perjantai 29. toukokuuta 2015

Raakaa

Kiukuttelukiintiö lienee taas hetkeksi täynnä. Muihin asioihin. Olen viime aikoina (tai oikeastaan jo pitkään) ollut kiinnostunut ravinnon merkityksestä hyvinvoinnille. Se ei tarkoita sitä, että tulisin itse tukeneeksi omaa hyvinvointiani oikeanlaisella ravinnolla, mutta mietin sitä koko ajan enemmän ja enemmän.

Minulla on yksi iso haaste, joka toistuu joka saamarin kuukausi. Tietyssä hormonikierron vaiheessa olen valmis laittamaan koko elämäni pakettiin ja muuttamaan laavuun tunturiin, vaikka tietenkin kuolisin siellä kahdessa viikossa. En kerta kaikkiaan näe mitään hyvää missään. Asian tiedostaminen auttaa hiukan ja siihenkin meni vuosia, että tajusin asiayhteyden. Sitä ennen pidin itseäni vain epävakaana tyyppinä (epäilemättä monet pitävät vieläkin enkä varsinaisesti väitä että olisivat väärässä). Nyt alkaa tuntua siltä, että ravinto on yksi keskeinen juttu, millä tähän mielialan notkahdukseen voisi vaikuttaa. Tietysti myös uni ja kaikki nämä elämän muutkin perusjutut vaikuttavat yhtä lailla.

Yksi kokeiluni viime ajoilta on ollut raakaruoka. En osaa sanoa siitä vielä oikein juuta enkä jaata, enkä ole täysin raakaruualla ollut yhtään ainoaa päivää. En ole muutenkaan ehdottomuuksien ihminen ja sitäpaitsi rakastan lämmintä ruokaa. Kasviksien ja kaiken tuoreen lisääminen ei voi silti olla ainakaan pelkästään huono asia.

Kokeilin raakailua parina viikonloppuna. Ensimmäisen viikonlopun sunnuntaina esikko totesi minun olevan jotenkin erilainen, jotenkin kivempi. Ajattelin, että jos muutos on näin nopea, en syö enää eläessäni lämmintä ruokaa. Toinen kokeiluviikonloppu päättyi jumalattomaan päänsärkyyn, jota jatkui kaksi päivää. Osin kyllä ihan omasta syystäni, koska viikonlopussa oli niin paljon touhua, että syöminen jäi heikoksi. Pääni ei pidä siitä, tiedän sen varsin hyvin.

Keskiarvo viikonlopuilta on kuitenkin sen verran ok, että uteliaisuus raakaruokailua kohtaan jatkuu. Se ei ole ehkä ihan niin hyvä juttu, kuin toivoin sen olevan, mutta ei se huonokaan juttu ole. Kokeilen uusia tuotoksia ja katselen mihin se johtaa. Ja vaikka ei johtaisi mihinkään, niin onpahan tätäkin kokeiltu.

Tässä ensimmäinen raakakakkuni, tai tietysti vain pala siitä. Ei erityisen kakkumainen, ei lainkaan makea, mutta ihan syötävä. Melkein enemmän lounas kuin kahviherkku. Paljon pähkinöitä, taateleita, hunajaa, sitruunanmehua eikä sitten paljon muuta. Koristelusta huomaa, miksi en ole kakkubloggari.


torstai 28. toukokuuta 2015

Aamuja

Heräsin aamulla jo valmiiksi ärsyyntyneenä itseeni. Ikkunasta heilahti harmaus, eikä se auttanut olotilaani yhtään.

Aikaisemmin, keskellä yötä, olin herännyt ryminään. Hiustenkuivaaja tipahti lattialle. En tiedä kuinka, mutta tippuessaan se sai herätettyä televisionkin, vaikka kaukosäädintä ei ollut lähimaillakaan. Siis olisin ymmärtänyt sen, jos hiustenkuivaaja olisi tippunut kaukosäätimen päälle. Ennen ymmärtämistä tai ymmärtämättömyyttä ehdin säikähtää ihan hemmetisti, että nyt meillä on murtovaras tai ehkä joku avohoitopotilas, joka on erehtynyt olohuoneesta. Jälkimmäinen vaihtoehto on todennäköisempää. Juuri tässä yhtenä iltana selitin lapsilleni (jotka olivat jostain syytä huolestuneet mahdollisista varkaista), että varkaat käyvät vain rikkaiden ihmisten luona, joten meillä ei ole mitään hätää. En tiedä, oliko tämä kasvatustieteellisesti pätevä selitys, mutta ainakin se on lähes totta ja sitäpaitsi se toimi. Kasvatustieteen approlla ei päästä tämän parempaan suoritukseen.

