kadotan tämän ajatuksen parisuhteessa ollessani. Suhteessa läheiseen ihmiseen koen olevani enimmäkseen kamala akka. Ja niinhän se homma ei pidemmän päälle toimi. Eikä se vika todellakaan ole ollut muissa, harvoin minua on mitenkään vähätelty. Minä itse vähättelen itseäni, koen olevani liian vähän kaikkea hyvää ja liian paljon kaikkea huonoa. En koe niin silloin, kun elelen yksin. Lapset eivät aiheuta minussa samaa, he ovat kuitenkin niin yhtä minun kanssani, osa minua, että suhde heihin on jotain aivan toista kuin suhde toisiin ihmisiin.

Yksin ollessani kukoistan, kaksin kuihdun. Ja ennen kuin saan tämän asian päässäni selvitettyä, on syytä pysytellä sinkkuna. Itsehän siihen ei voi paljon vaikuttaa, koska vastaan tulee ihminen, jota ei voikaan ohittaa noin vain, joka jättää lähtemättömän jäljen. Mutta yhden asian olen jo tähän ikään mennessä oppinut. Rakkautta, niin suuri lahja kuin se onkin, ei tarvitse aina ottaa vastaan. Sen voi myös torjua.