maanantai 31. lokakuuta 2016

Foksia ja viimeisiä hetkiä

Yksi tanssikurssilaisista oli päässyt foksaamaan juuri sen illan, jonka minä missasin. Hän oli illasta innoissaan enkä ihmettele. En ole vieläkään päässyt täysin yli siitä, että menetin yhdeksän tuntia tanssia. Juuri hänen innostaan on silti myös helppo olla onnellinen, koska muistan keväältä hänen takkuisen alkunsa. Se on jo kaukana takana.

Olen kuvitellut vaihtoehtoisia todellisuuksia, joista joku ehkä joskus voisi olla minun. Ne eivät ole pelkästään hyviä todellisuuksia, eivät kauniita tai helppoja. Toisenlaisia, sitä nyt kuitenkin. Olen valvonut iltaisin lasten tuhistessa jo uniaan, että tämä saattaa olla viimeinen talvi. Ei sillä tavalla lopullisesti viimeinen, siis siten, että ajaisin rekan alla tai söisin lääkekaapin tyhjäksi. Sekin joskus käy mielessä, mutta en ole sen sortin ihmisiä. Mutta sillä tavalla viimeinen, että jotain on muututtava. Pahoin pelkään, että se jotain sisältää myös minut, tai kenties se olen vain minä. En voi väittää, etteikö muutoksen tarvetta olisikin. Nyt vain kaikki tapahtuu vääristä syistä, tai ehkä enemmänkin niin, että elämä on ollut kaiken aikaa väärä enkä ehkä enää saa sitä korjattua. Tai saan. Jos jaksan. Ja ehkä juuri siksi mietin näitä viimeisiä. Jos jaksan. En ole varma jaksanko.

torstai 27. lokakuuta 2016

Siitä puhe mistä puute

Muistelen lämmöllä palautetta, jota sain käydessäni vieraissa. Siis tanssikurssilla, johon en säännöllisesti osallistu. Tanssinopettaja, joka hänkin kertoi jännittävänsä tanssimista vieläkin (kuten minä ehdin tunnustaa tekeväni jossain tilapäisessä puheripulin puuskassani), kehotti minua vakavasti pitämään kiinni uudelleen virinneestä harrastuksestani. Hän sanoi, että joillakin ihmisillä on sisäsyntyinen tanssijan liike, jota toiset ikänsä opettelevat eivätkä koskaan opi. Opettaja sanoi tunteneensa minusta heti, että minulla sellainen on. Siis kun tanssimme yhdessä. Kiemurtelin nolostuksesta, niin kuin aina saadessani kehuja, mutta olin myös ihan älyttömän mielissäni. Välillä nimittäin tuntuu typerältä olla niin  lapsellisen innostunut tanssista, kun en minä siinä niin ylettömän hyvä ole. En edes opi sitä tahtia kuin toivoisin. Mutta kun saa tällaisen kommentin, niin innostus ei tunnukaan niin lapselliselta.


Palauduin maanpinnalle kuitenkin sangen nopeasti. Yksi tanssittajistani oli samaisella tunnilla sitä mieltä, että tanssiasentoni on tangoon liian suora, askeleen pituus ei ole riittävä eikä ote tarpeeksi luja silloin, kun mennään niitä kieputuksia, joiden nimeä en tiedä. Tai tiedän, mutta en muista. Niitä ei tosin harjoiteltukaan, mutta ilmeisesti tanssittajani halusi opettaa minulle tempun jos toisenkin. Mistä pidän yleensä hyvinkin paljon, mutta tällä kertaa ei vissiin mennyt ihan putkeen. Samoin kävi tässä taannoin tanssilattialla, kun eräs iäkkäämpi herrasmies sanoi kieputtavansa minua vaikka kymmeneen asti, että oppisin tietyn käännöksen. Olin vähällä huomauttaa, että kymmenen on mennyt jo enkä erityisesti tätä nyt halua oppia. Tanssilattialla opettaminen on hiukan kyseenalaista. Otan oppia ilolla vastaan silloin, kun se tehdään hyvässä hengessä, mutta kiukuttelu oppimattomuudesta on yksinkertaisesti mautonta. Onneksi samana iltana kohdalle sattui myös ihastuttava tanssija, joka yritti opettaa minulle cha cha chaata. En oikein oppinut sitäkään, mutta oli hauskaa. Mentiin sitten jatkoksi parit foksitkin, mikä sujui vallan mainiosti. Ja vähän buggia (tai buggaa, en vieläkään tiedä, kuinka se taivutetaan). Vasta kotona tajusin, että hän saattoi yrittää myös lähempää tuttavuutta, mutta en sitä silloin hoksannut. En yleensäkään hoksaa. Eipä ihme, että olen sinkku.