Muruset jatkoivat ruususen untaan tietämättä mitään olohuoneessa tapahtuneista kauheuksista, eikä siellä tietenkään mitään ollutkaan tapahtunut. Siis jos ei huomioida sitä, että telkkari pauhasi ja hiustenkuivaaja oli lattialla. Mutta minä en tietysti saanut unta. Ja mikä onkaan parempi aika murehtia maailmanmenoa kuin keskiyön hiljaiset hetket, jolloin kaikki näyttää ah niin toivottoman mustalta ja synkältä. Murehdin siinä sitten jokusen tunnin, eikä aamu luonnollisesti sen jälkeen valjennut kuulaana ja kauniina.

Aamulla ärsytti se murehtiminen. Minulla ei ole tasan tarkkaan mitään murehtimista. Siis jos noin ihan koko maailman mittakaavalla ajatellaan, tai vaikka edes Sastamalan mittakaavalla. Kaikki on hyvin. Ja sen lisäksi olen kohtuullisen tyytyväinen ja onnellinenkin aina välillä. Jatkuvasti onnellinen en halua ollakaan, se on vähintäänkin epäilyttävää ja vaatii yleensä jonkinlaisen diagnoosin. Yöllä sitä on kuitenkin ihan varma, että minulla tai toisella lapsella tai ehkä jopa molemmilla on jokin parantumaton sairaus, joka minun olisi jo pitänyt havaita, mutta en ole havainnut, koska olen paska äiti. Sen lisäksi murusistani tulee väistämättä syrjäytyneitä ja yksinäisiä, koska heillä on syrjäytynyt ja yksinäinen äiti (en oikeasti ole näitä kumpaakaan). Kaikki keskeneräiset työasiat tungeksivat luonnollisesti mieleen ja tietysti se väistämätön "tosiasia", että kuolen yksinäisenä ja onnettomana, koska olen karkoittanut kaikki pienetkin rakkauden mahdollisuudet elämästäni. Tässä nyt pääpiirteissään yön saldo, vaikka kyllä pienessä päässäni jokunen muukin helmi häilähti.

Välillä ihmettelen, miten typerä ihminen voikin olla. Vaikka sen tietää, että yöllä valvoessaan voi vaikka lukea tai tehdä reikihoidon, käyttää aikansa siis jotakuinkin järkevästi, niin eikö sitä aika ajoin sorru tähän hölmöilyyn. Onneksi yötä seuraa väistämättä päivä, vaikka harmaa ja haljukin. Seuraavana yönä sitä sitten nukkuukin kuin tukki, vaikka kaikki maailman hiustenkuivaajat tippuisivat juuri meidän olohuoneeseemme. Ja aamu saa taas valjeta kauniina.

tiistai 26. toukokuuta 2015

Surua

Välillä tulee hetkiä, että kauhistuttaa ja surettaa. Nimittäin se, että omaa päävikaisuuttaan on hajottanut yhden (tai ainakin yhden) perheen. Jollain tapaa siedettävän siitä ajatuksesta tekee se, että perhe on kuitenkin ollut oma ja tässä on vielä loppuelämä aikaa paikkailla typeryyttään. Mutta ei se siitä sen helpompaa tee. En minä siitä usein ahdistu, arki on onneksi sen verran täyttä, ettei ahdistumisaikaa liiemmin ole. Ja tavallaan silti, niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin, en haluaisi takaisin menneeseen. Mutta sen voin sanoa käsi sydämellä, että jos viisi vuotta sitten olisin ymmärtänyt sen mitä nyt, en olisi koskaan eronnut. Ilman eroa tosin en ymmärtäisi sitä mitä nyt ja siinähän tämän tilanteen hauskuus onkin. Tyhmyydestä sakotetaan, mutta tyhmyydestä ei pääse tekemättä tyhmyyksiä.

