maanantai 29. joulukuuta 2014

Kahvia ja kangasta



Siirsin kuvia koneelle. Tämän kuvan kohdalla piti hetki miettiä, mitä hittoa tuossa vadissa oikein on. Kunnes muistin. Kahvia ja kangasta.

Tämä oli yksi kokeilu sarjassa "ruualla saa leikkiä". Olen aiemmin värjännyt paperia teellä (ja muistaakseni kahvillakin), mutta tämä oli ensimmäinen kokeilu kankaan kanssa. Ihan hyvin se värjäsi. Kangasta oli sitten tarkoitus käyttää maalauksessa ja käytinkin, mutta ei siitä maalauksesta valmista tullut. Loppui aika ja into ja varmaan jotain muutakin. Ehkä sitä vielä joskus on. Aikaa. Intoa. Tai jotain muuta.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Ihan pian kevät

Niin kävi, etten päätynyt pikkujouluissa oksentelemaan mihinkään. En minä nyt sellaista muutenkaan harrasta. Nykyisin juominen tyssää yleensä jo parin viinilasillisen jälkeen. Ei vain maistu. Nyt ei ollut tarvetta kokeillakaan, koska lapsenvahtini sairastui ja tilalle saatu lapsenvahti ei voinut jäädä pitkäksi aikaa. Joten kävin juhlissa ja olen aika varma, etten käy toiste. Aika kuivaa oli nimittäin. Juhlapuheessa muistuteltiin, miten lomautuksilta oltaisiin voitu välttyä lomarahoista luopumalla. Näinpä varmaan olisi saattanut olla (en ole siitä ihan vakuuttunut), mutta onko sitä nyt ihan pakko juhlailtana toitottaa. Mietin kyllä siinä kohtaa, että josko tästä lähtisi takaisin kotiin. Mutta pitihän se tietysti syödä ensin. Ehdin parahiksi saada flunssan, joten ruoka ei kyllä maistunut miltään. Hyväksi sitä kehuttiin ja tokihan minä sen uskon. Viineistä en sitten voikaan sanoa mitään. Vichyä join, mutta se loppui kesken.

Loppujen lopuksi lienee hyvä, että ei tullut juhlittua pitkän kaavan mukaan. Flunssaisena oli jo riittävän ankeaa järjestellä kuopuksen kaverisynttäreitä, flunssaisena ja krapulaisena se olisi ollut suorastaan tuskaista. Nytkin päädyin kauppaan itkemään kadonneita ilmapalloja, joten lisähaastetta ei todellakaan kaivattu. Katsotaan uudestaan sitten kymmenen vuoden päästä. Ehkä olen sitten valmis seuraaviin pikkujouluihin.

Juuri nyt elämä näyttää vähän ankealta. Mutta niinhän se aina väsyneenä ja kipeänä näyttää. Eiköhän se siitä, kunhan unet taas kuluvat enimmäkseen nukkuessa eikä niistäessä. Sitten onkin jo joulu. Ja ihan pian kevät.

torstai 11. joulukuuta 2014

Uudistumattomuutta

Toisinaan käy mielessä, että pitäisi uudistaa tämä blogi. Kaikenlaisia hienoja värejä ja kuvioita olisi olemassa. Mutta en sitten kuitenkaan uudista. Enhän itsekään uudistu. Käytän samoja vaatteita niin kauan kuin ne päälle mahtuvat tai pysyvät ehjinä. Kulahtaneet vaatteet värjään pesukoneessa ja katsos, ihan ovat kuin uusia. Pienet reiät parsin, muun muassa lempivillatakkini kainalot on parsittu jo moneen kertaan. En tiedä, miksi se aina kainaloista hajoaakin, kun muuten on pysynyt ihan ehjänä. Värjätä sekin on täytynyt jo kahteen kertaan. Meikkityyli on nuoruusvuosista ehkä hiukan muuttunut, sekin lähinnä siitä syystä, että nykyisin pelkkä parhaiden puolien korostaminen ei riitä vaan joitakin puolia täytyy myös peittää. Että melkoisen vähällä uudistumisella olen elämästäni selvinnyt. Olkoon siis blogikin uudistumatta.

Näin unta, että olin jättänyt lapset yksin kotiin ja mennyt johonkin seminaariin. Olimme sopineet, että lapset menevät nukkumaan keskenään, koska tulen niin myöhään. Kotiin ajaessa oli hirveä hätä ja matka tietysti pitkä. Pihaan tullessani näin heidät kuitenkin kurkkimassa hymyilevinä ikkunasta. Heidän seurassaan oli aikuinen, jonka olen aina kokenut vastenmieliseksi, mutta olin silti hirveän huojentunut. Lapset olivat turvassa ja joku oli heidän seurassaan. Vielä herätessä oli hyytävä olo lasten jättämisestä. Halasin heitä kuin pyytääkseni anteeksi yöllistä hylkäämistä.