Olen tanssinpuutteessa. Siksi minä näitä vanhoja muistelen.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Pimeydessä

Ennen aamuseitsemää jäisiä autonikkunoita raapiessa väkisinkin miettii, mitä järkeä tässä kaikessa on. Pimeydessä, kylmyydessä, puutteessa (valon, lämmön, läheisyyden) ja kaikissa niissä tuhansissa toistuvissa yksityiskohdissa, joista nämä loputtomat päivät koostuvat. Turhalta se kaikki tuntuu. Turhalta ja typerältä.


Ja sitten kuitenkin muistaa. On hetki, jolloin pimeys taittuu, väistyy ja kaikki on taas toisin. On kevään hitaasti hiipivä odotus, kesäpäivien yön yli viipyvä lämpö. Toisen ihmisen ihon hehku omaasi vasten. Valo.



perjantai 21. lokakuuta 2016

Lämpöistä ja pehmeää

Kuume laski, lakkasin runoilemasta ja palasin töihin. Minua hymyilyttää tätä kirjoittaessani. Kuulostaa ihan oman elämäni käsikirjoitukselta. Paluu arkeen. Vaikka kai sairastaminenkin arkista on, mutta runoilu antaa kyllä siihen sellaisen romanttisen vivahteen, jota räkäpäisyys ei ehkä muuten ansaitsisi. Vieläkin hiukan hehkun. Että se onkin minussa vielä, vaikka luulin sen jo vallan menettäneeni. Runous siis. Kuulostan vähän dramaattiselta. Muuten olen kyllä jo ihan terve.


Lasten loma on ohi. Minullakin on tavallaan ollut lomaa, tai ainakin sen verran aikaa huokaista, että huomaan kaipaavani elämääni tyhjiä hetkiä. Sellaisia, että voisi vaikka tuijottaa takapihan pihlajaa ja hengittää. Niitä saadakseni laitoin taas parit työhakemukset menemään, kun kerran lähistölle putkahti pari hyvältä vaikuttavaa työpaikkaa. Ja sitten vähän itkin. En pidä kaikista asioista nykyisessä työssäni, mutta pidän monesta. Se on harvinaista. Siksi hiukan toivon, etten saisi uutta työtä, mutta jos saan, niin toki lähden. Lähes kaksi tuntia aikaa lapsille (ja itselle) jokaiseen päivään, eihän sitä miettiä tarvitse. Ihan mihin tahansa en enää kuitenkaan lähde itseäni rikkomaan. Tällä alalla näyttää olevan sellaisiakin töitä, joita tehdessään ei tarvitse koko ajan pelätä voimien loppumista. Se on suoraan sanottuna ollut minulle yllätys. Jatkan tätä ihan mielelläni, jos niin käy, mutta ihanteellista tämäkään ei perheen kannalta ole. Ruuhkavuosien murheita. Onni silti, että on lapset ja on työ, vaikka kaikki niiden yhdistelemiseen liittyvät ristiriidat ja syyllisyyden tunteet ajavat minut hulluuden partaalle.


Auringonlaskut ovat olleet viime aikoina henkeäsalpaavia. Jokin pilvissä saa toivomaan, että elämäkin olisi lämpöistä ja pehmeää, turvallista.



sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Kaipuu, kaipuu, kaipuu

Torstaina tohotin työhötulotarkastuksessa, etten sairasta juuri koskaan. Mietin sieltä lähtiessäni, pitääkö se oikeastaan paikkansa vai enkö ehkä vain muista sairastavani. Joka tapauksessa, seuraavana aamuna heräsin kurkku kipeänä, kuinkas muutenkaan. Taisin sen jo mainitakin. Nyt on sitten päällä kunnon räkätauti.

Tunnen kuristavaa kaipuuta. Kaikki se tanssi, ihan kädenulottuvilla, mutta kuitenkin kaukana. Ajattelin ensin, että foksiin silti menen (kuinka itsekästä, mennä nyt tartuttamaan puoli paikkakuntaa samaan tautiin), mutta näyttää siltä, etten todellakaan mene. Sängystä ylös nouseminen tuntuu painajaiselta, mutta ei peiton alle lepäily sen autuaammalta. Tanssit on toistaiseksi tanssittu, ja nyt tuntuu, että koko elämäksi. Tietenkään ei ole, mutta houreisessa päässä se siltä tuntuu.

