perjantai 24. maaliskuuta 2017

Puunhalaaja kotona

Onpas siinä onnellisen näköinen nainen halaamassa puuta, mitä sinulle kuuluu? Tällaisen viestin sain ladattuani uuden profiilikuvan facebookiin. Vastasin, että kuvaamista edeltävänä päivänä olin päässyt takaisin kotiin ja olin onnellisempi kuin aikoihin. Kävin metsälenkillä koiran ja tyttären kanssa. Olin euforisen onnellinen tytöstä ja koirasta, puiden välistä siivilöityvästä kevätvalosta, kotiinpääsystä. Euforia on jo hiukan laskenut, mutta vieläkin tuntuu ihanalta kokkailla keittiössä, joka on sotkuinen, mutta johon silti mahtuu. On ihana nukkua sängyssä, josta noustessaan ei ole jäykkä kuin rautakanki. On ihana, kun tavarat ovat kotona, vaikka edelleen osittain ties missä nyssäköissä.

Olen aina ollut varma siitä, etten ole remontoija-tyyppiä. Nyt olen asiasta entistä varmempi. Aina en ole ollut varma siitä, rakastanko kotiani. Nyt olen varma, että rakastan. Siinä samalla rakastan pientä perhettäni, jota tänä vuonna olen hiukan tavallista enemmän vihannutkin. Vaikka toimin hyvin poikkeusoloissa, myös kuormitun niistä niin paljon, ettei tavallisen arjen pyörittäminen tunnu enää hyvältä. Mutta tästäkin on selvitty, vieläpä melko ehjin nahoin. Olen siitä kiitellyt itseäni ja lapsia moneen kertaan. Hyvä me.

Nyt on aika huokaista. Happea, valoa, kiireettömiä hetkiä, tanssia, rupattelua ystävien kanssa, hyvää ruokaa, puiden halaamista, koiran rapsuttelua, lasten kyljessä kyhnyttämistä. Kaikkea sellaista, mikä antaa tilaa hengittää syvään.