Pari vuotta sitten pieni tyttö löytyi yöllä harhailemasta silloisen kotitalomme nurkilta. Me olimme autuaasti nukkumassa ja kuulimme tapahtuneesta vasta seuraavana päivänä. Tyttö oli ollut kotonaan yksin ja lähtenyt jostain syystä yöpukusillaan ulos marraskuiseen yöhön. Vieläkin ajatus kylmää. Että siinä samalla kun me nukuimme kaikki kolme vierekkäin lämpimän peiton alla, yksi pieni tyttö olisi voinut jäätyä hengiltä siinä ihan vieressä. 

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Mahdollisuuksia

Työpaikalla on pian pikkujoulut. Ihan pakko on nyt tunnustaa, etten ole odottanut niitä kovinkaan innolla, enkä ole ollut varma, menenkö koko kinkereihin. Viime viikolla kuitenkin ilmoittauduin, hankin pikkujouluvaatteet ja nyt olen jo ihan innoissani. En ole ollut elämäni aikana kovinkaan monissa pikkujouluissa ja nekin vähät, joissa olen ollut, ovat olleet melko tylsiä. Mutta nykyisessä elämäntilanteessa jo se, että altistaa itsensä moiselle sosiaalisuudelle, on merkille pantava tapaus. Aion sitäpaitsi mennä työkaverin luokse yöksi, jotta pääsen jatkoillekin. Täytyy tässä itseään ihan ihmetellä.

Tässä voi tietenkin käydä niin, että harjoituksen puutteesta juon itseni pöydän alle. Tai päädyn oksentamaan kaupunginjohtajan kengille. Tai kaadun liian korkeissa korkkareissani työpaikan portaissa. Tai väsähdän jo ennen ensimmäistäkään viinilasillista ja lähden kotiin nukkumaan. Tai sitten ilta on tosi kiva ja siitä saa rutkasti virtaa viimeisiin ponnistuksiin ennen joulunajan kaivattua lomailua. Sekin on ihan mahdollista. Ainakin täpärästi mahdollisuuksien rajoissa.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Joululauluja

Alkaa uhkaavasti näyttää siltä, että tänä vuonna emme ehdi kauneimpiin joululauluihin. Viime joulunakin jouduimme tosin lähtemään pois kesken laulannan, koska pellossa kasvaneet lapseni eivät jaksaneet käyttäytyä tilanteen edellyttämällä hartaudella. Joten luulisi, ettei ole paha paikka, vaikka emme tänä vuonna edes yrittäisi. Mutta on se vähän paha. Rakastan joululaulujen laulamista kirkossa, siitäkin huolimatta, että se on ainoa kerta vuodessa, kun ylipäänsä käyn kirkossa. Tai ehkä juuri siksi sitä rakastankin. Se on jotain täysin omasta arjestani poikkeavaa. Taitaa kuitenkin olla niin, että lapseni eivät rakasta tilaisuutta yhtä suurella antaumuksella kuin äitinsä.

Mutta väliäkö hällä, tänä vuonna laulelemme vähemmän hartaasti kotosalla. Joulu tulee joka tapauksessa, ihan jo siksi, että lapset ovat kotona. Erosta on seurannut yhtä ja toista hyvää sekä huonoa, mutta joka toinen joulu toistuva yksinäisyys on kyllä se pahin asia. Enhän minä oikeasti yksin ole yhtenäkään jouluna ollut ja toisekseen viihdyn varsin hyvin yksin, mutta joulu ilman lapsia on silti jollain tavoin yksinäinen ja lohduton. Se on sitten eri asia, jos lapset joskus isompina eivät haluakaan enää viettää joulujaan minun kanssani. Mutta nyt, kun he ovat vielä pieniä, se on vain ja ainoastaan luonnotonta, etteivät he ole jouluna kummankin vanhempansa seurassa. Se on kuitenkin kestettävä, itsehän tämän elämänsä on sählännyt niin, että tässä ollaan nyt.

Tänä jouluna minä kuitenkin nautin. Ne kaikkein rakkaimmat ovat minun kanssani, enkä minä jouluuni tarvitse mitään muuta. No, ehkä vähän joulutorttuja. Ja kinkkua. Niin ja tietysti hiukan suklaata. Mutta sitten ei muuta.