Houreista puheen olleen, aloin eilen illalla suoltaa runoja ja heräsin kirjoittamaan niitä vielä lasten nukahdettuakin. Aamupalaa jälkikasvulle kootessani raahustin vihko kädessäni jatkon pulpahdellessa hallitsemattomasti. Minulla on ehkä kuumetta. Varmaksi en tiedä, koska kuopus puraisi mittarin rikki. Älkää kysykö, miten se tapahtui. Hänestä kasvaa epäilemättä jotain erikoista. Runot eivät vaikuta minun runoiltani, paitsi viimeinen hiukan. Ehkä kuume laskee jo, ja palaan omaksi itsekseni. En tiedä haluanko sitä. Olen kaivannut kirjoittamisen olotilaa. Terveenä en sitä ehkä toisi julki.

perjantai 14. lokakuuta 2016

Levon hetki lyö

Hiukan on tuntunut siltä, että olen levon tarpeessa. Lepäämisen sijasta taivun manian puolelle, mitä ei tietysti passaa töissä tuoda esiin. Saisin vielä diagnoosin. Olen voinut saada jo.


Lapset lähtevät sunnuntaina isänsä luokse lomailemaan. Sunnuntai-iltana menen tanssikurssille, sille tavalliselle viikkotunnilleni. Maanantai-iltana foksaan kolme tuntia. Tiistaina käyn tansseissa. Torstaina olisi vuorossa bugg ja fusku. Siinä välissä pitäisi tehdä töissä lisätunteja joulua varten ja huollattaa auto. Siivota kirppispöytää. Kotiakin, mutta luultavasti jätän sen suosiolla väliin. Perjantaina lapset tulevat takaisin ja singahdamme uimakouluun. Lepoakin ajattelin ohjelmoida viikkoon, sen aika lienee keskiviikkona työpäivän ja autonrenkaiden roudaamisen jälkeen. Pakkohan ei olisi tanssia. Vaikka toisaalta on. Jos tilaisuus on, niin onhan se käytettävä. Monikin kun menee ohi, tilaisuus ja mahdollisuus.


Saattaa tosin olla, että jumalat pääsevät taas naureskelemaan suunnitelmilleni. Kurkku on kipeä. Se melkein ottaa päähän, mutta yritän torjua harmistuksen, koska tavallaan ajattelen, ettei mitään ole tapahtumassa, jos en kerran harmistukaan.

lauantai 8. lokakuuta 2016

Nukkuvan lapsen paino sylissäni

Heikki Veikko Harman iltaa ihmetellessä kuopus nukahti syliini. Varhemmin valmistunut yksilö lepäili hänkin kainalossani, hereillä tosin, ja minä ajattelin, etten mitään muuta tarvitse. Nuuhkin vielä aavistuksen kloorintuoksuisia hiuksia ja halusin jäädä siihen ikuisiksi ajoiksi. Sitä on jo unohtanut ne kamalat ensimmäiset hetket, sen kivun ja tuskan, jonka lopettaakseen on valmis tappamaan. Esimerkiksi sen typeriä kommentteja laukovan kätilön, tai hengittämisestä höpisevän puolison. Muistaa kuitenkin läsnäolon, ihmeen tunnun, armon. Onko tässä maailmassa mitään niin täydellistä kuin vastasyntynyt lapsi? Toki se täydellisyyden illuusio karisee viimeistään ensimmäisen uhmaiän koittaessa, mutta ensimmäisissä hetkissä sitä ei epäile. Vauva-ajoista on jo aikaa enkä niitä takaisin kaipaa, mutta vieläkin tunnen vahvasti, ettei ole mitään niin täyttä ja totta kuin nukkuvan lapsen paino sylissäni.

Tangoa kannatti odottaa. Meni aikaa ennen kuin tajusin, mitä opettaja tarkoitti käskiessään pysyä lattiassa. "Te olette kaikki ilmassa!", huudahtelut siivittivät askelia, kunnes jossain kohtaa lähes jokainen meistä hiffasi. Toden totta, olimme ilmassa. Sen jälkeen ehkä hiukan vähemmän, tai ainakin vaihtelevasti. Minulla on onni päästä toisellekin tangotunnille, sitten joudun luovuttamaan sen kurssin suhteen. Syyslomalla (lapset lomailevat, minä en) pääsen kuitenkin yhdeksi illaksi foksin pariin. Ensimmäinen tunti on aloittelijoille, seuraava jatkotasoisille tanssijoille, kolmas on jo vaativa. En tiedä uskaltaudunko jäämään kolmannelle tunnille. Bugg-kurssillä kävi kesällä niin, että viimeisellä tunnilla halusin lähinnä itkeä. Onneksi kuitenkin päädyin nauramaan.