Kaiken kaikkiaan olen viime aikoina surrut menneitä, miettinyt erojani (joita on liikaa) ja muistanut ihmisiä, jotka ovat jääneet taakse, mutta ovat silti rakkaita. Näitä aikoja tulee aina välillä, kai niillekin syynsä on. Ennemmin tai myöhemmin suru täytyy surra pois, vaikka juuri siinä akuutilla hetkellä se onkin jäänyt tekemättä. Ehkä sitten on valmis johonkin uuteen tai ainakin valmis jättämään vanhat asiat sinne, minne ne kuuluvat: muistoihin.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Laitteen lumoissa

Porkkana-inkivääri-omena-appelsiini-mehu. Tähän mennessä paras sekoitus. Ai että on hyvää ja ai että on virkistävää. Kovin myöhään sitä ei kannata juoda, muuten menee yöunet. Tai ehkä kaikilla ei mene, minulla nyt menee yöunet siitäkin, että joku juo iltapäiväkahden jälkeen kahvia samassa huoneessa. Ja minähän varjelen uniani kuin pyhäinjäännöstä, joten en juo tätä mehua iltaisin. Juon sitä aamuisin ja ehkä viikonloppuna voin elää vaarallisesti ja juoda sitä jopa iltapäivällä.

Ajattelin, että mehustimessani (tämä ei varmasti ole oikea termi) on niin monta pestävää osaa, että siitä tulee lähinnä viikonloppujen ilo. Toistaiseksi olen käyttänyt sitä vähintään kerran päivässä, välillä kaksikin kertaa. Viikko on tietysti lyhyt aika, alkuinnostus voi hiipua. Mutta nyt olen jo ihan vakuuttunut, että joku taika mehujen juomisessa on. Siitä tulee nimittäin tosi hyvä olo.

Muistan viime talvelta, tai saattoi olla jo kevättäkin, miten oksennustaudissa teki ihan hulluna mieli itsepuristettua appelsiinimehua. Onneksi kotona oli appelsiineja. Mehu helpotti olotilaa nopeasti.

Ihmisen keho on hirveän viisas. Jos sitä kuuntelee, se kyllä kertoo, mitä milloinkin kannattaa syödä ja juoda. Ja nyt minun kehoni tuntuu tarvitsevan mehuja. Uskon sen johtuvan koko talven jatkuneesta sairastelukierteestä. Kaikki ravinteet kehossani on ammennettu tyhjiin ja nyt niitä varastoja on täytettävä. Sitäpaitsi mehujen tekeminen on hauskaa. Itse en tosin pääse laitteen ääreen muuten kuin valvojaksi, innokkaat apulaiset hoitavat kyllä varsinaisen työn. Pesu sentään jää minulle, viiltävät terät ja lapset kun ovat vatsanpohjaa vääntävä yhdistelmä.

maanantai 18. toukokuuta 2015

Trikoo on riskillä supermukava

Ostin parisen viikkoa sitten juoksutrikoot. Vai ovatkohan ne trikoot? No, kuitenkin sellaiset juoksemiseen tarkoitetut suht tiukat housut. Paitsi, että nämä eivät ole erityisen tiukat, koska ostin hiukan liian isot. Samalla reissulla ostin myös elämäni ensimmäiset legginsit. En ymmärrä miksi. En juokse, minkä lisäksi olen aina vannonut, etten laita koskaan jalkaani legginsejä (paitsi välihousuiksi). Ostin vieläpä miesten juoksutrikoot, koska naisten housut olivat loppu (niin kuin saksalaisessa vakiokaupassani usein käy). Mutta kuten kauppareissulla mukana ollut äitini totesi: ei niissä mitään munapussia ole. Eikä ollut.

