maanantai 30. tammikuuta 2017

Tanssiaskelia

Syksyllä aloittanut alkeistanssikurssimme on edistynyt huimasti. Eilisellä jenkkatunnilla pääsi ihan oikeasti jenkalle, hyvin vähän oli enää sitä "oho, oho, ei tää nyt mene"- osastoa. Hiki valui ja kuntokin pääsi jo hiukan loppumaan, mutta ei se tanssiessa niin haittaa. Kun on tarpeeksi kivaa, niin sitähän jatkaa vaikkei niin jaksaisikaan.


Salsa-lauantai on tulossa parin viikon päästä. En ole vielä ilmoittautunut, kun en ole varma pääsenkö, mutta kovasti, kovasti toivon. Salsan ensiaskeleista jäi niin hyvät fiilikset, että haluan ehdottomasti oppia lisää. Toinen viime vuoden lopun uusi tuttavuus, fusku, on ehdottomasti myös opintolistalla. Mutta siinä suhteessa ei hätää. Alkeiskurssi on loppukevään viimeiset kerran pelkkää fuskua, mikä onnekas sattuma. En ole ollut yhdelläkään fuskutunnilla tähän mennessä, mutta lavoilla olen päässyt sitä muutaman kerran kokeilemaan. Nuorena on tullut tanssittua jiveä ja se varmaan auttaa tässä, koska fusku on lavoilla mennyt suhteellisen hyvin. Siis siihen nähden hyvin, että muut kädenalitanssit menevät vähän mikä mitenkin. Tanssissa hauskuus on kuitenkin minulle ihan ykkösjuttuja ja fuskussa on väkisinkin hauskaa. Tietysti toisissa tanssilajeissa riemukkuus ei ole se juttu. Tangon fiilis on jotain ihan muuta.

lauantai 28. tammikuuta 2017

Kaipausta (taas kerran)

Lapsille putkiremontin pakoilu toisessa asunnossa näyttäytyi seikkailuna. Päätin asennoitua samoin. Nyt, neljättä evakkoviikkoa aloitellessa, seikkailunhaluni on tyydytetty. Haluan kotiin. Kaipaan sänkyäni (josta tosin puolet on mukana), pyykkikonetta ja jopa kulahtanutta sohvaa. Kaipaan kuppeja, lautasia ja haarukoita. Onhan niitä täälläkin, mutta niin vähän, että tiskaan tämän tästä. Kaipaan ylipäänsä kotia, oman kodin tuoksuja ja ääniä, kaikkea siellä. Tänään katselin kaihoisasti olohuonettamme paksujen muovien läpi. Harkitsin hetken repiväni tien auki omalle sohvalleni.

Selkä on myöskin kyllästynyt. Puolikkaassa sängyssä nukkuminen ei selvästikään sovellu varhaiskeski-ikäiselle pulskahkolle naisihmiselle. Varsinaisen patjan jättäminen kotiin oli välttämätöntä, mutta en tiedä, kuinka kauan kestän ilman sitä. Aluksi olin kipeä vain aamuisin, nyt olen kipeä koko ajan. Mutta voin tässä tietysti myös harjoitella tulevaa varten, ehkä elämä on tätä parinkymmenen vuoden päästä. Tai jo aiemmin.

Blogin- tai edes netinmentäviä aukkoja ei juuri nyt arjessa oikein ole, joten vähäiseksi on kirjoittelu jäänyt. Välillä täytyy silti käydä vilkaisemassa, mitä muille kuuluu. Onneksi on niitä toisia, jotka päivittävät säännöllisesti ja joiden ajatusten parissa voi itsekin hetken hengähtää.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Ettei meistä ole


Toimin parhaiten poikkeustilanteissa. Putkiremontin alla olen löytänyt itsestäni hurjasti voimavaroja. Olen nukkunut evakkokämpässä poikkeuksellisen huonosti ja silti jaksanut tehdä kaiken tarvittavan, luultavasti vähän ylimääräistäkin. Harvinaista kyllä, olen myös tuntenut itseni vahvaksi, pystyväksi ja osaavaksi. Yleensä en tunne, silloinkaan kun sellainen olen. Silti kaipaan myös pientä lepohetkeä, mutta tiedän, että sellainen vielä joskus tulee. Jaksan odottaa.


Sain aloittaa vuoden salsalla ja tangolla Tanssistartissa Harjavallassa. Salsa oli uutta, innostuin siitä kovasti. Yritän helmikuussa päästä uudestaan salsaamaan. Jatkoin myös vakitanssitunneillani yhden tunnin viikossa. Se on vähän, mutta parempi kuin ei mitään ja ainoa vakituinen tanssitunti, joka sopii elämään ja aikatauluihin. Pääasia, että tanssia on. Ehkä kevään mittaan tulee muitakin mahdollisuuksia.


Aloitan ensi viikolla uudessa työssä. Nyt kun muuttorumba on ohi, olen kuitenkin vähän innostunut uudesta työstä. Jostain syystä olen myös innostunut ajatuksesta, että kyseessä on sijaisuus. Olen ollut ikäni vakiviroissa ja tunnollisena ihmisenä hoitanut kaikkia niitä ehkä turhankin tarkasti. Aion kokeilla, osaisinko ottaa rennommin, nyt kun tiedän, ettei tästä ainakaan eläkevirkaa kannata suunnitella. Muutenkin aion kevään mittaan opetella uusia tapoja rentoutua, ladata akkuja, löytää keinoja jaksaa arjen pyöritystä. Koska ei se ihan pian tästä helpotu.


Pikkukoira on ihana. Yhtään ei harmita nousta yöllä siivoamaan jätöksiä, joita napero ei osaa vielä ulos tehdä. Ihan huippua, kun kotiin tullessa koko pikkuinen koira pyörii sen heiluttaessa häntää vimmatusti. Ja minä kun ajattelin, ettei meistä ole koiraperheeksi. Missähän muissa asioissa olen väärässä?