Ehkä, ja todellakin nyt vain ehkä, päädyn lomalla (jolla en siis edelleenkään lomaile) myös tansseihin, mikäli en tunne itseäni liian vanhaksi ja väsyneeksi tanssimaan arki-iltana. Täytyy yrittää levätä etukäteen.

Minun ei pitänyt kirjoittaa tanssista. Se pirulainen vain tunkeutuu kaikkeen. Tänäänkin etsiskelin uutta paitaa töihin, mutta huomasin jokaisen paidan kohdalla miettiväni, sopisiko se tanssiin. Joustaisiko se tarpeeksi, olisiko sopivan mittainen ja mahdollisimman vähän hiostava? Toki samat ominaisuudet ovat eduksi töissäkin, eivät pelkästään tanssilattialla. Päädyin ostamaan kaksi paitaa, joita voi pitää molemmissa. Ehkä huomenna testaan toisen tangon askelin.


lauantai 1. lokakuuta 2016

Kypsyttelyä

Parin kuukauden sukellukseni psykiatrian maailmaan on ollut täynnä eriskummallisia sattumuksia. Se kuulunee psykiatriaan, näin ainakin annan itseni ymmärtää. Harhoja olen erityisesti miettinyt, kaikenlaisia ääniä, joita ihmiset kuulevat, hahmoja ja henkilöitä, joita ei kenties ole olemassakaan. Sanon kenties, koska yhä useammin mietin sitä, mitä me lopulta tästä maailmasta tiedämme? Tai toisistamme, toistemme todellisuudesta tai edes siitä omasta? Onko kaikki se, mitä minä näen, olemassa toisille? En ole siitä ollenkaan vakuuttunut. Päivä päivältä yhä vähemmän.


Matka on ollut mielenkiintoinen, mutta myös ahdistava. Sanoin ylilääkärille, että joskus ihmiselle tekee hyvää hypätä pois tutusta ja turvallisesta. Saatoin olla väärässä. Tuttu ja turvallinen tuntuu nyt hyvin houkuttelevalta, siitäkin huolimatta, ettei se ole mielenterveydelleni mahdollinen vaihtoehto. Oman paikan ja roolin etsiminen, epävarmuus ja tietämättömyys eivät ole ihan helppoja rasteja tässä kohtaa työuraa, kun kaikenlaista pitäisi jo tietää ja osata. Ei minulta kukaan enempää vaadi, mutta minä nyt tuppaan vaatimaan itseltäni paljon ja mielellään vielä hiukan enemmän. Erityisesti tilanteissa, joissa en ole mukavuusalueellani. Tämä maailma ei ole minulle tuttu, tai toki on, mutta eri näkökulmasta. Henkilökohtaisesta ja omaisen. Työntekijänä moni asia näyttää toiselta.


Omiin odotuksiini ja paineisiin olen viime aikoina törmännyt tämän tästä. Vaadin itseltäni mahdottomia. Pitäisi sitä ja tätä ja tuota. Pitäisi tehdä, osata, ehtiä. Ajattelen itselleni elämää, jota ei ole olemassa tai jota ei ainakaan tarvitsisi olla olemassa. Hellin ajatuksia, jotka ovat minulle tuhoisia, jotka keikuttavat venettä, joka ei oikeasti keiku. Ei minun enää tarvitse todistaa kenellekään mitään, ei tarvitse yrittää etsiä oikeutusta olla olemassa, ei taipua toisten ajatuksiin minusta. Silti teen niin. Niin syvällä selkäytimessä oma arvottomuus on, ettei se sieltä ihan vähällä lähde. Mutta nyt sentään tiedän sen olevan siellä. Tässä on vielä hyvällä tuurilla puoli elämää aikaa kaivaa se ulos. Eiköhän se riitä. Ja riittää mihin riittää. Ei tässä valmiiksi tulla, kypsäksi vain tai ainakin vähän kypsemmäksi. Ja lopulta sitten ihan mullaksi.


Näissä maallisissa mietteissä on hyvä kaivaa tanssikengät taas kaapista. Sunnuntaina minulla on onni tanssia tavallisen tunnin sijasta kaksi ja puoli. Tangoa, valssia ja humppaa. Erityisesti tangoa odotan.