Kotona mietin, mitä hemmettiä oikein ajattelin. En yleensä osta roinaa, jota en tarvitse, koska meillä on jo valmiiksi hitosti roinaa, jota en tarvitse. Kotimme muut asukkaat tosin saattavat tarvita, tai ainakin kuvittelevat tarvitsevansa kaikkea sitä roinaa. Joku mielenhäiriö minulle kuitenkin siinä tuli. Ja koska luonto ei anna periksi ostaa tavaraa vain kaappiin, laitoin juoksutrikoot päälle, kun aloin siivota. Sen jälkeen käytin niitä salilla. Sitten ne kävivät mukanani metsässä. Samoin kävi legginsien kanssa. Käytin niitä ensin siivotessani (tästä saa nyt sen kuvan, että siivoan koko ajan, mikä tavallaan pitää paikkansa, mutta siivoamisestani ei ole mainittavaa hyötyä). Sitten ulkoilin ja pian olinkin jo kaupassa. Sanomattakin lienee selvää, että nyt en luopuisi housuistani mistään hinnasta.

En ymmärrä, miten olen voinut näin pitkään välttyä näin supermukavilta vaatteilta. Inhoan kiristäviä ja puristavia vaatteita, mutta nämä eivät kiristä eivätkä purista. Sitäpaitsi jo kaksi ihmistä on sanonut, että olen laihtunut, mikä on selvästikin jonkinlainen aistiharha. Ilman jokapäiväistä telttaani näytän ilmeisesti hoikemmalta.

Tämän ihastuttavan hairahduksen jälkeen olen ostanut jo toisetkin legginsit. Voi olla, etten kohta pidä mitään muita housuja.

lauantai 16. toukokuuta 2015

Retkeilyä

Virkistysprojektini etenee. En ymmärrä, miksi olen pitkäksi aikaa unohtanut luonnon rentouttavan ja uudistavan voiman. Olen niin nauttinut metsässä pyörimisestä, ettei minulla ole sille oikein sanoja.

Eilen retkeilin yksin. Minun piti mennä Hornioon, mutta en ole ihan varma, missä lopulta olin. Ritajärvi siellä ainakin jossain luki. Ihan sama, paikka oli joka tapauksessa upea. Kolme pientä järveä, polkuja sinne tänne ja ihana hiljaisuus. Istuskelin nuotiopaikalla taateleita napostellen ja ajattelin, ettei ihminen tarvitse mitään muuta: raitista ilmaa, luonnonrauhaa ja rutkasti rakkautta. Tietysti ne taatelitkin ovat kiva lisä.

En ole pitkään, pitkään aikaan ollut niin täydellisen tyytyväinen kuin siinä tyynen järven rannalla istuskellessani. Elämän ei tarvitse olla täydellistä, aina ei tarvitse olla tyytyväinenkään. Mutta on ihanaa, että joskus on.


Mehua, mehua

Monta monituista kertaa olen joutunut tilanteeseen, jossa on tullut mieleen, että olin ihan hirveä vaimo. Tänään oli taas yksi näistä hetkistä. Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun tuhahtelin siippani innostukselle telkkarista tai jostain muusta teknisestä vehkeestä. Minun mottoni sähkölaitteiden kanssa on: mitä vähemmän sen parempi.

Ja nyt olen ihan mennyttä naista. Ostin sellaisen mehuhärpäkkeen. Olen haaveillut siitä jo pitkään, mutta en ole raaskinut ostaa. Löysin kuitenkin tosi edullisen yksilön, vaikka tietysti se ei ole tosiharrastajien mielestä ollenkaan oikeanlainen. Mutta en ole tosiharrastaja, olen vain ihminen, joka haluaa tehdä itse mehua. Onhan minulla sellainen muovinen sitruspuserrin tai mikä lie, jolla saa tehtyä ihan kelvollista appelsiinimehua. Eipä sillä paljon muuta sitten teekään.

Tällä isommalla härvelillä saa kuitenkin mehua vaikka mistä. Ensimmäinen kokeiluni oli omena+päärynä+appelsiini+inkivääri. Hyvää oli, vaikkakin aika tiukkaa. Laitoin inkivääriä reilusti, kun ajattelin, ettei siitä kovin kummoisesti tule mehua. Olin väärässä.

Tässä ensimmäinen lasilliseni. Ei varmasti viimeiseni.


torstai 14. toukokuuta 2015

Reikiä perämetsissä

Tekisi mieli heittäytyä opiskelijaksi. Alanvaihto olisi nimittäin paikallaan, ei ole mitään niin rasittavaa kuin leipääntynyt sossu. Opiskelu työn ohella ei kuitenkaan erityisemmin houkuttele, varsinkin kun viime vuosien tavoitteeni on ollut nimenomaan työn vähentäminen elämästä. Eihän se millään tavoin ole onnistunut, mutta tavoitteita voi olla, vaikka ne eivät mihinkään johdakaan.

