perjantai 8. heinäkuuta 2016

Perunoita ja perhosia

Lomailussa on omat huonot puolensa. Kun seiniä katselee riittävän kauan, alkaa tuntua siltä, että niille pitäisi tehdä jotain. Ylipäänsä koko kodille pitäisi tehdä jotain. En ole mikään sisustaja. Koti saa enimmäkseen olla niin kuin peräpukama, parhaimmillaan silloin, kun sitä ei tarvitse ajatella. Ja huomaahan sen, etten paljon ajattele.

Ihan ensimmäiseksi täällä pitäisi siivota. Ensi viikolla minulla on hyvin poikkeuksellisesti lomaa sekä töistä että lapsista (sitä tapahtuu harvoin), joten siivoan perusteellisesti. Oikeastaan ei huvita, mutta koska nyt kuitenkin on todennäköistä, että seuraava kunnollinen loma siintää kahden vuoden päässä, on ehkä pakko huvittaa. Sen jälkeen (jos nyt tosiaan saan siivottua) tartun pensseliin. Jokunen paikka kaipaisi maalia. Myös minä, mutta se on jo toinen juttu.

Tänään meinasin viedä remonttimiehelle vastapaistettuja pikkuleipiä ihan vain siksi, että saisin jutella jonkun aikuisen kanssa. En tosin ole varma, kykenenkö enää sellaiseen kommunikointiin, jota aikuiset tapaavat harrastaa. Söin pikkuleivät siis itse, tai lapsetkin tietysti osansa. Eivät erityisemmin pitäneet niistä, mitä en nyt tällä kertaa jaksanut pitää sen suurempana epäonnistumisena.

Eilen illalla poikani kysyi, mikä meidän makuuhuoneemme katossa on. Vastasin, että perhonen. Uppouduin takaisin kirjaani ja poika jonnekin muualla. Hetken päästä peiton alta kuului: "Äiti, miksi meidän katossa on peruna?"

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Kuplia

Elelen parhaillaan loputtoman loman kuplassa, joka tietenkin on pelkkää harhaa, mutta mukavaa silti. Periaatteessa olen kyllä jo ensi kuussa töissä, mutta en ole ollenkaan menossa. En oikein osaa selittää, miksi minulla on sellainen tunne. On vain. Sellainen tunne, etten tule koskaan olemaan töissä siellä, minne olen menossa. Ehkä jään auton alle ennen sitä. En tiedä. Enkä sitä tietenkään toivo. On kuitenkin sellainen olo, että menköön miten menee, en juuri välitä.

Vanheneminen ei ole pelkästään kurjaa. Moni asia siinä harmittaa, mutta ei kaikki. Olen vasta nyt, ehkä viimeisten parin vuoden aikana oppinut sen, että tunne ei ole sama asia kuin totuus. Tunne on vain tunne. Sen ei tarvitse aiheuttaa mitään. Otetaan nyt vaikka ihastuminen. Nuorempana ajattelin, että jos ihastuu johonkuhun, täytyy se ihminen ilman muuta saada "omakseen", edes hetkeksi jos ei muuta. Jos kerran ihastuu, niin onhan sillä oltava joku tarkoitus. Vaan ei aina ole. Voi olla ihastunut sen aikaa kun on ja sitten antaa tunteen hiipua. Kaikilla tunteilla ei ole sen kummempaa tarkoitusta. Aina en tosin osaa erottaa sitä, mille tunteelle kannattaisi antaa tilaa ja mikä päästää menemään ilman sen suurempaa tarkastelua.

Alan pikkuhiljaa päästä ylös väsymyksestäni. Olen vaihteeksi nukkunut hyvin. Vielä lomareissulla Gotlannissa olin väsynyt ja ärtynyt, mutta nyt jo enemmän oma itseni. Reissussa olin silti kiitollinen; ajattelin, että tämäkin on ihme. Että olemme täällä, että pystyn tarjoamaan lapsille tällaisia elämyksiä. Monille se lienee itsestäänselvää, ehkä jopa lapsilleni. Minulle ei. Vaikka kuinka paljon aikaa kuluisi, en unohda sitä, kuinka pitkällä olen siitä mistä lähdin. Toivon, että loppuun asti osaan olla siitä kiitollinen.