Toisaalta ehkä voisi olla niin, että jos opiskelee jotain ihan hirveän kiinnostavaa, se motivoisi tässä kaikessa muussakin elämässä ja yhtäkkiä sitä huomaisi jaksavansa tehdä kauheasti kaikkea. En ole siitä nyt kuitenkaan ihan vakuuttunut, joten en ole hakeutunut opiskelemaan. Reikiä kyllä jossain kohtaa jatkan ja vyöhyketerapian opintomahdollisuuksia käyn aina silloin tällöin netissä vilkuilemassa. Toisaalta mietin tässä yhtenä päivänä, että voisin opiskella eräoppaaksi ja lasten lähdettyä kotoa voisin painua jonnekin Lappiin notkumaan metsiin loppuelämäkseni. Se on houkutteleva ajatus. Edessä on kuitenkin monta vuotta, ennen kuin voin hävitä perämetsiin.

Tässä kohtaa elämää fakta on se, että rahaa palaa. Mihin tahansa ei voi heittäytyä, kun jotain on tienattavakin. En ole toistaiseksi keksinyt mitään ratkaisua. Se auttaisi, jos löytäisi rikkaan puolison, joka jostain merkillisestä syystä haluaisi rahoittaa minun opintojani. Jos menneistä vuosista voi mitään päätellä, ei ole todennäköistä, että löydän minkäänlaista puolisoa, rikkaasta puhumattakaan. Jatkan siis pohdintoja.

Lapsilleni toivon erityisesti sitä, että he jo pienestä pitäen oppisivat kuulostelemaan omaa sisintään ja menemään kohti sitä, mikä tuntuu itsestä hyvältä. Ihan sama, mitä naapuri tai äiti ajattelee. Katsotaan kuinka käy.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Kaikkea on

Aika kiitää. On päiväkodin kevätjuhlaa, tanssinäytöstä, luistelun lopettajaisia ja kaikkea sellaista. Piti olla pitkä sairasloma, jonka vuoksi tein paljon järjestelyjä ja jota ei sitten tullutkaan. On kesäloman odottelua ja reissujen suunnittelua. On kuntokuuria, virkistysprojektia ja ties mitä. On työn uudelleen järjestelyjä, jonka seurauksena voin hyvinkin joutua lähtemään työpaikastani. En siksi, että saisin kenkää, vaan siksi, etten suostu enää tekemään työtä, josta kotielämä kärsii.

Saattaisin nauttia siitä, että elämä olisi välillä seesteistä ja rauhallista. Se ei vain taida olla sitä koskaan. Eikä kaikki touhu ja tekeminen ole pahasta. Esimerkiksi meillä on parhaillaan menossa kesäprojekti (joka ei tietty oikeasti ole mikään projekti), että käymme läpi oman kunnan ulkoilualueet ja etsimme Pirunvuoren lisäksi vähintäänkin yhden toisen vakituisen retkeilypaikan. Minun mielenterveyteni lepää hyvin pitkälti metsän varassa. Lapsuuteni ainoa turvallinen ja täysin minut hyväksynyt ympäristö oli metsä. Isä joskus sanoi (minun ei ollut tarkoitus sitä kuulla), että tuosta tytöstä tulee vielä hullu, kun se on aina tuolla metsässä. Hän oli väärässsä. Minusta olisi tullut hullu, jos en olisi ollut siellä metsässä.

Jostain syystä metsäily on vanhemmiten jäänyt liian vähälle, vaikka marjastamme ja sienestämme jonkin verran. Mutta ihan retkeilemässä käymme korkeintaan pari kertaa vuodessa. Se saa nyt kuitenkin muuttua. Ensimmäinen ulkoilualue nuotiopaikkoineen on jo korkattu, toinenkin reissu on jo suunnitteilla. Erityisesti haluan meidän elämäämme lisää sellaista aikaa, jonka pääasiallinen tarkoitus on nauttia elämästä. Ja retkeily on nimenomaan nautinto.